Unbelievable, 1. tuotantokausi

Teini-ikäinen Marie Adler (Kaitlyn Dever) raiskataan. Hiihtopipoon pukeutunut mies tunkeutuu hänen nuortenkotinsa huoneeseen ja raiskaa tytön. Lähtee jälkiä jättämättä. Seuraavana aamuna paikalle tullut poliisi tenttaa Marieta yön tapahtumista. Paikalle laahustaa myös rikosetsivä, joka pyytää Marieta käymään yön tapahtumat vielä uudelleen läpi. Marie lähetetään lääkärintarkastukseen, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon kokemusta raiskauksesta. Sairaalassa häntä tentataan uudelleen yön tapahtumista. Myöhemmin Marie kutsutaan vielä poliisiasemallekin kuulusteltavaksi. Kun Marie kutsutaan vielä tämänkin jälkeen taas takaisin poliisiasemalle, jossa hän saa käydä taas yön tapahtumat läpi, tuntuu tilanne sanalla sanoen uskomattomalta. Vielä vähän ajan päästä Marie kutsutaan taas takaisin poliisiasemalle, jossa kuulustelun sävy on muuttunut jo häkellyttävän vihamieliseksi. Valehteliko elämänsä lastenkodeissa viettänyt ja siten huomiotta jäänyt tyttö koko tapauksen?

Toisaalla, etsivät Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) kohtaavat kumpikin tahollaan oudolla lailla samanlaiset raiskaustapaukset.

Sopivasti nimetty, Unbelievable, on sarjana uskomattoman hieno. Eipäs nyt kierrellä ja kaarrella. Tällaista televisiota tulee vastaan ehkä, hyvällä tuurilla, kerran vuosikymmenessä. Veret seisauttava, hyytävä, uskottava, voimakas, jännittävä, mielenkiintoinen, laadukas, dramaattinen. Ajoittain teki mieli heittää televisio ikkunasta läpi, tähdäten kadun toisella puolella olevaan viemäriritilään, jonka läpi kuvittelin television tippuvan kohti maan syövereitä. Välillä polvistua ruudun eteen ja suudella maata sen edessä.

Erityisesti sarjan ensimmäinen ja toinen jakso pakkaavat sisuksiinsa sellaisen iskun, että sen jälkeen on vaikea hengittää. Ensimmäinen jakso on Marien. Ja toinen jakso, jossa esitellään Duvallin ja Rasmussenin tapaukset, toimii kuin sen rinnastavana kontrastina. Juxtapositiona. Ensimmäisessä jaksossa raiskauksen uhria raiskataan toistamiseen ja toistamiseen auktoriteettiasemassa olevien poliisien, etsivien, lääkärien taholta, joiden pitäisi auttaa. Toisessa jaksossa, kun etsivät Duvall ja Rasmussen ovat - liioittelematta sanoen - sentään ihmisolentoja, joilla on sydämet rinnuksissaan, osaavat he kohdata raiskauksen uhrit ammattimaisemmin. Ja se tekee todella suuren eron. Että ihmisen kohtaa ihmisenä. Ei vain jonain tapauksena. Tai osapuolisena. Tai ainakaan syyllisenä itse.

Tapa, jolla ensimmäinen ja toinen jakso ovat kuin toistensa yö ja päivä, saavat kyllä katsojan veren kiehumaan. Myös kahdeksanosaisen minisarjan muut jaksot nousevat kyllä televisioviihteen korkeuksiin, jättiläisten seuraksi. Marien tarinaa pidetään koko ajan rinnalla, kun Duvall ja Rasmussen pyrkivät pääsemään koko ajan lähemmäs syyntakeista. Siinä missä nämä muut raiskausuhrit saavat oikeaoppista apua ja tukea, Marien elämä joutuu syöksykierteeseen, joka on saanut alkunsa vain ja ainoastaan siitä, ettei häntä uskottu.

Sinänsä sarjan temaattiset ulottuvuudet kulkevat todella lähellä MeToo-liikeen maaperää. Liekkö tällaista sarjaa olisi voitu tehdäkään ennen kyseistä sosiaalisen oikeuden kampanjaa. Tai jos olisi tehty, niin liekö tätä olisi ymmärretty aivan yhtä lailla, samassa valossa kuin nyt.

Mutta sarja ei ole pelkästään jotain feminististä vuodatusta ja uhmaa. Se on hyvin ihmisläheistä ja raakaa psykologista tulkintaa raiskauksen monista ulottuvuuksista. Se on myös tarkastelua tämän etsiväkaksikon keskinäisestä skismasta, joka on vähintäänkin monitahoinen. Mutta pointti on siis se, että sarja ei ole mustavalkoinen. Se ei sano, että kaikki miehet ovat raiskaajasikoja ja kaikki naiset pyheellisiä neitsytmarioita. Sarjan kerronnasta pystyy kyllä aistimaan, että se kulkee tällä maaperällä hyvin varovaisesti ja nimenomaan välttää tekemästä tällaisia johtopäätöksiä, vaikka tässä yhdessä tapauksessa nämä roolit nyt on näin jaettukin. Sarja kuitenkin perustuu tositapahtumiin ja niille tässä varmasti pyritäänkin tekemään oikeutta.

Pohjimmiltaan tulkitsen, että sarja kysyy, näiden konkreettisten raiskaustapausten avulla, sekä myös Duvallin ja Rasmussenin työnluonteen ja sen kuvauksen kautta, että mikä on ihmisten vastuu toisilleen? Onko se rikosetsivän vastuu tehdä töitä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta tapauksen selvittämiseksi? Onko se ihmisen osa kestää vallan hyväksikäyttöä auktoriteettiasemassa olevalta? Onko se miehen vastuu kantaa syyllisyyttä kaikkien raiskaajien puolesta? Onko se naisen osa olla kunnollinen ja kuuliainen ja totella käskyjä? Onko se ihmisen osa pyytää anteeksi tekemiään virheitä? Tai saada anteeksi? Onko se meidän harteilla, olla hyviä toisillemme?

Voisin analysoida sarjan käsikirjoittajien, ohjaajien, näyttelijöiden, kuvaajien ynnä muiden työpanosta tästä ikuisuuteen. Mutta on eräs, josta haluan puhua erityisesti. Merritt Wever. Joka on upea. Marien henkilöhahmo on selvästi sarjan pääosa. Ja Wever joutuu jakamaan sivuosan huomion vielä Colletten kanssa, joka myös muuten näyttelee näyttelemästä päästyään, mutta silti Weverin hahmosta nousee sarjaan jonkinlainen emotionaalinen ydin. Weverin roolitulkinta on niin avonaista, että siitä saa täydellisesti kiinni. Kun hänen hahmonsa astuu ruudulle, katsoja saa huokaistua sisälleen pullottamansa hapen ensimmäistä kertaa ulos. Weverin tulkitsemat sävyt ovat täydellisiä. Hän luo hahmostaan empaattisen, kuuntelevan, vastaanottavan, ammattimaisen, mutta samalla valottaa myös näiden piirteiden takana makaavia jännitteitä - jyrkkyyden, etenkin mitä tulee muiden tekemiin virheisiin, täydellisyydentavoittelun ja sen rankkuuden sekä sen filosofisen ahdingon johon voi joutua, jos tekee sellaista työtä, kuin Karen Duvall, jossa kohtaa ihmisyyden kurjimmat ja katalimmat kuilut. Ennen kaikkea Wever paljastaa sen voiman, joka tarvitaan ollakseen yksinäinen majakka paistamassa valoa pimeään. Ja tämän voiman ylläpitäminen ei ole helppoa. Uskomattoman monitahoinen roolityö. Karen Duvallista tulee ehdottomasti itselle ainakin yksi populaarikulttuurin keskeisimmistä sankareista. Emmy-palkintoa veikkailen nyt jo Weverille.

Sarja on raaka. Ja rankka. Mutta katsomisen arvoinen. Katso ainakin ensimmäinen jakso ja noin kahdeksan ensimmäistä minuuttia sarjan toisesta jaksosta. Sitten tule takaisin tänne, niin puhutaan sarjasta lisää. Sitten kun pystyt. Itsellä on mennyt tämän sulattelemiseen pienoinen tovi.

Arvostelu: Bird Box

Get Outin, A Quiet Placen, Hereditiaryn ja esimerkiksi Bird Boxin kuljettamana, voisi sanoa Hollywoodiin rantautuneen jonkinnäköisen kauhuelokuvien uuden tulemisen. Tai näin voisi sanoa, jos oikeasti ajattelisi kauhuelokuvien muka joskus menneen pois.

Bird Box kertoo apokalyptisestä maailmasta, jossa ihmiset alkavat yllättäen tappaa itseään. Halu tappaa itsensä johtuu ilmeisesti siitä, että näkee pahimman painajaisensa. Tältä voi välttyä, jos sulkee silmänsä. Viisi vuotta myöhemmin Malorie (Sandra Bullock) yrittää lapsiensa kanssa etsiä lopullista suojaa mystiseltä voimalta.

Pidin elokuvaa todella creepynä. Kauhu on siis hyvin tehtyä. Harvoin minäkään ihan paksuimman peiton alta elokuvaa tirkistelen. Koko katsomiskokemus oli myös hyvin tunteellinen ja koskettava. Elokuva kyllä onnistui lyömään itsensä läpi sydämeeni. Pelkäsin, itkin, jopa nauroin. Istuin penkkini reunalla.

Erityisesti elokuvan lopulle haluan nostaa hattuani. Yksi vaikuttavimmista lopuista, joita olen nähnyt elokuvissa vähään aikaan. Todella kaunis. Kylmiltä väreiltä ja kyyneleiltä ei vältytty täällä katsomossa.

Sandra Bullockista pidin ihan mahdottomasti. Jos hän ei pääosassa olisi toittoillutkaan, niin tuskin olisin elokuvaa katsonut. Lähellä oli, että nytkin olisi jäänyt kesken, kun tunnelma vaan kävi liian puistattavaksi. Mutta Bullockilla on järisyttävä kyky saada uskomaan itseensä. Katsoja välittää aina hänestä, oli hän missä elokuvassa tahansa. Se on todella hämmästyttävä taito näyttelijän omata. Lisäksi hän vetää yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä. Todella kylmäävä, koskettava ja henkeä salpaava.

Sanda Bullockin tyttölasta esittänyt näyttelijä varasi myös paikkansa tunnekeskuksestani. Sen sanon, että tuolla hymyllä valloitettaisiin maailma. YK:n rauhanjoukkojen tulisi varustaa hänet eturintamalle, niin loppuisi kaikki sodat alta aika yksikön.

Henkilökohtaisesti Bird Box oli siis todella vaikuttava ja vakuuttava elämys. Haukon vieläkin henkeäni, kuin kokonaisvaltaisesti se otti minut otteeseensa. Mutta jos laitan elokuva-arvostelijan lasit päähäni, niin sinänsähän tässä ei ollut hirveästi uutta. Lisäksi elokuva sortuu mielestäni yhteen kauheimmista helmasynneistä.

Puhutaan ensiksi siitä, että elokuva on periaatteessa kuin mikä tahansa jo tuhanteen kertaan nähty muu trilleri. Tällä kertaa uhka vaan ei ole mikään zombivallankumous tai örkkiarmeija, jonka pystyisi lyömään pois. Tällä kertaa uhka on jotain, mikä on fataalista, jos se sattuu saamaan sinut kiinni. Sinänsä panokset ovat suuremmat ja välittömämmät ja uhkaavammat ja sitä kautta siis pelottavammat - uskokaa minua. Mutta päivän päätteeksi, elokuva noudattaa ihan samaa kaavaa, kuin jos tässä paettaisiin niitä zombeja pakoon.

Sitten siitä helmasynnistä. Lapset elokuvassa. Sinänsä en voi siis kreditoi elokuvan emotionaalista vaikutusta täysin elokuvan omien ansioiden ansioksi, sillä mielestäni on aika itsestään selvää, että jos tyrkkäät viisivuotiaat lapset minkä tahansa vaaran eteen ja vielä epätoivoisen äidin kamppailemaan heidän puolestaan, niin kukapa siinä ei olisi liikuttumatta.

Lisäksi en pitänyt siitä, että tässä hieman ylikäytettiin näitä kauhuelementtejä. Epämääräiset kuiskausääniefektit kaikumassa kohtauksesta toiseen jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja turtuu niihin. Elokuvan kliimaksi, joka on siis äärettömän vaarallinen (piirre, jota myös alleviivataan elokuvassa kyllästymiseen asti) koskenlasku naiselle ja hänen lapsilleen, mielestäni hajoaa käsiin, kun katsoja voi kysyä vain yhden kysymyksen: miksi he eivät vain kävelleet kosken viertä siinä kohdassa jokea? Etenkin kun he tiesivät kosken tulevan.

Hienoinen laskelmoitavuus tulee esille myös taas hahmojen kertakäytettävyydessä. Sinänsä ihan loogista, että maailmanlopun sekunneilla tulee muutama kuolema tapahtumaan, mutta jossain vaiheessa katsoja pääsi kärryille, että jotkut hahmot esitellään meille vain sen takia, että heidät voidaan tappaa myöhemmin elokuvassa ja jotta se koskettaisi meitä. Haluaisin, että nämä kuolemat olisi tehty siis hieman harkitummin. Tai sitten olisi pitänyt esitellä vähemmän hahmoja, sillä näin katsoja turtuu myös tähän jatkuvaan hahmojen delaamiseen.

Mutta kaiken kaikkiaan elokuva mielestäni onnistuu vakuuttamaan hienoisesta geneerisyydestään, laskelmoitavuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta. Tämä on pitkälti kiitos Sandra Bullockin hienon roolityön, elokuvan tiiviin kauhutunnelman ja emotionaalisen latauksen vuoksi sekä hienon lopetuksen ansiosta.