Arvostelu: Shoplifters

Palme d'Or, Golden Globe-ehdokkuus ja jopa Guldbagge-ehdokkuus. Liekö Oscar-ehdokkuus seuraavana listalla? Hirokazu Kore-edan uuden elokuvan saavutukset ovat kiistatta valtavan huimat. Mutta mitä kauemmin aikaa kuluu siitä, kun tämän näin, niin sitä vähemmän tästä pidän. Elokuvaa katsoessa oli jo sellainen olo, että tässä oli nyt liian monta suvantokohtaa, että voisi täysin antautua elokuvan vieteltäväksi. Sinänsä elokuvaa on siis vaikea suositella kenellekään, kuka ei kaipaa unilääkettä. Mutta taitavasti tämä on tehty.

Hirokazu Kore-edan ohjauksellista otetta voisi jollain oudolla lailla luonnehtia helläksi. Hän kertoo eriskummallisen perheyksikön tarinan. Se koostuu laitakadun tallaajista, näpistäjistä, rikollisista ja hyväksikäyttäjistä. Mutta juuri näitä henkilöitä käytetään kertomaan viestiä empatiasta. Toisesta välittämisestä ja läsnäolemisesta.

Elokuvassa on kauniita kohtauksia, jotka säihkyvät helmen lailla mutaisessa merenpohjassa. Hirokazu Kore-eda on mestarillinen visuaalisessa tarinankerronnassa. Hän saa puristettua kuvakomposition avulla niin paljon tunnetta. Ilmaisukeinona tämä on hyvin vahvaa ja vaikuttavaa. Mutta kokonaisuutena elokuva jää jotenkin vajaaksi.

Koen ymmärtäneeni hyvin, mitä tässä tehtiin. Sinänsä ne hiljaisemmatkin kohdat elokuvasta olivat tarpeellisia sillä niiden avulla katsoja juurtui tähän perheyksikköön kiinni ja ymmärsi sen, että vaikka he eivät ole biologisessa merkityksessä oikea perhe, on paljon tärkeämpää keskittyä ihmisyyden perimmäisiin arvoihin. Toisista huolehtimiseen ja tukemiseen. Rakkaus on tärkeämpää kuin velvoitteet ja normit. Myöskään se, että henkilö on rikollinen, ei tee tästä henkilöstä automaattisesti pahaa ihmistä. Myös hyvät ihmiset voivat olla rikollisia.

Näyttelijäsuoritukset olivat mielestäni kädettömiä. En oikein välittänyt yhdestäkään hahmosta. Perheen isähahmoa suorastaan inhosin. Hän oli aika limaisen ja hyypiömäisen oloinen ja häntä esittäneen näyttelijän ilmaisukeinot erittäin rajalliset. En kokenut, että hän olisi edes erityisemmin rakastanut kasvattamiaan lapsia, vaikka elokuva selvästi yritti siihen koko ajan vihjaista. Sakura Ando voitti osastaan jopa Florida Film Critics' Circle -palkinnon parhaasta naissivuosasta, ensimmäistä kertaa vieraskielisestä elokuvasta koko palkinnon historiassa ja en nyt ihan tiedä oliko roolisuoritus ihan niin hyvä. Mutta hän tekee kyllä vahvimman roolisuorituksen elokuvassa.

Lopussa myös jätettiin muutamia langanpätkiä sitomatta kiinni. Mikä olisi sinänsä hyväksyttävää, jos kaikkia muita langanpätkiä ei varta vasten lähdettäisi sitomaan kiinni. Nyt Mayu Matsuokan esittämän Akin hahmon kohtalo jäi täysin auki, kun kaikki muut saivat omat tarinansa päätökseen. Ja hänen hahmostaan olin ehkä eniten kiinnostunut.

Ja tästä pääsemme ehkä elokuvan perustavanlaatuiseen ongelmaan; se ei tule kertoneeksi oikein kenestäkään, kun se yrittää kertoa kaikista tämän perheen jäsenistä. Elokuva olisi ollut paljon vahvempi, jos se olisi valinnut päähenkilöksi edes yhden näistä hahmoista, jonka silmien läpi elokuvaa katsottiin. Nyt kun elokuva ei kerro kenestäkään, niin siitä tulee eitttämättä vähän vesittynyt ja tylsä. Katsojalla ei ole emotionaalista panostusta elokuvaan, sillä vasta elokuvan lopussa alkaa kokonaisuuskin vähän hahmottua ja tajuamaan, että tästä perheyksikön koossapysymisestä olisikin kuulunut välittää. Mutta kun sen rikkimenemiseen ei annettu juurikaan mitään uhkaa ennen kuin se tapahtui, oli siitäkin välittäminen aika ohuenlaista.

Sinänsä siis arvostan yritystä lähteä kuvaamaan näinkin monumentaalista elokuvaa, päähenkilönä yksi perhe, mutta valitettavasti tällaisia elokuvia ei juuri tehdä, syystä. Ja jos tehdään, niin se kuvataan yleensä kotiin palaavan tuhlaajapojan tai vastaavan näkökulmasta. Uskon, että näinkin taitava ohjaaja kuin Hirokazu Kore-eda löytää vielä omille ohjaajantaidoilleen passelin tarinan ja sitä kokonaisuutta onkin sitten vaikea päihittää. Jotain vastaavaa kuin Isänsä poika, joka on tehty yhtä taidolla, kuin Shoplifters, mutta tarina on niin paljon keskitetympi ja dynaamisempi.

Air Doll (Air Doll // Kūki Ningyō)

Kaikki filmit jossakin määrin vaativat epäilyksen keskeyttämistä. Tarkoitus on eläytyä tarinaan ja hahmoihin, mitkä ovat päivän päätteeksi kuitenkin fiktiota. Toiset elokuvat saavuttavat lähes hätkähdyttävän aitouden, ja toiset vaativat vähän enemmän mielikuvitusta katsojalta. Mutta kaikki elokuvat vaativat ainakin jonkin asteista hyppyä tuntemattomaan.

Nozomi (Bae Doona) työskentelee videovuokraamossa Tokion laitakaupungin lähiössä. Hän rakastuu työkaveriinsa Junichiin (Arata Iura), tutustuu puiston penkillä maailman menoa tarkkailevaan vanhaan mieheen (Masaya Takahashi) ja matkustaa ensimmäistä kertaa meren rannalle. Nozomi on eloon herännyt, puhallettava, nukke.

On todellinen osoitus ohjaajan taidoista, että hän saa katsojan uskomaan puhallettavan nuken eloonheräämiseen. Eikä erikoistehosteet ja CGI näyttele tässä edes mitään osaa, päin vastoin. Teknisesti elokuvan toteutus on todella köyhää ja sen näkee teeskennellyksi välittömästi. Mutta se ei haittaa. Se ei haittaa yhtään. Sinänsä tämä on kuin vastalääke modernin amerikkalaisen elokuvateollisuuden kliinisyydelle. Jos supersankarielokuvasta löytäisi yhdenkin epäonnistuneen erikoisefektin kohtauksessa, olisi se armoton kuolinisku elokuvan uskottavuudelle. Mutta kun katsoo hiljaista japanilaista draamaa, jonka ei olekaan tarkoitus olla tekninen saavutus, vaan kulkea tarinan teema edellä, rehellisesti ja siitä tinkimättä, ei se haittaa, jos elokuvan toteutus on vähän karkea reunojen ympäriltä.

Olennaisesti tämä on tarina yksinäisyydestä ja sen suhteesta ihmisyyteen. Pidin elokuvaa mahdottoman kauniina. Se oli melkein jopa ambienttinen, kuin meditatiivinen kokemus. Upposin elokuvaan sisälle ja jäin pyörimään tuuleen. Ohjaajalle on selvästi ollut tärkeää eristää Tokio ihmisistään ja luoda jonkinlainen kupla päähenkilöiden ympärille. Tämä vahvistaa kokemusta toiseudesta. Kuin olisit yksin erilainen muiden samankaltaisten meressä. Kaduilla kävelee hyvin vähän ihmisiä, bussit ovat tyhjiä, taivas pilvessä. Jos muita ihmisiä näkee, he ovat kaikki aina yhdessä. Ja se hetki, kun päähenkilö Nozomi kohtaa yksin jonkun toisen ihmisen, hän joutuu mukautumaan japanilaisiin käytösnormeihin, asiakas-asiakaspalvelijahierarkiaan tai toinen ihminen on muuten vain välinpitämätön outoa naista kohtaan.

Poikkeuksen muodostaa Nozomin pienehkö sosiaalinen verkosto. Hänen (entinen)omistajansa, puiston penkin vanha mies, työkaveri sekä ehkä elokuvan mielenkiintoisimmassa kohtauksessa hänen valmistajansa. Nämä kaikki ihmiset muovaavat sitä, miten Nozomi muodostaa näkökulmansa maailmaan. On henkeäsalpaavaa, miten alussa herättyään henkiin, maailma on Nozomille kaunis, ihmeiden ja uusien asioiden paikka. Hän pitää kaikkea kiehtovana ja eritoten hakeutuu lasten lähistöön, joihin kiintyy selvästi jollain syvemmällä tasolla. Mutta pikkuhiljaa Nozomi joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Hän yrittää hakea merkitystä näkemilleen asioille, sitä kuitenkaan löytämättä.

Kaihoisa. Se sopii kuvaamaan tätä elokuvaa paremmin kuin yksikään toinen sana. On tuskaisaa katsoa tämän päähenkilön ajatusmaailman muotoutumista, joka toimii vertauskuvaa ihmisen omalle kamppailulle omaakin olemassaoloaan vastaan. Elokuvan paras kohtaus on ehdottomasti kun Nozomi kohtaa entisen omistajansa. Se on periaatteessa kuin vertauskuva keskustelulle, jonka ihminen kävisi maailmankaikkeuden kanssa, jos siihen pystyisi. Vaikka Nozomi saa jonkinmoisen vastauksen kysymyksiinsä omasta olemassaolostaan, ei se riitä. Ei tietenkään riitä, koska vastaus ei ole tyydyttävä. Ei meidän olemassaololle ole mitään syytä. Myöhemmin, kohdattuaan luojansa, Nozomi kuulee tältä tyhjentävän selityksen; ei jumalakaan varmasti tietäisi, miksi antoi ihmiselle sydämen ja luultavasti, epäilemättä katuu tätä päätöstä.

Pistävä muistutus tulee siitä, että olemme kaikki loppu peleissä melko yksin, vaikka juuri toiset ihmiset antavat elämällämme merkitystä. Olemme yksin vaikka olisimme ihmisten ympäröimänä, suuressa kaupungissa tai ravintolassa juhlimassa omia syntymäpäiviä.

"We lead our scattered lives, perfectly unaware of each other. Or at times, allowed to find the other's presence disagreeable. Why is it, that the world is constructed so loosely? A horse fly, bathed in light, flies in close to a blooming flower. I, too, might have been someone's horse fly. Perhaps you, too, had once been my breeze"

Mahdottoman syvällinen, kirvelevän totuudenmukainen - kaikesta huolimatta. Kaunis melankolinen matka ihmisyyden sydämeen yksinäisyyden,  kaipuun ja voikukan kautta. Bae Doona on pääosassaan täydellinen, eritoten hän nappaa humisevalla voimalla kiinni hahmonsa ytimestä, hahmottaa sen mikä on olennaista juuri tälle henkilölle - lämmin, inhimillinen, ikiroudan sulattava hymy, joka valaisee valkokankaan, ja luo henkilöstä aidon.

 ...=)

Isänsä poika (Like Father, Like Son // Soshite Chichi ni Naru)

Arvosteltu osana Cinema Lozengen surullisten elokuvien teemaviikkoa

Alkuperäinen suunnitelmani tälle ensimmäiselle pitämälleni teemviikolle oli saada kyynelkanavani auki tälläisen perinteisemmän romanttisen hömpän parissa, mutta nopeasti tuli selväksi, että nämä Nicholas Sparks -kliseet olivat niin väsyineitä, että en kaikessa kyynisyydessäni vain pystynyt asettumaan näihin elokuviin, pystyäkseni niistä pitämään. Otin järeämmät aseet käyttöön ja käännyin syvällisemmän draaman pariin.

Isänsä poika on juuri sitä. Ja millään kevyellä aihepiirillä tässä ei todellakaan liikuta. Se on tarina kahdesta perheestä,, joiden poikavauvat ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa ja viisi vuotta myöhemmin tämä vasta heille valkenee. He joutuvat järkyttävän valinnan eteen; kumpi lapsi kuuluu kummallekin?

Haukkosin henkeäni jo elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, sillä tämä asetelma on niin järkyttävä, että sitä ei pysty edes käsittämään. En ole itse henkilökohtaisesti pystynyt ottamaan tavoitteeksenikaan katsoa mitää Sophien valintaa, koska sekin käsittelee jotain niin epäinhimmillistä kohtaloa, että katsojan mieli murtuu sitä katsoessa. No,arvata saattaa, että kyllä niitä kyyneleitä saa valuttaa ihan sujuvaan tahtiin Isänsä poika-elokuvan tahdissa niin ikään.

Hienointa elokuvassa oli sen syvällinen, kypsä sekä ajatteleva ote aiheeseen. Omalla tavallaan, juoni on absudiudessaan jopa naurettava, mutta koska elokuva suhtautuu siihen vakavasti ja harkiten, on lopputuloksena harmoninen draama. Ohjaaja tai käsikirjoittaja oli tehnyt hienon valinnan kuvata elokuvaa ikään kuin vain tämän toisen perheen näkökulmasta. Tämä toinen perhe on siis Nonomiyat, Ryota on perheen isä, joka on kurinalainen, vaativa, ehkä vähän jopa rankka ja heidän lapsensa Keita on kiltti ja tottelevainen eli häntä käy melkein jopa sääliksi. Oli hieno valinta keskittyä enemmän tähän perheeseen, sillä jos olisimme keskittynyt tarinan toiseen, Saikin, perheeseen, jotka ovat kilttejä, ystävällisiä ja lämpimiä ihmisiä, olisimme automaattisesti asettuneet heidän puolelleen tavallaan ja ihmetelleet, että miksi kumpikaan lapsista joutuisi edes Nonomiyan perheessä asumaan.

Tämä ratkaisu ja monet muut, kypsät, hyvin harkitut ja hyvässä tasapainossa olevat elementit tekevät elokuvasta moniulotteisen, vangitsevan (mikä on draamassa saavutus jo sinänsä) sekä äärettömän hienon ja unohtumattoman elokuvan, joka saa toivomaan lisää oikeaa elokuvantekemistä muualtakin kuin Yhdysvalloista. Elokuva toimii nimittäin myös hienona tulkkina japanilaisesta mielenmaisemasta, -miehen identiteetistä, -kasvatusmetodeista, -kodista, - perinteistä ja -tunneilmaisusta. Kun elokuva on tehty näin hienovaraisella pieteetillä, sen arvostelemisesta tulee triviaalista. Elokuva ilmaisee itseään ja se on sen hienoin voimavara.

 Ja sivuhuomautuksena: elokuvan visuaalinen symboliikka kertoo ihan oman tarinansa:

Elokuvan alku: perhe; erillään...

Lapsi: vangittuna, vapaus ulkopuolella; päättää etsiä itsensä sieltä

Kaksi ihmistä, kahden polun päässä; kohtaaminen