Arvostelu: Last Christmas

Kate (Game of Thrones-tähti Emilia Clarke) on töissä joulukoristeita myyvässä puodissa. Hän on vakavan sairauden jälkeen elänyt lähinnä ystäviensä sohvilla ja vältellyt lapsuudenkotiaan, jossa holhoava äiti (Emma Thompson) kaipaisi tytärtään takaisin.

Katen alkoholinhuuruinen, irtosuhteiden ja vastuuttomuuden sävyttämä elämä saa kolauksen, kun siihen törmää salaperäinen muukalainen Tom (Henry Golding). Kate ja Tom tapaavat sattumalta ja heidän välilleen syntyy välitön yhteys. Hyväntekeväisyystyölle vapaa-aikansa omistava Tom on elämänasenteeltaan kuin Katen vastakohta. Pikkuhiljaa Kate alkaa huomata oman elämänsä turmeltuneen ja alkaa parantaa tapojaan.

Samaan aikaan Katesta tulee yhä vain riippuvaisempi Tomista ja tämän tarjoamasta positiivisesta vaikutuksesta Katen elämään. Kate ei osaakaan rakastaa Tomia kuin tasavertaista kumppania, vaan alkaa muuttumaan kuin läheisriippuvaiseksi Tomista. Tomilla on kiintymystä Katea kohtaan, mutta ei voi tarjota tälle rakkautta ennen kuin Kate on todella oppinut taas arvostamaan omaa elämäänsä ja elämään vastuullisesti myös ilman Tomia.

Pikkuhiljaa myös Tomista alkaa paljastumaan piirteitä, joita Kate ei ole aikaisemmin huomannut. Elokuvan tapahtumia myös värittää Brexitin jälkeisen Britannian poliittinen ilmapiiri, jossa kroatialaislähtöinen Kate ja hänen perheensä tuntevat olonsa yhä vain ahdistuneemmaksi. Jännitettävää löytyy myös siitä, paljastuuko Katen siskon homoseksuaalisuus viimein myös heidän vanhemmille ja mitä käy Katen laulajanuralle?

Last Christmas perustuu George Michaelin musiikin ympärille. Wham!-yhtyeen joulukappaleella "Last Christmas" on elokuvassa iso merkitys. Elokuvan ääniraita koostuu pitkälti Michaelin kappaleista. Michael menehtyi kohtalon vuonna 2016, mutta ehti elokuvan käsikirjoittaneenkin Emma Thompsonin mukaan antaa elokuvalle siunauksensa.

Last Christmas haluaisi kovasti olla seuraava jouluelokuvien klassikko. Sen on ohjannut Paul Feig. Hän virittää parhaan kykynsä mukaan elokuvan tunnelmaa jouluiseksi. Michelle Yeohin esittämän hahmon omistama joulupuoti toimii hyvin elokuvallisena ja jouluisena elementtinä tarinassa, ja sen ympärille olisi saanut rakennettua tunnelmallisemmankin elokuvan.

Elokuva haluaa olla myös hauska. Katen huolettomasta toilailusta näytetään pari kömmähdystä, ja erityisesti Thompsonin esittämä äitihahmo tuntuu komeediselta elementiltä tarinassa. Komedia tuntuu kuitenkin elokuvassa väkinäiseltä. Ehkä siksi, että elokuva kääntääkin jatkuvasti linssiä päähahmon elämän traagisuutta kohtaan. Myös kodittomien asuntolasta tulee keskeinen tapahtumapaikka, jossa Katen kärsimykset asetetaan mittasuhteisiinsa. Loppujen lopulta myös Katen äidistä tulee traaginen hahmo, kun hän seuraa muukalaisvihamielisyyksien nousua uutisista.

Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan pääparin romanssia. Henry Golding on näyttänyt kykeneväisyytensä karismaattiseen flirttailuun ja keimailuun ennenkin. Emilia Clarke on sympaattinen ja mielestäni he muodostavat uskottavan valkokangasromanssin. Tästäkin elementistä muutetaan kuitenkin elokuvan lopun juonenkäänteen takia jotain aivan muuta.

Jotkut katsojat käänne varmasti yllättää, mutta valppaimmat katsojat ovat kyllä päässeet kärryille jo ennen elokuvan puoltaväliä. Mistä johtuen juonenkäännekään ei juuri ilahduta yllättävyydellään. Itse myös ehkä kaipaan aikaa, jolloin elokuva pystyi vain yksinkertaisesti kertomaan kahden ihmisen kohtaamisesta ja sitä seuraavasta rakastumisesta.

Elokuva ei ole siis liiemmin jouluinen, ei romanttinen, eikä hauska. Sen voisi vielä pelastaa se, että se olisi osuvasti dramaattinen. Erilaisia elementtejä elokuvassa pyörii. Kysymykset kodittomuudesta, muukalaisvihasta, homoseksuaalisuudesta, maahanmuuttajuudesta, kulttuurieroista, vakavasta sairaudesta ja vaikeista perhesuhteista.

Yksikään näistä elementeistä ei kuitenkaan toimi. Miksi? Esimerkiksi hyväntekeväisyys kodittomien parissa muuttuu kuin lasten saduksi elokuvan loppua kohti. Hyväosainen ja iloinen nuori tyttö tanssahtelee kodittomien pariin ja pian kaikki leikkivät piirileikkiä ja taputtavat joululaulujen tahtiin käsiään. Hivenen epäuskottavaa.

Brexitin jälkeisen Britannian poliittiset kysymykset sylkäistään katsojan naamaan yhtä hienovaraisesti kuin norsu tanssisi posliinikaupassa ja yksinkertaistetaan lapselliseksi viestiksi, jossa Brexitistä tehdään mustavalkoinen asia, jonka pystyy tuomitsemaan natsikortilla. Muukalaisvihasta se silloinkin lähti liikkeelle. Mikä on eittämättä totta, mutta elokuvassa tämä sanoma kirjoitetaan suoraan Thompsonin äitihahmon suuhun. Eikä asiaa sen enempää jäädä pohtimaan.

Koko sivujuoni Katen siskon homoseksuaalisuudesta tuntuu irralliselta kokonaisuudelta. Tätäkin puolta elokuvassa käsitellään ehkä viisi minuuttia. Olen sitä paitsi kyllästynyt näihin tällaisiin homoseksuaalien kuvauksiin elokuvassa. He ovat aina sivuhahmoja. Ja he joutuvat aina salaamaan seksuaalisen suuntautumisensa, kuin salaamiselle olisikin syytä. Ja heidän olemassaolonsa käsitetään niiden perheenjäsenten kautta, joilla ehkä olisi ongelma heidän seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Mielestäni vuonna 2019 pitäisi ehkä jo päästä tällaisten kliseiden yli ja näyttää elokuvassa hahmoja, joiden homoseksuaalisuus ei olisi ainainen ongelma.

Päähenkilön sairauskuvauskin jää kylmäksi. Näemme siitä vain välähdyksiä takaumista. Ja sairauden käsittelykin yksinkertaisetaan viestiksi elämän ohimenevyydestä. Ja kuinka jokaisen tulisi nauttia siitä vielä kun voi. Tai jotain sinne päin. Muistaakseni tarkat sanat, joihin viesti kiteytettiin, oli: "Look up". Oikeasti.

Arvostelu: A Simple Favor

Stephanie (Anna Kendrick) on connecticutilainen esikaupunkikotiäiti, jonka ala-asteikäinen poika käy koulua, jonka vanhempainyhdistyksessä Stephanie on aktiivinen. Kun Stephanien poika ystävystyy toisen pojan kanssa, tutustuu Stephanie tämän poissaolevaan, uraäitiin Emilyyn (Blake Lively). Ystävystyttään Emilyn kanssa, Stephanie järkyttyy kun tämä katoaa. Yhdessä Emilyn aviomiehen Seanin (Henry Golding) kanssa, Stephanie yrittää löytää Emilyn.

Paul Feig tunnetaan pääasiassa komediaelokuvistaan. 2010-luvun alussa hän saavutti läpimurtonsa ylistetyllä komedialla Bridesmaids (2011). Tästä hän jatkoi suosittujen komedioiden ohjaamista, kuten The Heat (2013) ja Spy (2015). Pahamaineisemmin hänet muistetaan maailmaa kohahduttaneen Ghostbusters (2016) uudelleenfilmatisoinnin ohjaajana.

A Simple Favor olikin pienimuotoinen menestys. Pienibudjettinen elokuva tienasi lähemmäs 100 miljoonaa dollaria lippuluukulla. Seuraavaksi Feig on ilmeisesti siirtymässä romanttisten elokuvien luo, hän on kuvaamassa elokuvaa Last Christmas muun muassa Game of Thrones-sarjasta muistettavan Emilia Clarken ja A Simple Favorissa jo yhdessä työskennelleen Goldingin kanssa.

Tämä oli Feigiltä selvästi askel eri suuntaan, pois komedioiden parista. Tähän on yhdistettynä niin mustaa huumoria, kuin jännitysnäytelmää, kuin trilleriä, kuin mysteeriäkin. Lopputulos on vähintäänkin camp-henkinen ja sinänsä arvostan yritystä lähteä kokeilemaan jotain uutta.

Mikä on myös ilahduttavaa, että kaikki tuntuvat sitoutuneen elokuvan ylitseampuvaan tyyliin. Elokuva on herkullinen, leikkisä, seksikäs, hauska, mielenkiintoinen, viihdyttävä ja erittäin elokuvallinen. Itse pidän tällaisista kissa-hiiri-leikeistä, joissa katsojaa yritetään hämätä mahdollisimman paljon. Erityisesti pidän siitä, että se uskalletaan tehdä kieli poskessa.

Etenkin Henry Golding ja Blake Lively omasivat sähinöivää kemiaa keskenään. Ja miksi eivät omaisi? Kaksi maailman parhaimman näköistä ihmistä yhdessä. He ovat niin syötävän hyvännäköisiä, ettei edes se haittaa yhtään, että kumpikaan ei osaa oikeasti näytellä.

Valitettavasti loppua kohden juoni muuttuu aavistuksen verran paksuksi. Tiedän, että tällaista elokuvaa ei tulisi ottaa liian tosissaan, mutta olisin kaivannut hitusen verran lisää uskottavuutta ja sitä, että loppuratkaisua olisi verhottu vielä enemmän usvaan, jotta katsoja olisi ollut jännittyneemmässä tilassa. Oikeaa vaaran tuntua tässä ei oikein syntynyt. Ja sitä jäin kaipaamaan. Mutta viihdytetyksi tulin. Harvoin sitä elokuva ohitse välähtää yhtä salamannopeasti.

Arvostelu: Crazy Rich Asians

Romanttiset komediat tuntuvat kadonneen. Siinä ehkä syy, miksi pari viime vuotta on ollut itselle todella tummanpuhuvaa aikaa elokuvallisesti. En minäkään romcomeja minään Oscareiden arvoisena välttämättä pidä, mutta koen silti olevani melkoinen hardcore-fani. Se oli itse asiassa yksi syy, miksi elokuvista lähdin alunperin kirjoittamaan, koska koin, että romcomeista ei kirjoitettu tarpeeksi. Ja jos kirjoitettiin, niin se oli aina "taas yksi romcom". Lause jota itse tietoisesti käytän esimerkiksi toiminta- tai kauhuelokuvien kanssa, koska kukaan muu ei näin tee. Vaan se on aina "taas yksi romcom". Että miksiköhän niitä ei enää tehdä niin paljon?

Onneksi valoa alkaa näkyä jo tunnelin päässä. Yksi harvoista romanttisista komedioista viime vuosilta, Crazy Rich Asians, sai ensi-iltansa kesällä ja siitä tuli välittömästi koko vuosikymmenen tuottoisin romcom. Sittemmin esimerkiksi Jennifer Lopez on löytänyt takaisin juurillensa ja tehnyt uuden romanttisen hömpän, joka pyörii parasta aikaa leffassa. Toivottavasti studiopomot ottavat hyvin alkaneesta kipinästä kiinni.

Crazy Rich Asians kertoo Rachel Chusta (Fresh Off The Boat-sarjasta tuttu Constance Wu), joka on taloustieteen professori New York Universityssa. Hän seurustelee Nick Youngin (Henry Golding) kanssa, joka paljastuu singaporelaisen miljardöörisuvun perijäksi. Nuoripari matkaa Singaporeen Nickin ystävän häihin ja samalla Rachel saa tilaisuuden tavata Nickin vaativaisen ja tiukkalinjaisen - nuivakan, oikeastaan - perheen (ml. Michelle Yeoh).

Rakastin tätä. Tietysti. Romanttiset komediat vaan ovat minun genreni. Niitä jaksaisi katsoa ajan loppuun asti. Ei tämäkään täydellinen ollut, mutta minulla on lupa myös olla puolueellinen - etenkin kun ottaa huomioon, että kukaan muu ei ole, kun puhutaan romanttisista komedioista.

Elokuvassa on varmasti vikoja vikojen perään, mutta minun on niitä vaikea nähdä. Tylsin kohta leffassa tuli - tietysti - Ken Jeongin taholta. Siinä on niin väkinäinen koomikko, kuin voi koomikko olla. Ja tietysti hänelle oikein omistettu oma kohtaus - kohtaus, jolla ei ole mitään muuta pointtia kuin palvella Jeongin komediaa. Joku ehkä tykkää sitten.

En myöskään täysin lämmennyt sille, että joka toinen kohtaus elokuvasta on liioiteltu, alkoholin huuruinen juhlakohtaus, jossa musiikki pauhaa kovemmin, kuin merimiesmessussa aikanaan. Yksi aistien päälle hyökkäävä juhlakohtaus olisi ehkä ihan ookoo, mutta kun niitä tulee täyslaidallinen, käy se vähän rasittavaksi.

Harvoin olen sanonut näin entiteetistä, joka ei ole vauva, mutta Henry Golding on niin söpö, että voisin puraista hänen poskensa irti. Muita lahjoja pojulla ei sitten olekaan. Näytellä poikaparka ei osaisi edes pelastaakseen henkeään.

Siihen loppuu oma kriittinen arviointini. Ja kuten jo totesinkin, niin olen ensimmäisenä nostamassa käden ylös ja myöntämässä subjektiivisuuteni. Joten hssh vaan ja menkää tekemään lisää romanttisia komedioita. Paitsi eipäs. Keksinpäs sittenkin pari miinusta vielä lisää: kömpelöt välianimaatiot ja ne iänkaikkiset kertojaratkaisut. Kaksi erittäin suurta punaista vaatetta minun silmissäni. Ja siitä joudun valitettavasti rokottamaan.

Michelle Yeohia pidin aluksi kuivana ja oikein ääneen taisin hohhotella, että kuinkahan kauan hän aikoo vielä viljellä näitä jäisiä katseitaan. Mutta sitten elokuvan lopussa Yeoh kääntääkin pöydät ylös alaisin ja katsojalle selviää miksi hänen hahmonsa oli niin jähmeä. Hienovaraista ja syvällistä näyttelemistä siis.

Constance Wun tiesinkin jo osaavaksi Fresh Off The Boat-riffiensa ansiosta. Hieman petyin siihen, kuinka samanlaiset maneerit hänellä on tässäkin, mutta silti hän onnistuu olemaan suhteellisen luontainen ja luotettava.

Ja todella hienoa on myös se, että aasialaistaustaiset amerikkalaiset näyttelijät ovat saaneet tällaisen platformin. Kun puhutaan diversitysta ja muusta, niin kuinkas ollakaan aasialaistaustaiset näyttelijät usein unohdetaan keskustelun ulkopuolelle. On siis tosi hienoa, että heti kun heille on annettu tilaisuus, niin he kyllä tulevat ja näyttävät miten homma tehdään. Toivottavasti tämä poikisi paljon enemmän töitä näille näyttelijöille.

Ennen kaikkea Crazy Rich Asians on romanttinen. Jotain, mitä kaipaan elokuvilta niin paljon. Loppu melkein sulatti minut. Kuinka se teki jostain niin arkisesta, niin romanttista. Täydellinen vastapaino muulle elokuvalle, joka oikein rypee ylellisyydessä ja fantasiamaisuudessa. Siksi elokuva luo siis kauniin arkin. Toinen vastapaino löytyy rikkaiden kylmänviileän snobeilun ja keskiluokan lämmön ja hellyyden väliltä. Kuinka saatamme pitää jotain äveristä ja kiiltävää hienona ja tavoiteltavana, mutta mikä on oikeasti tärkeää on hyvät arvot, käytöstavat. Mikä on oikeasti seksikästä on kiltteys.