...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stephen Peacocke. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stephen Peacocke. Näytä kaikki tekstit

Whiskey Tango Foxtrot (Whiskey Tango Foxtrot)

Kim Baker (Tina Fey) päättää jättää tylsän uutistoimistotyönsä New Yorkissa ja lähteä ulkomaankirjeenvaihtajaksi Afganistaniin. Edessä hänellä on iso kulttuurishokki ja tottuminen sotilaallisiin operaatioihin, joita hän raportoi. Yllättäen hän joutuu selviytymään myös uutisreportaasien politikoinnista muun muassa muiden kanavien reporttereiden (Margot Robbie) kanssa.

Luulin tämän elokuvan olevan komedia. WTF kuulostaa ihan komedian nimeltä ja elokuvan traileri oli ihan hauska. Ei tällä kyllä ole mitään tekemistä komedian kanssa, vaikka muutama hauska hetki elokuvasta löytyykin. Siksipä lopputulos onkin niin suuri pettymys, sillä tämä on ihan puhdasta sotadraamaa, mutta sekaan on vain sotkettua jotain puolivillaista komediantynkää, mikä ei tee mitään muuta kuin vähättelee elokuvan draamallisia ansioita. Ainekset tässä olisi erittäin uskottavaankin kuvaukseen sotaraportoinnista.

Elokuvan loppu on surkea. Olin valmis katsomaan sormien läpi elokuvan muita virheitä, mutta sitten elokuvan lopussa seisoo sanoma tai viesti siitä, että maailmassa olisi olemassa jokin mikä on normaalia ja jotain mikä ei ole normaalia. Maailman historian surkein sanoma elokuvalla! Minusta on ihan sama löytääkö itsensä elämästä elämäänsä Afganistanissa tai maatilalla Yhdysvalloissa, mutta ilmeisesti elokuvan mielestä toinen on normaalimpaa kuin toinen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa, mutta koko elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään siihen, että katsojalle uskotellaan ja myydään sitä tarinaa, että ihminen saa itse päättää mikä on normaalia ja miten haluaa viettää elämänsä, oli se sitten vaikka Afganistanissa.

Eli toisin sanoen elokuva ei osaa päättää onko se komedia vai draama eikä se osaa päättää edes, mistä se haluaa kertoa. Lisäksi pidin elokuvan kerrontaa mahdottoman irrationaalisena. Toisin sanoen, elokuva painottaa itsensä täysin väärin. Käytämme paljon aikaa todella tylsien asioiden katsomiseen ja sitten ne asiat, joissa katsojan mielenkiinto taas herää - hoidetaan muutamassa minuutissa pois alta.

Martin Freeman on niin sanottu character actor. Eli hän sopii tietyn tyyppisiin, eksentrisiin ja epäsovinnaisiin rooleihin - kuten oli loistava muun muassa Hobitissa, mutta minusta hänestä ei monipuolista pääosanesittäjää saa. Hänellä ei ole tarpeeksi karismaa. Eikä häntä oikein usko monipuolisimmissa tai syvällisimmissä rooleissa, sillä hänet näkee aina vain sinä Hobittina. Tina Fey ei myöskään pysty oikein sulautumaan rooliinsa, vaan tekee tyypilliset maneerinsa. Christopher Abbott sen sijaan on nimi, joka kannattaa pistää korvan taakse. Tuleva Robert De Niro, ehdottomasti. Abbotthan on amerikkalainen, mutta esittää silti sujuvasti afgaanimuslimia.

Erittäin epätasainen elokuva, joka ei onnistu edes pitämään otteessaan.



 ...=)


Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)

Ihmiset etsivät elokuvista eri asioita. Universaalin taidemuodon siitä tekee, että jokainen haluaa samaistua tarinoihin, joita ne välittää. Yksikään elokuvamaku ei varmasti menee yksi yhteen. Mutta se juuri tekee tarinoista niin rikkaita ja elokuvista niin tärkeitä. Jokainen ottaa jokaisesta leffasta eri asioita irti. Elokuvat voivat olla yllättävän henkilökohtaisia.

Louisa Clark (Emilie Clarke) on nuori tarjoilija paikallisessa kahvilassa. Will Traynor (Sam Claflin) on menestyksekäs, rikas maailmanmies. Louisa saa potkut. Will joutuu moottoripyöräonnettomuuteen ja halvaantuu. Heidän tiet kohtaavat, kun Willin äiti Camilla (Janet McTeer) palkkaa Louisan pitämään huolta Willistä. He löytävät toisistaan jotain uutta ja kumpainenkin omalla tahollaan auttaa löytämään toisilleen uuden suunnan.

Meidän maailmamme on hyvin synkkä, täynnä sotaa, väkivaltaa, köyhyyttä, kuolemaa, nälänhätää, kurjuutta ja usein tuntuu siltä, että se on niin rikki, ettei sitä enää korjaamaan pysty. Silti haaveilemme maailmasta, joka on hyvä. ...miksi? Miksi, jos se on niin vaikeaa, ongelmia muodostuu aina uusia, miksi jatkamme taistelua paremman huomisen eteen? Samalla lailla voisi kysyä, että miksi ihmisen, joka haluaa kuolla, täytyisi taistella elääkseen?

Minäpä kerron pienen salaisuuden. Kuoleman jälkeen ei ole elämää. Kun kuolemme se on siinä. Emme tule muistamaan mitään elämästämme tai itsestämme. Kaikki muistot, kaikki hetket, kaikki mikä on joskus merkinnyt, tulee olemaan epäoleellista. Kaikki menettää merkityksensä. Se on synkkä ajatus, mutta tarpeellinen. Koska sitä seuraa jatkokysymys. Miksi elää nyt? Miksi elää nyt, kun huomenna kaikki on poissa? On loogista, että haluamme taistella paremman huomisen puolesta, mutta emme voi luottaa siihen. Loppujen lopuksi se on jopa turhaa. Emme pysty vaikuttamaan siihen sen enempää kuin menneeseenkään. Ja millään ei kuitenkaan tule olemaan sen enempää tarkoitusta. Elokuvassa on kohtaus, jossa Louisa & Will ovat rannalla, on ilta, he ovat yksin. Will sanoo: "This, tonight. Being with you, is the most wonderful thing you could've ever done for me. But I need it to end here" ja näissä sanoissa on enemmän viisautta, kuin voisi kuvitellakaan.


Kuinka erilainen voi Emilia Clarke ollakaan hänen mahtavasta Game of Thrones-roolistaan? Kumarran aina nerokkuuden edessä ja sen joutuu kyllä Clarken laajalle repertuaarille tekemään. Thronesissa hänen hahmonsa on kylmäpäinen, sortumaton, vahva jopa kliinisyyteen asti, vaikkakin omaa hienoisen särön ihmisyyttä. Tässä hän on kuin toinen ihminen. Lämmin, kutsuva, jalat maassa-tyyppinen, rento. Häntä ei tarvitse kuin seurata ja sinunkin olosi on rentoutunut. Hänessä on harvinaista karismaa, jonka ansiosta katsojat voivat samaistua häneen ja tuntea kuin olisivat tunteet hänet aina. Sam Claflinin näyttelijäntaitoja olen ylistänyt ennenkin. Hänen monologinsa Nälkäpelin kolmannesta elokuvasta on sykähdyttävä. Kun hän hymyilee, on miltei mahdotonta olla luottamatta häneen. Siksi hän sopii loistavasti Clarken kanssa yhteen - he omaavat harvinaista kemiaa. Erityisesti pidin hänen hiotusta rytmistään, kun hän osoittaa hahmon tunnetiloja aina närkästymisestä rakastumiseen pelkästään vuorosanojensa välisillä tauoilla.

Charles Dance on yksi vaikuttavimmista valkokangasläsnäoloista. Hän omaa tyyntä karismaa ja auktoritääristä voimaa. Siksi oli kiva nähdä, että hän pystyy muuntamaan vaikuttavuutensa myös lämmöksi ja rakkaudeksi esittäessään pojalleen parasta haluavaa isää. Janet McTeer rakentaa hienon roolisuorituksen, jossa demonstroi päättäväisen äidin voimaa ja jonka rikkoo eräässä kohtauksessa, jossa epätoivo valtaa pelon täyttämän äidin. Pidin myös Stephen Peacocken esittämästä rennon arkisesta sivuhahmosta, jota vasten on hyvä peilata tunteikasta suhdetta Louisan ja Willin välillä, vaikka Peacocke kolmannen pyörän rooliin onkin vähän laitettu.

En tiedä muista, mutta itse haluaisin vähän murtaa sanan "sentimentaalinen" konnotaatiota. Olen kyllästynyt siihen, että elokuvalle voi heilauttaa kättään vain tituleeraamalla sitä sentimentaaliseksi, ihan kuin se olisi niin huono asia. Itse olen täysin tämän leffan kohdeyleisö ja se on minun oikeuteni.  Minä samaistun tähän elokuvaan ja se on suurin kehu, jonka sille voin antaa.