Minnie Driver esittää pääosaa tässä Lifetime-kanavan tuottamassa tv-elokuvassa, jossa hän (Maggie) ja hänen aviomies Aaron (Paul Edelstein) elävät täydellisen oloista elämää. Kun Maggien raskaus kuitenkin keskeytyy heidän poikansa Arthurin kuollessa kohtuun, heidän idyllinsä tuhoutuu ja he kamppailevat läpi rankan surun ja yrittävät löytää taas elämän ja rakkauden. Itkin silmäni päästäni. Aihe on erittäin koskettava ja tämä draama on toteutettu sellaisella hienovaraisella, herkällä otteella, että sitä pakostakin liikuttuu. Minnie Driver sai osastaan Emmy-ehdokkuuden. Muita rooleja esittää kaunis Connie Nielsen, Alfred Molina, Andrea Anders sekä Kathy Baker.
Return to Zero on tyyppiesimerkki siitä, miksi aikoinaan rakastuin draaman tyylilajiin. Se ei pelkää koskettaa herkkiä aihealueita, tuoda ne henkilökohtaisesti lähelle ja tehdä niistä merkittäviä viestejä, joita katsellessaan ihminen voi tuntea koko tunneskaalan. Return to Zeron henkilöhahmot ovat kauniita. Tietenkin Minnie Driver ja Connie Nielsen ovat toki kauniita, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan, että elokuvan päättyessä tunnemme heidät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sean Hanish uskaltaa tehdä heistä aitoja, maanläheisiä ihmisiä, vivahteineen ja virheineen. Sitä on aina mielenkiintoisempaa katsoa kuin ylitse vietyjä hahmon karikatyyrejä tai arkisista ongelmista valittavia kulisseja tai kaikista pahinta epätäydellisen täydellistä sankaria. Erityisesti Return to Zero saa henkeä alleen mahtavien näyttelijäsuoritusten ansiosta ja erityisesti Minnie Driverin koskettavan, rosoisen, sulavan roolisuorituksen ansiosta, mutta kuten sanottu en voi olla alleviivaamtta, kuinka hyvin Hanish käyttää hyväkseen elokuvan kestoa, kuvatakseen nämä ihmiset. Todella kuvatakseen heidät kokonaisesti. Olen aina pitänyt Minnie Driveristä. En ole häneltä yhtäkään huonoa roolisuoritusta nähnyt, päinvastoin, pelkkää täydellisyyttä.
Tietty yksinkertaisuus elokuvan tekemisessä on vain hyvästä. Tarinaan pääsee paljon paremmin sisälle kun tietää, mitä tunnetta sinun pitäisikin tuntea ja voin vain kertoa että suurimmaksi osaksi se on itkua. En edes muista koska viimeksi kyyneleet ovat täten virranneet poskiani pitkin kesken elokuvan, mutta se on täysin tämän mestariteoksen ansiota.Mikä on elokuvissa joskus aika rankkaakin, on, että usein hahmot ovat kirjoitettu niin "täydellisesti", mitä tarkoitan, että he tietävät aina mitä sanoa. He sanovat aina täydellisen kommentin täydelliseen aikaan ja minusta oli niin virkistävää nähdä, että sitä ei tässä tapahtunut. Koska usein elämä on sitä, että tunteet vain ottavat vallan ja ne ovat niin musertavia, että sinä et tiedä, mitä tehdä. Sen tämä elokuva kuvaa loistavasti. Kun Maggie ja Aaron menettävät poikansa, he kohtaavat ongelman, jossa heille läheiset ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa. Tämä on suoraan kuin ainakin minun elämästäni. Suurimman osan ajasta minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa ja se, että Maggie ja Aaron pitävät tätä niin ärsyttävänä, on niin osuvaa.
"Tämä on Elokuva, isolla E:llä."
Selkeys ja yksinkertaisuus makaavat tämän syvällisen ja koskettavan tarinan sydämensä. Se käsittelee inhimillisesti elämää ja tunteita. Katsojan on helppo samaistua elokuvan tempoon. Puhtaat näyttelijäsuoritukset rikastavat tämän aidon ja maanläheisen tv-elokuvan kokonaisuudeksi, josta on vaikea olla pitämättä. Pohjimmiltaan tämä on täydellistä draamaa, elämää. Elokuvan raaka teeskentelemättömyys tekee siitä raikkaan. Musiikki kietoutuu kohtauksien ympärille ja käsikirjoitus antaa kokemukselle tilaa ja tämä on poikkeuksellisen täydellistä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Sean Hanishin peloton ote antaa katsojalle elämys, välittää tälle viesti, liikuttaa tätä tekee tehtävänsä ja muistuttaa puhtaudesta ja intohimosta yksinkertaisen tarinan kertomisen hienoudelle. Sen ei tarvitse turvautua tylsyyteen, vaan se jopa juhlistaa elämän ajoittaista kliseisyyttä, arkuutta sekä hienoutta.
