Kate (Game of Thrones-tähti Emilia Clarke) on töissä joulukoristeita myyvässä puodissa. Hän on vakavan sairauden jälkeen elänyt lähinnä ystäviensä sohvilla ja vältellyt lapsuudenkotiaan, jossa holhoava äiti (Emma Thompson) kaipaisi tytärtään takaisin.Katen alkoholinhuuruinen, irtosuhteiden ja vastuuttomuuden sävyttämä elämä saa kolauksen, kun siihen törmää salaperäinen muukalainen Tom (Henry Golding). Kate ja Tom tapaavat sattumalta ja heidän välilleen syntyy välitön yhteys. Hyväntekeväisyystyölle vapaa-aikansa omistava Tom on elämänasenteeltaan kuin Katen vastakohta. Pikkuhiljaa Kate alkaa huomata oman elämänsä turmeltuneen ja alkaa parantaa tapojaan.
Samaan aikaan Katesta tulee yhä vain riippuvaisempi Tomista ja tämän tarjoamasta positiivisesta vaikutuksesta Katen elämään. Kate ei osaakaan rakastaa Tomia kuin tasavertaista kumppania, vaan alkaa muuttumaan kuin läheisriippuvaiseksi Tomista. Tomilla on kiintymystä Katea kohtaan, mutta ei voi tarjota tälle rakkautta ennen kuin Kate on todella oppinut taas arvostamaan omaa elämäänsä ja elämään vastuullisesti myös ilman Tomia.
Pikkuhiljaa myös Tomista alkaa paljastumaan piirteitä, joita Kate ei ole aikaisemmin huomannut. Elokuvan tapahtumia myös värittää Brexitin jälkeisen Britannian poliittinen ilmapiiri, jossa kroatialaislähtöinen Kate ja hänen perheensä tuntevat olonsa yhä vain ahdistuneemmaksi. Jännitettävää löytyy myös siitä, paljastuuko Katen siskon homoseksuaalisuus viimein myös heidän vanhemmille ja mitä käy Katen laulajanuralle?
Last Christmas haluaisi kovasti olla seuraava jouluelokuvien klassikko. Sen on ohjannut Paul Feig. Hän virittää parhaan kykynsä mukaan elokuvan tunnelmaa jouluiseksi. Michelle Yeohin esittämän hahmon omistama joulupuoti toimii hyvin elokuvallisena ja jouluisena elementtinä tarinassa, ja sen ympärille olisi saanut rakennettua tunnelmallisemmankin elokuvan.
Elokuva haluaa olla myös hauska. Katen huolettomasta toilailusta näytetään pari kömmähdystä, ja erityisesti Thompsonin esittämä äitihahmo tuntuu komeediselta elementiltä tarinassa. Komedia tuntuu kuitenkin elokuvassa väkinäiseltä. Ehkä siksi, että elokuva kääntääkin jatkuvasti linssiä päähahmon elämän traagisuutta kohtaan. Myös kodittomien asuntolasta tulee keskeinen tapahtumapaikka, jossa Katen kärsimykset asetetaan mittasuhteisiinsa. Loppujen lopulta myös Katen äidistä tulee traaginen hahmo, kun hän seuraa muukalaisvihamielisyyksien nousua uutisista.
Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan pääparin romanssia. Henry Golding on näyttänyt kykeneväisyytensä karismaattiseen flirttailuun ja keimailuun ennenkin. Emilia Clarke on sympaattinen ja mielestäni he muodostavat uskottavan valkokangasromanssin. Tästäkin elementistä muutetaan kuitenkin elokuvan lopun juonenkäänteen takia jotain aivan muuta.
Jotkut katsojat käänne varmasti yllättää, mutta valppaimmat katsojat ovat kyllä päässeet kärryille jo ennen elokuvan puoltaväliä. Mistä johtuen juonenkäännekään ei juuri ilahduta yllättävyydellään. Itse myös ehkä kaipaan aikaa, jolloin elokuva pystyi vain yksinkertaisesti kertomaan kahden ihmisen kohtaamisesta ja sitä seuraavasta rakastumisesta.
Elokuva ei ole siis liiemmin jouluinen, ei romanttinen, eikä hauska. Sen voisi vielä pelastaa se, että se olisi osuvasti dramaattinen. Erilaisia elementtejä elokuvassa pyörii. Kysymykset kodittomuudesta, muukalaisvihasta, homoseksuaalisuudesta, maahanmuuttajuudesta, kulttuurieroista, vakavasta sairaudesta ja vaikeista perhesuhteista.
Yksikään näistä elementeistä ei kuitenkaan toimi. Miksi? Esimerkiksi hyväntekeväisyys kodittomien parissa muuttuu kuin lasten saduksi elokuvan loppua kohti. Hyväosainen ja iloinen nuori tyttö tanssahtelee kodittomien pariin ja pian kaikki leikkivät piirileikkiä ja taputtavat joululaulujen tahtiin käsiään. Hivenen epäuskottavaa.
Koko sivujuoni Katen siskon homoseksuaalisuudesta tuntuu irralliselta kokonaisuudelta. Tätäkin puolta elokuvassa käsitellään ehkä viisi minuuttia. Olen sitä paitsi kyllästynyt näihin tällaisiin homoseksuaalien kuvauksiin elokuvassa. He ovat aina sivuhahmoja. Ja he joutuvat aina salaamaan seksuaalisen suuntautumisensa, kuin salaamiselle olisikin syytä. Ja heidän olemassaolonsa käsitetään niiden perheenjäsenten kautta, joilla ehkä olisi ongelma heidän seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Mielestäni vuonna 2019 pitäisi ehkä jo päästä tällaisten kliseiden yli ja näyttää elokuvassa hahmoja, joiden homoseksuaalisuus ei olisi ainainen ongelma.

















.jpg)




