Teini-ikäinen Marie Adler (Kaitlyn Dever) raiskataan. Hiihtopipoon pukeutunut mies tunkeutuu hänen nuortenkotinsa huoneeseen ja raiskaa tytön. Lähtee jälkiä jättämättä. Seuraavana aamuna paikalle tullut poliisi tenttaa Marieta yön tapahtumista. Paikalle laahustaa myös rikosetsivä, joka pyytää Marieta käymään yön tapahtumat vielä uudelleen läpi. Marie lähetetään lääkärintarkastukseen, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon kokemusta raiskauksesta. Sairaalassa häntä tentataan uudelleen yön tapahtumista. Myöhemmin Marie kutsutaan vielä poliisiasemallekin kuulusteltavaksi. Kun Marie kutsutaan vielä tämänkin jälkeen taas takaisin poliisiasemalle, jossa hän saa käydä taas yön tapahtumat läpi, tuntuu tilanne sanalla sanoen uskomattomalta. Vielä vähän ajan päästä Marie kutsutaan taas takaisin poliisiasemalle, jossa kuulustelun sävy on muuttunut jo häkellyttävän vihamieliseksi. Valehteliko elämänsä lastenkodeissa viettänyt ja siten huomiotta jäänyt tyttö koko tapauksen?Toisaalla, etsivät Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) kohtaavat kumpikin tahollaan oudolla lailla samanlaiset raiskaustapaukset.
Erityisesti sarjan ensimmäinen ja toinen jakso pakkaavat sisuksiinsa sellaisen iskun, että sen jälkeen on vaikea hengittää. Ensimmäinen jakso on Marien. Ja toinen jakso, jossa esitellään Duvallin ja Rasmussenin tapaukset, toimii kuin sen rinnastavana kontrastina. Juxtapositiona. Ensimmäisessä jaksossa raiskauksen uhria raiskataan toistamiseen ja toistamiseen auktoriteettiasemassa olevien poliisien, etsivien, lääkärien taholta, joiden pitäisi auttaa. Toisessa jaksossa, kun etsivät Duvall ja Rasmussen ovat - liioittelematta sanoen - sentään ihmisolentoja, joilla on sydämet rinnuksissaan, osaavat he kohdata raiskauksen uhrit ammattimaisemmin. Ja se tekee todella suuren eron. Että ihmisen kohtaa ihmisenä. Ei vain jonain tapauksena. Tai osapuolisena. Tai ainakaan syyllisenä itse.
Tapa, jolla ensimmäinen ja toinen jakso ovat kuin toistensa yö ja päivä, saavat kyllä katsojan veren kiehumaan. Myös kahdeksanosaisen minisarjan muut jaksot nousevat kyllä televisioviihteen korkeuksiin, jättiläisten seuraksi. Marien tarinaa pidetään koko ajan rinnalla, kun Duvall ja Rasmussen pyrkivät pääsemään koko ajan lähemmäs syyntakeista. Siinä missä nämä muut raiskausuhrit saavat oikeaoppista apua ja tukea, Marien elämä joutuu syöksykierteeseen, joka on saanut alkunsa vain ja ainoastaan siitä, ettei häntä uskottu.
Sinänsä sarjan temaattiset ulottuvuudet kulkevat todella lähellä MeToo-liikeen maaperää. Liekkö tällaista sarjaa olisi voitu tehdäkään ennen kyseistä sosiaalisen oikeuden kampanjaa. Tai jos olisi tehty, niin liekö tätä olisi ymmärretty aivan yhtä lailla, samassa valossa kuin nyt.
Mutta sarja ei ole pelkästään jotain feminististä vuodatusta ja uhmaa. Se on hyvin ihmisläheistä ja raakaa psykologista tulkintaa raiskauksen monista ulottuvuuksista. Se on myös tarkastelua tämän etsiväkaksikon keskinäisestä skismasta, joka on vähintäänkin monitahoinen. Mutta pointti on siis se, että sarja ei ole mustavalkoinen. Se ei sano, että kaikki miehet ovat raiskaajasikoja ja kaikki naiset pyheellisiä neitsytmarioita. Sarjan kerronnasta pystyy kyllä aistimaan, että se kulkee tällä maaperällä hyvin varovaisesti ja nimenomaan välttää tekemästä tällaisia johtopäätöksiä, vaikka tässä yhdessä tapauksessa nämä roolit nyt on näin jaettukin. Sarja kuitenkin perustuu tositapahtumiin ja niille tässä varmasti pyritäänkin tekemään oikeutta.
Voisin analysoida sarjan käsikirjoittajien, ohjaajien, näyttelijöiden, kuvaajien ynnä muiden työpanosta tästä ikuisuuteen. Mutta on eräs, josta haluan puhua erityisesti. Merritt Wever. Joka on upea. Marien henkilöhahmo on selvästi sarjan pääosa. Ja Wever joutuu jakamaan sivuosan huomion vielä Colletten kanssa, joka myös muuten näyttelee näyttelemästä päästyään, mutta silti Weverin hahmosta nousee sarjaan jonkinlainen emotionaalinen ydin. Weverin roolitulkinta on niin avonaista, että siitä saa täydellisesti kiinni. Kun hänen hahmonsa astuu ruudulle, katsoja saa huokaistua sisälleen pullottamansa hapen ensimmäistä kertaa ulos. Weverin tulkitsemat sävyt ovat täydellisiä. Hän luo hahmostaan empaattisen, kuuntelevan, vastaanottavan, ammattimaisen, mutta samalla valottaa myös näiden piirteiden takana makaavia jännitteitä - jyrkkyyden, etenkin mitä tulee muiden tekemiin virheisiin, täydellisyydentavoittelun ja sen rankkuuden sekä sen filosofisen ahdingon johon voi joutua, jos tekee sellaista työtä, kuin Karen Duvall, jossa kohtaa ihmisyyden kurjimmat ja katalimmat kuilut. Ennen kaikkea Wever paljastaa sen voiman, joka tarvitaan ollakseen yksinäinen majakka paistamassa valoa pimeään. Ja tämän voiman ylläpitäminen ei ole helppoa. Uskomattoman monitahoinen roolityö. Karen Duvallista tulee ehdottomasti itselle ainakin yksi populaarikulttuurin keskeisimmistä sankareista. Emmy-palkintoa veikkailen nyt jo Weverille.



