45 vuotta (45 Years)

Charlotte Rampling sai osastaan Andrew Haighin ohjaamasta, vuoden 2015 draamaelokuvasta parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Hänen tulkitsema Kate Mercer on pienessä englantilaisessa kylässä asuva eläköitynyt opettaja, joka on ollut 45 vuotta naimisissa saman miehen (Tom Courtenay) kanssa. Sekä Courtenay että Rampling voittivat Berliinin elokuvafestivaaleilla Kultainen Karhu-palkinnot roolisuorituksistaan. En liiemmin pidä Ramplingista. Koen että hänen hiirulaisolemuksensa ei edesauta häntä juurikaan näyttelijän karismaa vaativassa ammatissaan, joten se, että sanon hänen olevan upea roolissaan, täytyy tarkoittaa jotain. Mutta koen myös, että Tom Courtenay on jopa parempi kuin Rampling.

Elokuva on hidas. En välttämättä suosittele raahautumaan leffateatteriin katsomaan tätä väsyneenä työpäivän jälkeen, kuten minä erehdyin tekemään. Loppujen lopuksi ei elokuva ollut edes hirveän syvällinen. Käsikirjoitus on hienostuneen tarkka siinä suhteessa, että esittelee aidosti kaksi ihmistä, jotka ovat monen vuosikymmenen ajan oppineet paljon toisistaan. Kuvaus on siis mielenkiintoista hahmojen kannalta, mutta silti jättää liian ison kysymerkin, että miksi tälläinen tarina piti kertoa.

Rakastin elokuvan loppua. En ole aikaisemmin tainnut liikaa ainakaan julistaa mieltymyssuhdettani avoimiin loppuihin. Minulle unelmainen loppu elokuvassa olisi leikkaus mustaan kesken jonkun repliikin. En tiedä onko tässä suoranaisesti avointa loppua, mutta elokuva odottaa viimeiselle sekunnille asti että tarjoaa ratkaisevan vihjeen tämän pariskunnan tulevaisuudesta ja sitten lopettaa kestonsa. Harmi vain, kun joudumme ensin tappelemaan silmäluomiemme kanssa puolitoistatuntia että näemme pari sekuntia intensitiivistä draamaa, ei se ihan ole sen arvoista.

#elokuvahaaste2016

...=)

Yöjuna Lissaboniin (Night Train to Lisbon)

Olen pahamaineisen tunnettu siitä, että minulla ei ole mitään ongelmaa jättää elokuvaa kesken, jos koen, että se ei ole aikani arvoista. Niin olisi käynyt nytkin, mutta unettomana yönä ei ollut muutakaan tekemistä.

Henkilökohtaisesti minulle elokuvien suurin helmasynti on takaumat. Sinun pitää olla mestarillinen ohjaaja tai käsikirjoittaja, jotta ne saa toimimaan ja vain ja ainoastaan harvat valitut ovat elokuvissaan saaneet ne osaksi kokonaisuutta, ilman, että lopputuloksena on turhan alleviivaava, selittävä, epäuskottava tuotos. Nimittäin kun kerronnassa koko ajan palataan jo tapahtuneeseen, eritoten kaukaiseen menneisyyteen, hidastaa se älyttömästi elokuvan vauhtia ja saa aikaan sellaisen tunteen, että katsojalle halutaan liian yksityiskohtaisesti selittää mitä oikein tapahtui, kun asian voisi rustata yli parilla lauseella, jossa kertoja nykyhetkessä vain yksinkertaisesti toteaa mitä joskus tapahtui. Lisäksi takaumat ovat elokuvallisesti ongelmallisia. Usein tyydytään lätkäisemään jokin korni seepia sävyinen filtteri kuvan päälle ja nuorempien näyttelijöiden roolittaminen vastaamaan vanhempaa näyttelijää on järkyttävän haasteellista ja ei melkein koskaan onnistu. Ei kaksi ihmistä vaan näytä toisiltaan, jos he eivät ole sukua.

Sitten tämä elokuva vielä sortuu toisen iänkaikkiseen emämokaan, mikä on sijoittaa elokuva ulkomaille (lue: ei jenkkilä) ja antaa heidän puhua sitä aina niin tuttua enklantia. Ei portugalilaiset puhu englantia keskenään! Ja nämä ovat vain kaksi suurimmista virheistä, mitkä heti puskivat minua pois elokuvan tunnelmasta. En edes mainitse sitä, että elokuvan juoni on naurettavinta soopaa, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Se on kuin jonkun lasten salapoliisiromaanin juoni. Kuinka tämä random-heppu vaan hyppää junaan Lissaboniin ja haastattelee joitain ihan tuiki tuntemattomia henkilöitä, jotka tunsivat jonkun kirjailjian, jonka kirjaa tämä päähenkilö on lukenut. Jos minun ovelleni tulisi kolkuttamaan joku vieras hyypiö kyselemään jostain vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asoista, soittaisin poliisit. Meille ei koskaan edes tutustuteta päähenkilöä sen tarkemmin, joten pitkän aikaa on hyvin epäselvää, että mitä tämä ukkeli oikein Lissabonissa haahuilullaan edes yrittää saavuttaa. En edes muista hänen nimeään. Kaiken kaikkiaan erittäin turhauttava, pitkästyttävä ja huonosti tehty - eritoten käsikirjoitettu elokuva, jonka kohdalla voi vain ihmetellä, että miten joku Jeremy Irons, Lena Olin, Melanie Laurent, Jack Huston, Charlotte Rampling, Tom Courtenay ja Bruno Ganz tälläisessä elokuvassa oikein maleksivatkaan.

...=)