Arvostelu: Adam's Rib

Oscar-palkitut legendat Katharine Hepburn ja Spencer Tracy tähdittivät yhdessä tätä ylistettyä draamakomediaklassikkoa, joka sijoittuu oikeussaliin, jossa aviopari Adam ja Amanda (Tracy, Hepburn) Bonner päätyvät jutun vastakkaisille puolille, jossa Doris (Judy Holliday) on yrittänyt tappaa aviomiehensä ja tämän rakastajattaren. Yksinkertaisesta lain lukemisesta tuleekin monimutkaisempaa, kun siihen sotkee mukaan sukupuolen ja tasa-arvon kysymykset.

Tästä elokuvasta minun on ollut vaikea sanoa yhtään mitään. Lähinnä siksi, että se on yksinkertaisesti hyvä elokuva. Juoni on kekseliäs, terävä ja käsittämättömän nykyaikainen. Ollakseen 40-luvun elokuva, tässä on käsitelty sukupuolten välisiä tasa-arvokysymyksiä äärettömän modernisti ja pistää vähän mietityttämään, miksi sittemmin olemme nähneet paljon konservatiivsempia elokuvia. Tämä leffa on selvästi ollut edellä aikaansa. Elokuva onnistuu viihdyttämään koko kestonsa ajan ja päätyy yllättävän syvälliseksikin ja monitahoisesti. Tässä ei missään nimessä saarnata suuntaan eikä toiseen, vaan kerronta käy mielenkiintoista tasapainottelua lain ja moraalin suhteesta tasa-arvon kanssa.

Hepburn ja Tracy omaavat kemiaa, jollaista on vaikea jäljentää. He olivat pari oikeassakin elämässä ja sen syvän vuorovaikutuksen kyllä aistii valkokankaalta. Heidän roolisuorituksiaan on vaikea ajatella oikeasta elämästä irrallisena, sillä niin aidon he siitä tekevät. On kuin he olisivat tunteneet toisensa aina ja eivät vetäisi minkäänlaista esitystä, vaan kuin kamera vain olisi tunkeutunut heidän yksityiseen elämäänsä. Ehkä jossain määrin näin onkin.

Pidin siitä, miten elokuva rakennettiin. Se on mielenkiintoinen hahmotelma oikeussalidraaman ulottumisesta myös pariskunnan makuuhuoneeseen asti. Ja mitä draamaa se onkaan. Hepburn ja Tracy pääsevät oikein nauttimaan intohimoisista palopuheista ja verestävät hyytävästi katsojan nähtäville pariskunnan rakoilevat välit oikeusjutun takia. Ja he tekevät sen kuitenkin harvinaisen kypsästi ja hienovaraisesti. Käsikirjoitus mahdollistaa vain lapselliset tunnreaktiot ja kateellisuuden sekä pikkumaisuuden esiin tuomat ajatukset, mutta Hepburn ja Tracy tuovat niihin paljon enemmän särmää, kokemusta ja viisautta.

Elokuvan pohtimat kysymykset lain oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvon todellisesta toteutumisesta sekä ehkä jossain määrin yhteiskunnan rakenteellisista puutoksista ovat mielenkiintoiset. Näitä kysymyksiä pohditaan vielä tänä päivänkin esimerkiksi intersektionaalisuuden kautta, sillä kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Syrjinnällä on monia tasoja ja vaikka laki olisi kaikille sama, on todellisuus silti hyvin erilainen. Mutta kuten sanottu tästä elokuvasta on hirveän vaikea sanoa mitään, sillä itse en ole mikään sukupuolentutkija tai sosiologi, joten oma tietämys loppuu vähän kesken. Sen osaan kuitenkin sanoa, että tämä on hyvin tehty ja hyvällä temmolla puksuttava oikeussalidraama, jonka Hepburn ja Tracy luotsaavat niin henkevästi eteenpäin.

...=) 

Arvostelu: The Philadelphia Story

The Philadelphia Story oli ilmestymisvuotensa 1940 valtaisimpia menestyselokuvia. Katharine Hepburn, James Stewart ja Cary Grant kolmikkona pääosassa ei asiaa varmaan pahentanut, päinvastoin. Stewart jopa meni ja kiskaisi roolistaan Oscarin parhaasta miespääosasta. Tarina kertoo yläluokkaisesta kaunottaresta Tracy Lordista (no se Hepburn), joka on eronnut vintiöexästään (Grant) ja nyt menossa naimisiin nysverönyxän kanssa. Exä tekee kieroakin kieromman suunnitelman hivuttautua takaisin lemmitettynsä elämään James Stewartin esittämän toimittajan avulla.

Lähtökohtaisesti aina, kun luen elokuvahistorian mammuteista, tämä pätkä nousee esille. Kriitikot rakastavat referoida elokuvaa joka mahdollisuuden saatuaan ja teosta ylistetään milloin Hepburnin, milloin Grantin, milloin Stewartin parhaaksi elokuvaksi. Tehtiinpä elokuvasta jopa remake-leffakin niinkin pian kuin 1956, pääosassa sen ajan suurimpia tähtiä ml. Grace Kelly.

Teos ainakin edustaa aikaansa. Tälläinen seurapiirikulttuuri on nykyään aika erimuotoista - liekö se sitten jotain Kardashania ynnä muuta vastaavaa, mutta 1900-luvun alussa se oli Philadelphian älymystöä. Elokuvassa ei missään vaiheessa selitetä, mistä tämäkin perhe on rahansa saaneet, tai miksi lehdistö heidän elämänmenostaan kiinnostunut. Olisin kaivannut myöskin ehkä enemmän pohdintaa yläluokkaisuudesta yleensäkin. Mahdollisuuksia tässä olisi ollut kertoa jotain syvällisempää kuilusta 1900-luvun alun rikkaiden ja köyhien välillä. Etenkin Stewartin esittämän köyemmän luokan journalistia olisi voinut käyttää tarinassa vahvemmin - vielä senkin lisäksi, että hän selvästi varastaa huomion. Nyt hän ihmettelee pari sekuntia rikkaiden loistoa ja glamouria, mutta sen jälkeen kerronta valahtaa vähän saippuaoopperamaisemmille raiteille.

Inhoan käyttää tälläisä elokuva-arvostelijan kliseitä, kuten aikansa tuote - enkä aina jaksaisi arvostella vanhempaa elokuvaa suhteessa uudempaan elokuvateollisuuteen, mutta osa arvostuksestani elokuvaa kohtaan selittyy kyllä sillä, että tätä katsoo kuin suurennuslasina menneen maailman menoon. Ei minua nyt lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta tälläiset siirappiset kolmiodraamat ja sittemmin ollaan opittu tekemään käsikirjoituksistakin terävämpiä kuin tässä. Tämä oli kai tarkoitus oli jotenkin komeedinen tai purevasti kirjoitettu teos, mutta nykyihmiselle se ei oikein välity.

Sen sijaan saamme yhden tai kahden suvantokohdan liikaa. Elokuvan punaista lankaa jää metsästämään kaikkien vainukoirien ja suurennuslasien kanssa, sitä löytämättä. Elokuvan tapahtumat tuntuvat suurelta osin umpimähkäisiltä. On vain hienoinen pettymys, että katsojan odotetaan samaistuvan kerrontaan, jossa meille ei tehdä selväksi, mitä tällä elokuvalla halutaan sanoa - nimittäin pelkästään viihdearvo edellä tämä elokuva ei kovinkaan hyvin kulje.

Näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon. Henkeni oli salpautua aina vähän väliä, kun Katharine Hepburn käänsi kasvonsa tiettyyn kulmaan ja kamera sai välähdyksen hänen maagisen lumoavasta veotovoimasta. On kuin hän lassoaisi katsojan ja pakottaisi seuraamaan jokaista liikettä, jonka hän teki. Cary Grantin karisma. Siitä voisi puhua sivutolkulla ja tämä elokuva onneksi osaa käyttä sitä hyväkseen juuri oikein. Kun hän hoippelehtii räätälöidyssä puvussaan ison ja pramean Philadelphialaisen kartanon hoidetulla nurmikolla altaan reunalla, niin ajattelin itsekseni, että jep - siinä hän taas on. Muille hänen karisman ystävilleen suosittelen Varkaitten paratiisia, jossa hän on niin elegantti, että saa melkein kaipaamaan aikaa, jolloin miehet olivat herrasmiehiä.

Mutta James Stewart vetää maton näiden kahden jalkojen alta silti. Hän näyttelee muut näyttelijät suohon täysin armotta ja muistuttaa, että kevyemmissäkin komedioissa on mahdollista luoda monitahoisia roolihahmoja. Ja hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton paperilla. Jos lukisin käsikirjoituksen, ajattelisin hahmonsa olevan turha mukanahihhuloija, mutta Stewart on päättäväinen yrityksessään todistaa päinvastoin. Hänen käsittelyssään sivuhahmo nouseekin tarinan keskiöön. Pidin kauniina, miten hän rakentaa hahmonsa arkin. Ensin hänen hahmostaan saa tietynlaisen mielikuvan - vähän koppavan ja elämäänkyllästyneen ja sarkastisen toimittajan, mutta sitten käyttääkin hyväksi tätä ulkokuorta, rikkoakseen sen ja näyttääkseen, että myös roolihahmolla voi olla henkilökohtaisempi puoli. Mikä on hätkähdyttävän realistista hahmotulkintaa näin pintakoreassa elokuvassa. Sitähän me kaikki teemme - pidämme jonkinlaista naamiota kasvoilla selkkaillessamme ulkomaailman kanssa, mutta läheisille ihmisille näytämmekin ihan eri puolen itsestämme. Äärettömän koskettavaa, herkkää, syvällistä ja henkilökohtaista näyttelemistä ja hänen saamansa Oscar ehdottomasti ansaittu.

Toinen klisee, mitä jengi rakastaa heittää ilmoille vähänkin klassikonasemaa nauttivan elokuvan kohdalla, on yliarvostus. Mutta teen sen silti, nimittäin en voi olla pitämättä elokuvaa aavistuksen verran liikaa ylistystä saaneena. Ei tämä nyt mikään maailman parhaita elokuvia ole. Toki tätä arvostaa loistavan työryhmän ansiosta ja tiettynä edustuksena Kultaisen ajan Hollywoodin elokuvateollisuudesta, mutta haluan silti enemmän. Enemmän tunnetta, enemmän syitä olla samaa mieltä elokuvan klassikkostatuksen kanssa ja enemmän syitä muistaa elokuva vielä seuraavallakin vuosisadalla.

 ...=)

Kultalampi (On Golden Pond)

Kultalampi on vuonna 1981valmistunut draama elokuva. Sen ohjasi Mark Rydell ja pääosissa on Henry Fonda ja Katharine Hepburn. Sivuosassa Jane Fonda. Elokuva voitti kolme Oscar-palkintoa. Henry Fonda sai parhaasta miespääosasta ja Katharine Hepburn parhaasta naispääosasta jo neljännen Oscarinsa. Myös Jane Fonda oli ehdolla, parhaasta naissivuosasta. Ernest Thompson voitti parhaasta käsikirjoituksesta Oscarin. Elokuva oli ehdolla yhteensä seitsemään Oscariin. Jane Fonda osti oikeudet näytelmään, jotta voisi näytellä vieraantuneen isänsä kanssa. Kultalampi oli ilmestymisvuotensa toiseksi tuottavin elokuva.
   Kultalampi kertoo Norman ja Ethel Thayerista, jotka viettävät kaikki kesänsä kesämökillään "Kultalammella." Heidän tyttärensä, Chelsea pyytää heitä ottamaan hänen uuden aviomiehensä pojan, Billyn, viettämään aikaa kesämökillä, kun hän ja hänen aviomies viettävät aikaa keskenään muualla. Billy on ensin ärtynyt, että hänet jätettiin vanhuksien kanssa kesämökille, jossa ei ole mitään tehtävää, mutta pikkuhiljaa alkaa muodostua syvempi suhde äkäisen Normanin ja Billyn välille. He käyvät kalassa lammella. Chelsean palattua kesämökille hän on kateellinen Billyn muodostettua niin syvällisen suhteen isäänsä, jotain mihin hän ei koskaan pystynyt.
   Kultalampi on draamaelokuva, sanan joka merkityksessä. Kovin moni ei pystyisi istumaan pari tuntia katsellen parin vanhuksen hiippailevan metsissä, mutta kuten sananlasku kuuluu ei näe metsää puilta on tässä elokuvassa katsottavat tarkkaan. On raaputettava pinnan alta tajutakseen mistä koko jutussa on kyse. Näin on tietenkin joka elokuvassa, mutta erityisesti saadaakseen Kultalammesta jotain irti, on ensin ymmärettävä henkilöiden psykologia.
   Normanin ja Chelsean suhde on hyvin samanlainen kuin Jane Fondan ja Henry Fondan oikea isä-tytär-suhde. Koko elokuvan idea on lähimain tuoda esiin henkilöiden väliset suhteet ilman takaumia tai muistelmia menneisyydestä. Tässä käsikirjoitus osoittaa nerokkuutensa. Upeaa käsikirjoitusta vielä täydentää omistautuneet roolisuoritukset Henry Fondalta, Katharine Hepburnilta ja Jane Fondalta. On harmi ettei kolmikko tehneet enempää elokuvia keskenään sillä harvoin pystyy kolme näyttelijää työskentelemään näin hyvin yhteen ja luomaan kosketeltavan kemian valkokankaalle. 

    Henry Fonda on virheetön Norman Thayerina. Hän onnistuu luomaan uskottavan ilmapiirin henkilön ympärille, josta muiden näyttelijöiden on helppo työstää omia roolisuorituksiaan, ei että he sitä tarvitsisivat, mutta siihen Henry Fondan näyttelimisen nerous perustuukin.
   Katharine Hepburn puolestaan ammontaa koko näyttelemiskokemuksensa vaivattoman oloisesti roolihahmoonsa. Ethel on hyvin persoonallinen vaimo, ei yhtään vähempää mihin Hepburn tyytyisi itse. Hepburnin roolisuoritus on autenttinen, esteettinen, luova, lämmin sekä monitahoinen. Tuntuu kuin Hepburn ei edes näyttelisi vaan vain olisi. Täydellistä.
   Jane Fonda puolestaan saa paljon aikaan pienellä roolillaan. Hän on häkellyttävän hyvä. Jälkikäteen katsottuna hänen Chelsea on täydellinen kopio oikeasta ihmisestä. Jane Fonda työskentelee hyvin yhteen käsikirjoituksen kanssa ja hänen suoritustaan on kunnia katsella.
   Kultalampi on nerokas draama. Elokuvanteko saa merkityksen tässä elokuvassa ja näyttelijäsuoritukset rakentavat loistavan käsikirjoituksen yhtenäiseksi ja miellyttäväksi elokuvaksi.


8 1/2

...=)