Arvostelu: The Philadelphia Story

The Philadelphia Story oli ilmestymisvuotensa 1940 valtaisimpia menestyselokuvia. Katharine Hepburn, James Stewart ja Cary Grant kolmikkona pääosassa ei asiaa varmaan pahentanut, päinvastoin. Stewart jopa meni ja kiskaisi roolistaan Oscarin parhaasta miespääosasta. Tarina kertoo yläluokkaisesta kaunottaresta Tracy Lordista (no se Hepburn), joka on eronnut vintiöexästään (Grant) ja nyt menossa naimisiin nysverönyxän kanssa. Exä tekee kieroakin kieromman suunnitelman hivuttautua takaisin lemmitettynsä elämään James Stewartin esittämän toimittajan avulla.

Lähtökohtaisesti aina, kun luen elokuvahistorian mammuteista, tämä pätkä nousee esille. Kriitikot rakastavat referoida elokuvaa joka mahdollisuuden saatuaan ja teosta ylistetään milloin Hepburnin, milloin Grantin, milloin Stewartin parhaaksi elokuvaksi. Tehtiinpä elokuvasta jopa remake-leffakin niinkin pian kuin 1956, pääosassa sen ajan suurimpia tähtiä ml. Grace Kelly.

Teos ainakin edustaa aikaansa. Tälläinen seurapiirikulttuuri on nykyään aika erimuotoista - liekö se sitten jotain Kardashania ynnä muuta vastaavaa, mutta 1900-luvun alussa se oli Philadelphian älymystöä. Elokuvassa ei missään vaiheessa selitetä, mistä tämäkin perhe on rahansa saaneet, tai miksi lehdistö heidän elämänmenostaan kiinnostunut. Olisin kaivannut myöskin ehkä enemmän pohdintaa yläluokkaisuudesta yleensäkin. Mahdollisuuksia tässä olisi ollut kertoa jotain syvällisempää kuilusta 1900-luvun alun rikkaiden ja köyhien välillä. Etenkin Stewartin esittämän köyemmän luokan journalistia olisi voinut käyttää tarinassa vahvemmin - vielä senkin lisäksi, että hän selvästi varastaa huomion. Nyt hän ihmettelee pari sekuntia rikkaiden loistoa ja glamouria, mutta sen jälkeen kerronta valahtaa vähän saippuaoopperamaisemmille raiteille.

Inhoan käyttää tälläisä elokuva-arvostelijan kliseitä, kuten aikansa tuote - enkä aina jaksaisi arvostella vanhempaa elokuvaa suhteessa uudempaan elokuvateollisuuteen, mutta osa arvostuksestani elokuvaa kohtaan selittyy kyllä sillä, että tätä katsoo kuin suurennuslasina menneen maailman menoon. Ei minua nyt lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta tälläiset siirappiset kolmiodraamat ja sittemmin ollaan opittu tekemään käsikirjoituksistakin terävämpiä kuin tässä. Tämä oli kai tarkoitus oli jotenkin komeedinen tai purevasti kirjoitettu teos, mutta nykyihmiselle se ei oikein välity.

Sen sijaan saamme yhden tai kahden suvantokohdan liikaa. Elokuvan punaista lankaa jää metsästämään kaikkien vainukoirien ja suurennuslasien kanssa, sitä löytämättä. Elokuvan tapahtumat tuntuvat suurelta osin umpimähkäisiltä. On vain hienoinen pettymys, että katsojan odotetaan samaistuvan kerrontaan, jossa meille ei tehdä selväksi, mitä tällä elokuvalla halutaan sanoa - nimittäin pelkästään viihdearvo edellä tämä elokuva ei kovinkaan hyvin kulje.

Näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon. Henkeni oli salpautua aina vähän väliä, kun Katharine Hepburn käänsi kasvonsa tiettyyn kulmaan ja kamera sai välähdyksen hänen maagisen lumoavasta veotovoimasta. On kuin hän lassoaisi katsojan ja pakottaisi seuraamaan jokaista liikettä, jonka hän teki. Cary Grantin karisma. Siitä voisi puhua sivutolkulla ja tämä elokuva onneksi osaa käyttä sitä hyväkseen juuri oikein. Kun hän hoippelehtii räätälöidyssä puvussaan ison ja pramean Philadelphialaisen kartanon hoidetulla nurmikolla altaan reunalla, niin ajattelin itsekseni, että jep - siinä hän taas on. Muille hänen karisman ystävilleen suosittelen Varkaitten paratiisia, jossa hän on niin elegantti, että saa melkein kaipaamaan aikaa, jolloin miehet olivat herrasmiehiä.

Mutta James Stewart vetää maton näiden kahden jalkojen alta silti. Hän näyttelee muut näyttelijät suohon täysin armotta ja muistuttaa, että kevyemmissäkin komedioissa on mahdollista luoda monitahoisia roolihahmoja. Ja hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton paperilla. Jos lukisin käsikirjoituksen, ajattelisin hahmonsa olevan turha mukanahihhuloija, mutta Stewart on päättäväinen yrityksessään todistaa päinvastoin. Hänen käsittelyssään sivuhahmo nouseekin tarinan keskiöön. Pidin kauniina, miten hän rakentaa hahmonsa arkin. Ensin hänen hahmostaan saa tietynlaisen mielikuvan - vähän koppavan ja elämäänkyllästyneen ja sarkastisen toimittajan, mutta sitten käyttääkin hyväksi tätä ulkokuorta, rikkoakseen sen ja näyttääkseen, että myös roolihahmolla voi olla henkilökohtaisempi puoli. Mikä on hätkähdyttävän realistista hahmotulkintaa näin pintakoreassa elokuvassa. Sitähän me kaikki teemme - pidämme jonkinlaista naamiota kasvoilla selkkaillessamme ulkomaailman kanssa, mutta läheisille ihmisille näytämmekin ihan eri puolen itsestämme. Äärettömän koskettavaa, herkkää, syvällistä ja henkilökohtaista näyttelemistä ja hänen saamansa Oscar ehdottomasti ansaittu.

Toinen klisee, mitä jengi rakastaa heittää ilmoille vähänkin klassikonasemaa nauttivan elokuvan kohdalla, on yliarvostus. Mutta teen sen silti, nimittäin en voi olla pitämättä elokuvaa aavistuksen verran liikaa ylistystä saaneena. Ei tämä nyt mikään maailman parhaita elokuvia ole. Toki tätä arvostaa loistavan työryhmän ansiosta ja tiettynä edustuksena Kultaisen ajan Hollywoodin elokuvateollisuudesta, mutta haluan silti enemmän. Enemmän tunnetta, enemmän syitä olla samaa mieltä elokuvan klassikkostatuksen kanssa ja enemmän syitä muistaa elokuva vielä seuraavallakin vuosisadalla.

 ...=)

Arvostelu: An Affair to Remember

Katsoin viikonloppuna muutaman Katharine Hepburnin elokuvan. Jotenkin minulle tuli vain kauhea halu nähdä hänen leffoja enemmän. Ja hän on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian ikonisimpina tähtenä. Samaa ei voi sanoa Deborah Kerrista. Siinä, missä Hepburnin karisma jopa janoaa kameran huomiota, Kerriä hädin tuskin erottaa satunnaisesta taustanäyttelijästä. Hän osaa kyllä näytellä kuin näyttelijöistä parhaimmat, mutta vetovoimaa hänessä ei ole piirun vertaa. Hän on tylsä ja tavanomainen. Ehkä siksi elokuva itsessäänkin on yhtä vetistä puuroa.

Cary Grant rakastuu Deborah Kerriin risteilyllä. Harmi vain, että molemmat ovat tahoillaan sitoutuneet. He tekevät sopimuksen tavata kuuden kuukauden päästä Empire State Buildingin huipulla, mikäli molemmat yhä jakavat rakkautensa. Kohtalo kuitenkin työntää sormensa peliin ja vaikutukset ovat tuhoisat.

Ohjaaja Leo McCarey on kuvannut saman elokuvan kaksi kertaa. Ensimmäisessä versiossa pääosassa oli Irene Dunne ja se tehtiin joskus 30-luvulla. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän kuvasi itse remaken elokuvaansa nyt pääosissa siis charmantisti ikääntynyt Cary Grant ja se Kerr. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi hän on kokenut tarpeen kuvata sama leffa kahdesti. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta jos se omaa puoltakaan tämän uneliaan pätkän tylsyydestä, on kyseessä harvinaisen mitäänsanomaton elokuva.

Olen todella ylpeä itsestäni, että väänsin elokuvan loppuun asti. Kovimman väännön jouduin käymään itseni ja sormieni välillä, kun ne niin herkästi löytyivät aina kiusoittelemasta kelausnappulan kohdalla, kun jotkut ärsyttävät räkänokat alkoivat hoilata jotain vihoviimeistä veisua taas miljoonannen kerran. Sain kuitenkin maltettua - tai kärsittyä - senkin episodin läpi. Se, miksi elokuvaan oli nähty tarpeen mahduttaa tälläisiä lapsien minikonsertteja on yhtä suuri kysymysmerkki kuin elokuva itse.

Katsojalle ei anneta mitään syytä rakastua pääpariin, joten heidän romanssinsa tuntuu kuin haalealta ja lutratulta vedeltä. Kuka sellaiseta tykkää? Eikä elokuvassa ole muuta sisältöä. Täysin tylsää ja ankeata matelemista koko elokuva.

En ymmärrä elokuva klassikkoasemaa ja tämä on suuren suuri pettymys. Deborah Kerria voisi katsella jossain haastavammassa, draamallisemmassa roolissa, mutta kovin suurta suosikkia hänestä ei tässä muodostunut. Cary Grantin karismaa olen aina pitänyt vastustamattomana, mutta tästä saimme varmaankin poikkeuden sääntöön. Tai sitten lähemmäs kuusikymppinen kosiskelemassa kaksikymmentä vuotta nuorempaa tytönheitukkaa ei vain ole tulkintana kestänyt aikaa niin hyvin, mitä haluaisi.

 ...=)