Please Give (Please Give)

Nicole Holofcener ohjasi ja käsikirjoitti, kuten kaikki elokuvansa, tämän vuoden 2010 elokuvan Please Give, pääosissa Catherine Keener, Oliver Platt, Amanda Peet ja Rebecca Hall. Elokuva kertoo Katesta (Keener) ja Alexista (Platt), huonekaluliikkeen omistavasta, yläluokkaisesta pariskunnasta, joilla on teini-ikäinen tytär Abby (Sarah Steele). He ostavat huonekaluja vanhemapansa perinneiltä jälkeläisiltä, jotka eivät tiedä huonekalujen todellista arvoa. He ovat myös itse ostaneet naapuristaan asunnon ja ikään kuin odottavat siellä asuvan vanhan mummelin kuolemista, jotta voivat laajentaa omaa asuntoaan. He tapaavat mummun lapsenlapset Rebecca Hallin näyttelemän Rebeccan sekä Amanda Peetin esittämän Maryn. Kate painii myös jatkuvasti omantuntonsa kanssa, antaen rahaa kaikille kodittomille ja kerjäläisille, joita tulee vastaan New Yorkin kaduilla sekä yrittäen omistaa aikaansa hyväntekeväisyyskohteille, vaikka ne paljastuvat olemaan liikaa herkälle ja emotionaaliselle Katelle.

Holofcenerin aikaisempiakin elokuvia on verrattu Woody Alleniin. Holofcener ilmeisesti aloitti uransa Allenin elokuvatyöryhmässä, työskennellen muun muassa apulaisohjaajana Hannah and Her Sisterissa (1986). Vasta Please Give oikeastaan ainakin minulle valotti samanlaisuudet Holofcenerin ja Allenin töiden välillä. Ilmankos luenkin heidät molemmat lempielokuvaohjaajikseni. En tiedä johtuuko se siitä, että tällä kertaa Holofcener on sijoittanut elokuvansa New Yorkiin, tai siitä, että Please Give on vielä voimakkaammin komedia, kuin hänen aikaisemmat elokuvansa. Tässä hän myös vahvemmin antaa seksuaalisen motivaation ohjata hahmojaan, tai ainakin Oliver Plattin hahmoa, tarinan keskusmieshenkilöä, kuten Allen usein tekee.

Nimestä päätellen elokuvan teema on antaminen. Kuten arvata saattaa, Holofcener ei kuitenkaan taaskaan jätä tulkintaa puolitiehen vaan esittää oikeita kysymyksiä arvoista liittyen antamisen ympärille. Kate on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Samalla kun hän tienaa elantonsa käytännössä, ihan laillisesti kuitenkin, ryöstämällä ihmisten kuolinpesiä, tuntee hän suurta vastutua antaa omastaan pois kaikille tarvitseville, mutta ei kuitenkaan omalle tyttärelleen yhtään enempää kuin tämä tarvtisee ja odottaa samalla myös kiivaasti, että naapurin mammarainen delaisi, jotta omasta asunnostaan saisi isomman. Hänen puolisonsa Alex ei näennäisesti koe samoja omantunnontuskia omasta yläluokkaisuudestaan, kuin vaimonsa, mutta silti kokee tarpeekseen olla yliystävällinen keskusteluissaan toisten ihmisten kanssa tai sokeroida totuutta ja peitellä valheilla omia tekojaan. Antamista on monenlaista ja on mielenkiintoista pohtia, että kuinka paljon pitää antaa toisille ja kuinka paljon pitää pitää itsellään. Tähän liittyy myös Holofcenerin aikaisemmissa elokuvissa tulkitut teemat oikeudenmukaisuudesta. Onko oikeudenmukaista velottaa huonekaluista ylihintaa, jos naapuriliike tekee samaa?

Valitettavasti tällä kertaa teemojen tulkitseminen jätetään hieman toisarvoiseksi, sillä pääpaino tuntuu olevan tumman puhuvan komedisen sävyn asettamisessa. Mikä onkin ihan onnistunutta, sillä useat kohtaukset ovat jopa törkeän hauskoja. Aina kuitenkin kun uhrataan vakavuudelta tilaa jollekin kepeämmälle tunnelmalle, uhrataan tässäkin esimerkiksi hahmojen uskottavuudesta paljon pois. Nyt esimerkiksi Katen hahmo jää vähän yksipuoliseksi hassuksi naiseksi, joka ei voi lakata antamasta rahaa vieraille ihmisille, mikä ei ole ihan järkeen käypää aikuiselta naiselta. Itse asiassa, myös Holofcenerin elokuvassa Lovely and Amazing, eräällä hahmolla on tarve ottaa omakseen jokainen kulkukoira kadulta, jonka löytää niin, että hänen asuntonsa on täynnä koiria. Samanlainen hahmo on Kate, jolla on tälläinen hieman naurettava päähänpinttymä ja mukamas aikuinen ihminen ei ole koskaan joutunut hyväksymään elämän realiteettejä siitä, että kaikki eivät voi olla hyväosaisia. Tälläiset pienet erheet hahmonluonnissa antaa kuitenkin Holofcenerille anteeksi, sillä hän osaa kuitenkin käsitellä hahmojaan ja luoda heillä todella onnistunutta tarinankerrontaa ja kuten Please Give todistaa; myös komediaa.

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

Lovely and Amazing (Lovely and Amazing)

Nicole Holofcener on amerikkalainen ohjaaja, joka on tullut tutuksi muun muassa sellaisilla elokuvilla kuten Friends with Money ja Enough Said. Hän on hyvin profiloitunut, arvostettu indie-elokuvien edustaja sekä tunnettu yhteistyöstään näyttelijä Catherine Keenerin kanssa, joka on näyttellyt hänen jokaisessa kokopitkässä elokuvassa. Yritän nyt pitää Cinema Lozenge-blogin kaiken kaikkiaan toisen teemaviikon, tällä kertaa omistettuna näiden kahden naisen yhteistyölle, tavoitteena ymmärtää laajemmin Holofcenerin elokuvia. Koska hänen ensimmäistä elokuvaansa Walking and Talking, oli erittäin vaikea löytää mistään, aloitan teemaviikon hänen toisella elokuvallaan Lovely and Amazing.

Lovely and Amazing ilmestyi vuonna 2001, pääosissa tietenkin Catherine Keener sekä Brenda Blethyn, Rachel Mortimer, Dermot Mulroney sekä Jake Gyllenhaal. Elokuva kertoo Marksin perheestä. Perheen äiti Jane (Blethyn) hankkiutuu rasvanimuoperaatioon ja samaan aikaan myös hänen tyttärensä kamppailevat itsetunnon ja -luottamuksen kanssa. Tyttäristä vanhin, Michelle (Keener) on naimissa ja hänellä on tytär. Hän yrittää pitää itseluottamustaan kasassa, vaikka ei olekaan onnistunut elämässä sitten lukion jälkeen. Alistuneena hän ottaa työn kuvausputiikista. Nuorempi tytär Elizabeth (Mortimer) on näyttelijä, joka on hyvin epävarma omasta kehostaan ja tämä heijastaa ongelmia niin ammattillisesti kuin yksityiselämäänkin. Ainoastaan perheen nuorin tytär, adoptoitu Annie (Raven Goodwin) tuntuu omaavan jonkinlaista selkärankaa sekä tervettä itseluottamusta, mutta sekin on vaarassa tuhoutua, kun hieman ylipainoinen ja tummaihoinen tyttö saa jatkuvaa palautetta rikkaiden valkoihoisten maailmassa.

Olen suuri Holofcenerin fani, vaikka olen nähnyt häneltä nyt vasta kaksi elokuvaa: tämän ja hänen viimeisimmän: Enough Said (2013). Tavallaan tuntuu, kuin hän tekisi elokuviaan juuri minulle. Elokuvien pehmeän lempeä sävy hohkaa realismia hänen käsittelemiin aiheisiin, joita hän tulkitsee hahmojensa välityksellä. Usein teemana ovat näkyvillä yhteiskuntaluokat, tuloerot sekä jonkinlainen onnistuminen elämässä, etenkin muihin ikäryhmäläisiin verrattuna. Tämä on perinpohjaista draamaa, jossa annetaan hahmojen välisen vuorovaikutuksen kertoa tarina, ilman että mukaan täytyy ämpätä liikaa tapahtumia, jotka olisivat yksinkertaisen alleviivaavia teeman esittelemisen suhteen. Holofcener yksinkertaisesti esittelee meille hahmot ja usein heidän ongelmansa, eikä tarjoa meille mitään jumalan ojentavaa kättä niiden ratkaisemiseksi, vaan antaa hahmojen sekä katsojien itse hahmottaa ongelmien syyn ja seurauksen ja miten siihen, elämään tulee suhtautua.

Tästä pääsemmekin siihen edellä mainittuun realismiin. Ei ole epätavallista, että elokuvan hahmoilla ongelmia tai että niihin haetaan ratkaisuja, mutta liian usein elokuvat päätyvät sellaisiin satumaisiin ratkaisuihin, joissa hyvä haltija taikoo prinsessalle hienon iltapuvun ja kurpitsakärryt ja suurin piirtein sysää tämän prinssin syliin. Mutta ei Holofcener. Useasti ongelmat jäävät jopa ratkaisematta ja mikä sen virkistävämpää kuin nähdä valkokankaalla hahmon, joka ei ole täydellinen, jolla ei kaikki asiat suju niin kuin pitäisi, mutta silti hän jatkaa elämistä ja kohtaa uuden päivän - aivan kuten jokainen meistä tekee joka päivä. Tällä tavalla samaistuminen hahmoihin on helppoa ja se, miten Holofcener elokuviaan muovaa on taidetta.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat jotain näyttelijää omaperäiseksi. Mutta kun katson, miten Catherine Keener näyttelee, voin sanoa, että hän on näyttelijänä omaperäinen. Valinnat, joita hän tekee näytellessään ovat kauniita ja henkeäsalpaavia. Miten hän kääntää päätään tai hipaisee hiuksia korvansa taakse tai pitää katseensa maassa, kun toinen hahmo puhuu hänelle - tapa, jolla hän kannattelee itseään, ryhti, äänenkäyttö - kaikki ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja vivahteikkaita.

Jake Gyllenhaal on myös yksi suosikkejani, hän ei ehkä ole omaperäinen näyttelijä, mutta sitäkin omistautuneempi. Hänhän on myöhemmällä urallaan todistanut järkyttävän laajan repertuaarinsa, mutta jo näin aikaisessa tai varhaisessa roolisuorituksessa näkee, miten hän heittäytyy rooliinsa ja tavallaan katoaa näytellessä ja tämä tekee hänestä näyttelijän, jota on ennen kaikkea helppo katsella.

Dermot Mulroney on itselleen tyypillisessä roolissa, rentona, vähän kysymyksiä herättävänä miehenä ja hyvä niin, sillä tämän roolin hän osaa hyvin. Emily Mortimer on roolitettu hyvin, en ehkä henkilökohtaisesti välitä hänestä näyttelijänä, mutta sopii tälläisiin hiirulaisrooleihin. Brenda Blethyn on vaikuttava äitinä, jonka varjo selkeästi on vasten omaa tahtoaan langennut myös tyttäriensä elämään. Nuorta Annieta esittävä Raven Goodvin on joissain kohtauksissa selkeästi pihalla sen suhtene, miten näytteleminen toimii ja hänestä saa teennäisen vaikutelman, mutta eipä lapselta juuri voi paljon vaatia.

Hieman koin häiritseväksi sen, että elokuvaan ja joihinkin kohtauksiin yritettiin hakea syvyyttä, jolloin sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Toisin sanoen kohtauksista, jotka eivät olleet mitenkään merkityksellisiä tai surullisia, yritettiin saada irti liikaa, kun oltaisiin päästy vähemällä, kun oltaisiin keskitytty kohtauksiin, jossa oikeasti olisi ollut enemmän tulkittavaa. En haluaisi valittaa näin tyhmästä asiasta, sillä muuten elokuva on täydellistä Holofceneria ja muutenkin koin elokuvan rytmin ja painotuksen kohtauksien välillä mielenkiintoiseksi.

...=)

Isänsä poika (Like Father, Like Son // Soshite Chichi ni Naru)

Arvosteltu osana Cinema Lozengen surullisten elokuvien teemaviikkoa

Alkuperäinen suunnitelmani tälle ensimmäiselle pitämälleni teemviikolle oli saada kyynelkanavani auki tälläisen perinteisemmän romanttisen hömpän parissa, mutta nopeasti tuli selväksi, että nämä Nicholas Sparks -kliseet olivat niin väsyineitä, että en kaikessa kyynisyydessäni vain pystynyt asettumaan näihin elokuviin, pystyäkseni niistä pitämään. Otin järeämmät aseet käyttöön ja käännyin syvällisemmän draaman pariin.

Isänsä poika on juuri sitä. Ja millään kevyellä aihepiirillä tässä ei todellakaan liikuta. Se on tarina kahdesta perheestä,, joiden poikavauvat ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa ja viisi vuotta myöhemmin tämä vasta heille valkenee. He joutuvat järkyttävän valinnan eteen; kumpi lapsi kuuluu kummallekin?

Haukkosin henkeäni jo elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, sillä tämä asetelma on niin järkyttävä, että sitä ei pysty edes käsittämään. En ole itse henkilökohtaisesti pystynyt ottamaan tavoitteeksenikaan katsoa mitää Sophien valintaa, koska sekin käsittelee jotain niin epäinhimmillistä kohtaloa, että katsojan mieli murtuu sitä katsoessa. No,arvata saattaa, että kyllä niitä kyyneleitä saa valuttaa ihan sujuvaan tahtiin Isänsä poika-elokuvan tahdissa niin ikään.

Hienointa elokuvassa oli sen syvällinen, kypsä sekä ajatteleva ote aiheeseen. Omalla tavallaan, juoni on absudiudessaan jopa naurettava, mutta koska elokuva suhtautuu siihen vakavasti ja harkiten, on lopputuloksena harmoninen draama. Ohjaaja tai käsikirjoittaja oli tehnyt hienon valinnan kuvata elokuvaa ikään kuin vain tämän toisen perheen näkökulmasta. Tämä toinen perhe on siis Nonomiyat, Ryota on perheen isä, joka on kurinalainen, vaativa, ehkä vähän jopa rankka ja heidän lapsensa Keita on kiltti ja tottelevainen eli häntä käy melkein jopa sääliksi. Oli hieno valinta keskittyä enemmän tähän perheeseen, sillä jos olisimme keskittynyt tarinan toiseen, Saikin, perheeseen, jotka ovat kilttejä, ystävällisiä ja lämpimiä ihmisiä, olisimme automaattisesti asettuneet heidän puolelleen tavallaan ja ihmetelleet, että miksi kumpikaan lapsista joutuisi edes Nonomiyan perheessä asumaan.

Tämä ratkaisu ja monet muut, kypsät, hyvin harkitut ja hyvässä tasapainossa olevat elementit tekevät elokuvasta moniulotteisen, vangitsevan (mikä on draamassa saavutus jo sinänsä) sekä äärettömän hienon ja unohtumattoman elokuvan, joka saa toivomaan lisää oikeaa elokuvantekemistä muualtakin kuin Yhdysvalloista. Elokuva toimii nimittäin myös hienona tulkkina japanilaisesta mielenmaisemasta, -miehen identiteetistä, -kasvatusmetodeista, -kodista, - perinteistä ja -tunneilmaisusta. Kun elokuva on tehty näin hienovaraisella pieteetillä, sen arvostelemisesta tulee triviaalista. Elokuva ilmaisee itseään ja se on sen hienoin voimavara.

 Ja sivuhuomautuksena: elokuvan visuaalinen symboliikka kertoo ihan oman tarinansa:

Elokuvan alku: perhe; erillään...

Lapsi: vangittuna, vapaus ulkopuolella; päättää etsiä itsensä sieltä

Kaksi ihmistä, kahden polun päässä; kohtaaminen

Ikuiset ystävät (Beaches)

Alkaa kyllä viikko tuntua aika epäonnistuneelta, sillä petyin tähänkin. En saanut, mitä etsin tai mitä odotin saavani. Yhdistelmä Bette Midlerista, Garry Marshallista tarinassa ystävyydestä tuntui entuudestaan lupaavalta.

Beaches kertoo kahdesta ystävyksestä, C.C.stä (Bette Midler, nuorena C.C.nä voi bongata The Big Bang Theory // Rillit huurussa-sarjan tähden Mayiam Bialikin, joka kyllä näyttää hämäävän paljon Bette Midlerilta) ja Hillarysta (Barbara Hershey), jonka ystävyys kestää lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen ja vaikka se välillä vaatii veronsa, nousee heidän ystävyytensä lopulta elämän kulmakiveksi.

Bette Midler näyttelee tietysti laulajaa ja suuri osa elokuvasta kuluukin hänen esityksiään kuunnellessa ja en ollut tästä hirveän miellissäni, sillä olisin sitten valinnut jonkun konserttitaltioinnin kokopitkän elokuvan sijaan. No ei siinä mitään. Suurin virhe oli mielestäni se, että elokuva kertoo tästä ystävyyssuhteesta, josta katsojan halutaan välittävän suuresti, mutta silti se on kuvattu erittäin etäisesti. Suoraan sanottuna monta kertaa elokuvan aikana ihmettelin, että miksi nämä ihmiset ovat ystäviä keskenään. Tuntui kuin he eivät edes pitäisi toisistaan.

No kaikesta huolimatta, elokuva on ihan toimivaa Garry Marshallia, tarkoittaen, että kaksi tuntia ei tunnu juuri missään ja kaikki on ihan mukavaa seurattavaa. Mutta petyin. Ei tämä mikään tearjerker ole. Etsinnät siis jatkuvat.

...=)

Muistojen polku (A Walk to Remember)

Eilinen Movie Monday-bloggailu jäi vähän väsyneeksi, joten tänään päätin panostaa vähän paremmin. En ole oikein ymmärtänyt, mikä idea teemaviikoilla on. Ainakaan näin elokuvablogin näkökulmasta, mutta annoin viimeyön ajatuksen muhia päässäni, kun illalla tuli taas, kuten aina välillä minulle tulee, olo katsoa jotain oikein surullista - niin pitää tämän blogin ensimmäinen teemaviikko ja katsoa oikein kunnolla "tearjerkereitä". Ehkä saisinkin jotain uutta irti tälläisestä teemaviikosta ja kuka tietää, ehkä se ei jää viimeiseksi.

Pidän surullisista elokuvista. Mutta kuten todettu niin eläinelokuvat tai yksikään Disney-animaatio ei oikein sovi minun herkälle sielulleni (itse asiassa olin emotionaalisesti traumaunut jo esimerkiksi Frozenista sekä Herkuleksesta - kyllä! En vain päässyt sen yli Frozeninkin kohdalla, että nämä sisarukset kasvoivat eristyksissä toisistaan koko lapsuutensa! En vain kestänyt sitä... Ei ole tullut mieleenkään katsoa mitään Up - kohti korkeuksia elokuvaa tai Wall-E:ta - niitä en kestäisi alkuunkaan). Mutta sen sijaan, juon teeni tälläisen romanttisen hömpän muodossa. 

Ensimmäisena lavalle nousee siis Muistojen polku eli A Walk to Remember. Tästä olin kuullut monesta eri lähteestä, kuinka surullinen tämä onkaan. Aivan kuten joku The Notebook. Okei, myönnän, että The Notebook oli vielä ihan mukiinmenevä, mutta tämä Muistojen polku on kyllä aika paksua jo.

Aivan kuten The Notebook, perustuu Muistojen polku Nicholas Sparksin romaaniin. Eli jokainen hänen kirjojaan lukenut tai niihin perustuvia elokuvia katsonut tietää millä linjalla mennään - yltiöromanttisella. En voinut olla hymyilemättä elokuvan jo ylitsemenevälle imelyydelle ja korniudelle, se vain meni jopa minun kohdallani jo liian paksuksi. Ja se on paljon sanottu se.

Mandy Mooren pastorintytär maalataan aivan pelkistetyn pyhimykseksi, jotta sitten hänen kuollessaan (kamoon, ei voinut olla spoilerivaroitus, kyllä sen nyt jo tyhmäkin arvaa, miten lopussa käy) pystytään vetämään hyväuskoisesta katsojasta jokainen kyynel irti (not). Ja arvata myös saattaa, että totta kai paha poika ja pyhimys-naapurintyttö sitten kokevat maailmoja mullistavan rakkaustarinan ja vielä niin nuorena!

Elokuvalla on se ansio, että se ei ole tylsä, vaan kammottavan ennalta-arvattava ja loppuakin on venytetty niin pitkäksi, että se alkoi jo tuntua saarnaavalta. Siitä pidin, että kerrankin paha poika oppi kerrasta hyväksi, eikä tarina ottanut sitä käännettä, että hän vielä viimeisen kerran sortuisi pahoille teilleen, kunnes hänet viimein johdatettaisiin jumalan valoon. Että se juonenkäänne sentään säästettiin katsojalta.

Eli petyin, en ihan saanut sitä catharsis -kokemusta, mitä näiltä elokuvilta etsin... vielä - tässä on vielä muutama elokuva ja loppuviikko aikaa...

...=)