Siepattu (Abduction)

*kirjoittaa elokuvan otsikon
*tajuaa, ettei sillä ole mitään tekemistä leffan kanssa

Kyseessä ei ole mikään sieppaustrilleri, mutta Taylor Lautnerin tähdittämä pakomatkaleffa silti. Vuosi oli 2011 ja Lautner oli Hollywoodin suurimpia nousevia tähtiä Twiligihtin ansiosta. Sitten tajuttiin, että hänhän ei osaisi näytellä tietään ulos metsästä kartan tai kompassinkaan avulla ja hän unohtui jonnekin. Paitsi hän kyllä teki muutaman tuotantokauden verran brittikomediaa Cuckoo, jossa oli ajoittain ihan siedettävä. Tämä leffa ei kuitenkaan juhli juuri saavutuksillaan. On aika ihmeellistä, miten näyttelijät kuten Sigourney Weaver, Jason Isaacs tai Maria Bello ollaan houkuteltu tälläiseen tusinatuotteeseen. Lily Collinsin mukana hääräilyn nyt ymmärtääkin, kun hän matchaa jopa Lautnerin lahjattomuudessaan.

...=)

The OA, 1. tuotantokausi

Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.

The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.

 

Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.

Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.

Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.

En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)