Hope Springs (Hope Springs)

No tässä on turhanpäiväinen pläjäys. En voi sietää Heather Grahamia, ja häntä on oikein isolla mitalla. Sen lisäksi elokuva on mahdottoman irrationaalinen. Kuin siltä puuttuisi suunta. Edes Minnie Driver ei saa elävöitettyä tätä, onneksi, flopannutta, vuoden 2003 elokuvaa. On kuin, sitä paitsi Graham olisi erikoistunut tekemään tietyn nimisiä leffoja ensin ja sitten odottamaan, että niistä tehdään uudet elokuvat, mitkä eivät liity toisiinsa millään lailla. Hän tähditti Cake-nimistä elokuvaa, jonka nimen Jennifer Aniston lainasi omalle tähtiroolilleen vuonna 2014. Graham tähditti tätä Hope Springs elokuvaa, jonka Meryl Streep lainasi omalle romanttiselle komiikalleen vuonna 2012.

Huom. kyseessä ei siis ole Meryl Streepin tähdittämä elokuva, vaan, valitettavasti, Heather Grahamin.

Beyond The Lights (Beyond The Lights)

"I think I've had enough, I might get a little drunk
I say what's on my mind, I might do a little time
Cause all of my kindness, is taken for weakness" -Rihanna

Noni Jean (Gugu Mbatha-Raw) on nouseva poptähti, joka muistuttaa kovasti Rihannaa tai Beyoncea. Hänen uransa perustuu pitkälti hänen vartalonsa myymiseen ja hän ei ole saanut edes ensimmäistä albumiaan ulos, kun hänen painostava äitinsä Macy Jean (Minnie Driver), levy-yhtiön hänelle määräämä artistinen suunta ja se miten, hän ei saa tehdä musiikkia, jota hän itse haluaisi tehdä (Nina Simonen Blackbird on hänen suuri suosikkinsa) ajaa hänet itsemurhan partaalle. Hänet pelastaa henkivartijana toimiva poliisi Kaz Nicol (Nate Parker). Pian he rakastuvat ja Kaz auttaa Nonia löytämään musiikista taas sen, mihin siinä rakastui ja saamaan pesäeroa ahdistavaan äitiinsä. Rakenne on nähty ennekin (ajattele: Titanic - Jack pelastaa Rosen itsemurhalta kaikilla mahdollisilla tavoilla tai The Bodyguard - poptähti, joka syöksyy henkivartijansa syliin), mutta Beyond The Lights on elokuva aivan omissa oikeuksissaan.
 
Romantiikan nälkäiset ainakin saavat osansa. Kaiken tämän keskiössä on kuitenkin perinteinen rakkaustarina. Ja onpa se hienosti toteutettu. Asetelma, jossa yksi tai kaksi ihmistä on muuta maailmaa vastaan, kuten Roomeossa ja Juliassa, saa sivustaseuraajan sormen napsautuksella näiden altavastaajien puolelle. Monella tapaa taide imitoi oikeaa elämää. Kukapa ei kokisi olevansa yksilö, subjekti, muita, objekteja vastaan. Tavallaan olemme kaikki vastaan kaikki. Jokainen on yksin. Jokainen kamppailee aina ristitulessa muiden odotuksia ja muiden sääntöjä vastaan, yrittäen löytää sen, mikä on itselle totuus. Näin universaalista lähtöasetelmasta kehkeytyy koskettava, hienovarainen sekä aito matka Nonin ja Kazin sisimpään.

Ohjaaja Gina Prince-Bythewood on väsännyt tämän unohtumattoman kuvauksen 2010-luvun popmaailmasta vaivaisella 7 miljoonan dollarin budjetilla. Silti jokainen yksityiskohta, jokainen hulppea lukaali, jokainen palkintogaala, konsertti, yksityislentokone henkivät luksusta. Kerronta painoilee osuvasti henkilökohtaisen, intiimin rakkaustarinan ja julkisen, halveksivan ja likaisen musiikkimaailman välissä. Tämä musiikkimaailma on täynnä ihmisiä, jotka tekisivät mitä tahansa kuuluisuuden ja rahan eteen, Nonin äiti mukaan luettuna. Samalla kun koemme jotain ainutlaatuista, ajatonta karismaa kahden voimakkaan näyttelijän, Gugu Mbatha-Raw:n ja Nate Parkerin välillä, saamme realistisen, hyytävän kuvauksen oikean elämän raakuudesta ja siitä kuka oikeasti on oikean elämän "pahis".

Minnie Driver on upea näyttelijä. Olen pitänyt hänen työstään useista vuosia. Tässä Macy Jeanin roolissa, Nonin äitinä, hän on henkevä. Hahmo, jota voitaisiin pitää pelkkänä pahana äitinä, vastavoimana Nonin pyrkimyksille, jonakin, jota vastaan Nonin pitää taistelle, saa Driver häneenkin inhimillisyyttä ja sympatiaa, tehden hahmosta paljon kolmiulotteisemman, uskottavamman kokonaisuuden kuin mitä sen oli määrä olla.

Nate Parker on kypsä, viisas ja luotettava näyttelijä. Hän on vahva roolissaan ja ei epäröi kahdesti. Hän liikkuu juuri sillä sfäärillä, jossa nuoren, rakastuneen miehen kuuluukin liikkua ja saa varsin perinteisestä miesten-mies-sankari roolista moniulotteisen ja sävykkään.

Gugu Mbatha-Raw on roolisuorituksessaan täydellisyys. Erityisesti, koska hän lauloi itse elokuvan musiikkinumerot. Hän osoittaa huomattavaa moninaisuutta. liikkuen suurilta lavoila hienoinen tanssikoreografioineen ja rap-artisteineen, pieneen meksikolaiseen karaoke-baariin, jossa hänen ainoa rekvisiittansa on hänen äänensä. Ja mikä ääni se onkaan. Ja mikä tulkinta. Hän osaa liikuttaa katsojaa tunteesta toiseen pelkkien kasvojensa avulla, ennen kuin ehtii sanoa tai laulaa sanaakaan. Hän on loistava, taitava näyttelijä, joka ei ole mikään yhden hitin ihme.

Harvoin elokuva onnistuu vetämään maailmaansa täydellisesti, mutta kun näin tapahtuu, on kyseessä mestariteos. Beyond The Lights on tarinaltaan sykähdyttävä ja rakenteeltaan ajaton. Elokuvan ääniraita täsmentää loistavasti jokaista otosta. Käsikirjoitus on älykäs ja hiottu, uskottava ja soljuva. Kaiken kaikkiaan tämän luokan tarinoita, saisi elokuvissa nähdä useamminkin. Romantiikkaa, musiikkia ja hyviä näyttelijäsuorituksia sekä ajan hermolla kulkevaa tulkintaa elämästä itsestään, mistäs muustakaan.

Return to Zero (Return to Zero)

Tavallaan se on tv-elokuva, mutta kuitenkin koskettava ja äärimmäisen inhimillinen teos

Minnie Driver esittää pääosaa tässä Lifetime-kanavan tuottamassa tv-elokuvassa, jossa hän (Maggie) ja hänen aviomies Aaron (Paul Edelstein) elävät täydellisen oloista elämää. Kun Maggien raskaus kuitenkin keskeytyy heidän poikansa Arthurin kuollessa kohtuun, heidän idyllinsä tuhoutuu ja he kamppailevat läpi rankan surun ja yrittävät löytää taas elämän ja rakkauden. Itkin silmäni päästäni. Aihe on erittäin koskettava ja tämä draama on toteutettu sellaisella hienovaraisella, herkällä otteella, että sitä pakostakin liikuttuu. Minnie Driver sai osastaan Emmy-ehdokkuuden. Muita rooleja esittää kaunis Connie Nielsen, Alfred Molina, Andrea Anders sekä Kathy Baker.

     Näin kuuluu tehdä tarinoita. Unohtakaa ne tekotaiteelliset eleettömät ja hengettömät draamat, joihin ei voida tuoda mitään väriä, sillä se tekisi niistä mukamas valtavirtaa. Return to Zero on täydellinen yhdistelmä kuvaa ja ääntä, tarinaa, dialogia että näyttelemistä. Elokuvissa kuuluukin olla koskettavaa musiikkia koskettavassa kohtauksessa. Ympäristöä saa kuvata niin, että se vaikuttaa jopa epätodelliselta. Elokuvallisia elementtejä saa ja pitää olla. Kuinka virkistävää onkaan katsoa tätä rentoa, teeskentelemätöntä tyyliä sen sijaan, että paneutuisi kolmen tunnin ohjaajan versioon elokuvasta "elän tässä pellon keskellä ja se on tylsää". Jo Return to Zeron juoni ja viesti ovat koskettavia, merkityksellisiä ja mielenkiintoisia. Niistä haluaa kuulla. Niitä haluaa katsella. Niistä haluaa saada otteen ja olla koskettunut. Kyseessä on tv-elokuva. Kyllä, siinä on elementtejä, joilla haetaan vähän tyhmemmänkin tv:n katsojan mukaan saamista, mutta entä sitten? Kuka sanoo, että elokuvien pitää olla niin hemmetin älykästä katsottavaa, että tarvii kuusi yliopistokoulutettua professoria analysoimaan sen joka perhanan osaa. Tämä on Elokuva, isolla E:llä.
     Return to Zero on tyyppiesimerkki siitä, miksi aikoinaan rakastuin draaman tyylilajiin. Se ei pelkää koskettaa herkkiä aihealueita, tuoda ne henkilökohtaisesti lähelle ja tehdä niistä merkittäviä viestejä, joita katsellessaan ihminen voi tuntea koko tunneskaalan. Return to Zeron henkilöhahmot ovat kauniita. Tietenkin Minnie Driver ja Connie Nielsen ovat toki kauniita, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan, että elokuvan päättyessä tunnemme heidät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sean Hanish uskaltaa tehdä heistä aitoja, maanläheisiä ihmisiä, vivahteineen ja virheineen. Sitä on aina mielenkiintoisempaa katsoa kuin ylitse vietyjä hahmon karikatyyrejä tai arkisista ongelmista valittavia kulisseja tai kaikista pahinta epätäydellisen täydellistä sankaria. Erityisesti Return to Zero saa henkeä alleen mahtavien näyttelijäsuoritusten ansiosta ja erityisesti Minnie Driverin koskettavan, rosoisen, sulavan roolisuorituksen ansiosta, mutta kuten sanottu en voi olla alleviivaamtta, kuinka hyvin Hanish käyttää hyväkseen elokuvan kestoa, kuvatakseen nämä ihmiset. Todella kuvatakseen heidät kokonaisesti. Olen aina pitänyt Minnie Driveristä. En ole häneltä yhtäkään huonoa roolisuoritusta nähnyt, päinvastoin, pelkkää täydellisyyttä.
     Tietty yksinkertaisuus elokuvan tekemisessä on vain hyvästä. Tarinaan pääsee paljon paremmin sisälle kun tietää, mitä tunnetta sinun pitäisikin tuntea ja voin vain kertoa että suurimmaksi osaksi se on itkua. En edes muista koska viimeksi kyyneleet ovat täten virranneet poskiani pitkin kesken elokuvan, mutta se on täysin tämän mestariteoksen ansiota.
    Mikä on elokuvissa joskus aika rankkaakin, on, että usein hahmot ovat kirjoitettu niin "täydellisesti", mitä tarkoitan, että he tietävät aina mitä sanoa. He sanovat aina täydellisen kommentin täydelliseen aikaan ja minusta oli niin virkistävää nähdä, että sitä ei tässä tapahtunut. Koska usein elämä on sitä, että tunteet vain ottavat vallan ja ne ovat niin musertavia, että sinä et tiedä, mitä tehdä. Sen tämä elokuva kuvaa loistavasti. Kun Maggie ja Aaron menettävät poikansa, he kohtaavat ongelman, jossa heille läheiset ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa. Tämä on suoraan kuin ainakin minun elämästäni. Suurimman osan ajasta minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa ja se, että Maggie ja Aaron pitävät tätä niin ärsyttävänä, on niin osuvaa.

"Tämä on Elokuva, isolla E:llä."

       Selkeys ja yksinkertaisuus makaavat tämän syvällisen ja koskettavan tarinan sydämensä. Se käsittelee inhimillisesti elämää ja tunteita. Katsojan on helppo samaistua elokuvan tempoon. Puhtaat näyttelijäsuoritukset rikastavat tämän aidon ja maanläheisen tv-elokuvan kokonaisuudeksi, josta on vaikea olla pitämättä. Pohjimmiltaan tämä on täydellistä draamaa, elämää. Elokuvan raaka teeskentelemättömyys tekee siitä raikkaan. Musiikki kietoutuu kohtauksien ympärille ja käsikirjoitus antaa kokemukselle tilaa ja tämä on poikkeuksellisen täydellistä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Sean Hanishin peloton ote antaa katsojalle elämys, välittää tälle viesti, liikuttaa tätä tekee tehtävänsä ja muistuttaa puhtaudesta ja intohimosta yksinkertaisen tarinan kertomisen hienoudelle. Sen ei tarvitse turvautua tylsyyteen, vaan se jopa juhlistaa elämän ajoittaista kliseisyyttä, arkuutta sekä hienoutta.

Will Hunting (Good Will Hunting)

Draama on sekä paras tyylilaji elokuvissa, että vaikein tyylilaji hallita. Gus Van Sant hallitsee draaman. Matt Damonin ja Ben Affleckin eloisa käsikirjoitus pitää katsojan mielenkiinnon kahlittuna tyylilajiin, joka on sekä paras että vaikein tyylilaji hallita.

Good Will Hunting kuulostaa tylsältä. Älykködraama, jossa vitsit ymmärtääkseen täytyy olla yliopistotutkinto. Näin ei missään nimessä kuitenkaan ole. Rakenne on luotu niin, että elokuvan liikkuu syvällisemmän materiaalin ja esimerkkien välillä. Totta, teemat, joita päähenkilöt käyvät läpi elokuvassa ovat syvällisiä ja vaativat paljon pohdintaa ja jotain aivoliikettä korvien välissä. Kuitenkin elokuvantekijöillä on ollut tarpeeksi älyä varustaa tämä paketti täyteen kiinnikekohtia, joihin yleisön on helppo takertua. Oli ne kiinnikekohdat sitten rakkaustarina, veljestarina, tulevaisuudennäkökulma tai aito henkilömaailman kuvaus. Matt Damon esittää elokuvan nimiroolia. Will Hunting on älykäs ilman yliopistotutkintoa. Hänen älykkyytensä kuitenkin huomaa eräs professori, jota esittää Stellan Skarsgaard, matematiikan lahjakas osaaja, joka on niin älykäs, että on yksi harvoista, jotka ymmärtää kuinka älykäs hän itse ei kuitenkaan ole verrattuna Williin. Willillä on ollut rankka lapsuus ja siksi hän epätoivoisesti yrittää takertua siihen maailmaan, jossa ei joudu kokemaan hylkäämistä. Hänellä on hänen kaverit, muun muassa Ben ja Casey Affleckin esittämät Chuckie Sullivan ja Morgan O'Mally, jotka puolustaisivat häntä tilanteessa missä hyvänsä. Will on myös rakastunut Minnie Driverin esittämään yliopisto-opiskelijaan Skylariin. Siinä piilee Willin ongelma - hän ei pysty heittäytymään Skylarin mukaan tai professorin mukaan, koska hän pelkää. Hän on liian älykäs.

     Gus Van Sant on ollut juuri täydellinen valinta ohjaamaan Affleckin ja Damon käsikirjoitus. Hän on niin syvällinen, niin taitava, niin älykäs ohjaaja, että ei sorru heti alkumetreillä, mikä olisi voinut olla vain yksi monien joukossa-tarinaan, vaan hän melkein jopa leikittelee elokuvalla. Hän ei sorru tuomitsemaan yhtään osapuolta, hän ei ota kantaa, vaan ymmärtää nousta ylemmälle tasolle, jolloin hänellä on varaa leikitellä, niin elokuvan teeman kuin sävynkin kanssa ja hän saa kokonaisuudesta kutsuvan, pikemminkin kuin ankaran, vaateliaan tai edes paatoksellisen. Käsikirjoitus toimii, koska se on niin elävä ja monimuotoinen. Elokuva itsessään hengittää, kiitos käsikirjoituksen. Affleck ja Damon ovat saaneet siitä niin moniulotteisen, että se ei takerru vain yhteen aiheeseen vaan käsittlee luontevasti ja kokonaisvaltaisesti aihetta ja aukkojen syntymisen mahdollisuutta ei edes synny. Motiivit ja johdonmukaisuudet ovat kaikki toteutettu harkitusti. Elokuva hengittää.

"Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan"

     Matt Damonin polttava roolisuoritus tekee elokuvasta vielä täydellisemmän. Hän saa tehtyä hahmosta uskottavan. Damonin Will Hunting on aito, se ei ole epäuskottava, vaan inhimillinen. Hän saa tehtyä kokonaisuudesta yhtenäisen ja tuotua jokaiseen kohtaukseen aitoa voimaa ja tekee roolista henkilökohtaisen. Hän käyttää omia vahvuuksiaan hyödyksi. Hahmo on hänen käsittelyssään luonteva. Hän on todella lähellä täydellisyyttä, ellei jopa saavuta sitä. Van Sant ohjaana käyttää Damonin upeaa hallintaa hyväkseen ja antaa tälle intensiivisiä lähikuvia, joita Damon käyttää kuin kokenut ammattilainen. Avainkohtaus roolisuoritukseen mielestäni on kohtaus loppupuolella elokuvaa, jossa Will lähtee Robin Williamsin esittämän psykiatrin toimistolta ja psykiatri sanoo "Good luck, champ" ja Van Sant suuntaa kameran lyhyeksi aikaa Damonin kasvoille ja sanomatta mitään, hahmo sanoo kaiken. Näin vähäeleinen täydellisyys tekee roolisuorituksesta mielenkiintoisen, elävän, syvällisen ja nerokkaan. Damon ei vain näyttele hahmoa vaan saa siihen energiaa ja luonnetta. Hän tekee siitä aidon persoonan, mikä on saavutus, jota ei tule vähätellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, jossa pääsemme tarkastelemaan oikeaa elävää ihmistä, kuitenkin "vain" näyttelijän tulkitsemaa.

     Minnie Driver on täynnä eloa itse. Hän käyttää loistavasti hyödykseen kaikkea aina käsikirjoituksesta ohjaukseen. Hän saa hahmoonsa pirteyttä ja väriä. Kuitenkin hän näyttää myös hahmostaa toisen puolen, syvällisen, emotionaalisesti raa'an ja aidon. Ehdottomasti upea roolisuoritus. Driver hioo hahmon täyteen nyansseja ja hallitsee valkokangasta. Hän vangitsee katsojan mielenkiinnon armottomasti ja käyttää myös sitä hyväkseen. Hän tekee hahmostaa monimuotoisen ja samalla yhtenäisen. Hän on täydellinen elokuvanäyttelijä. Osaa samaan aikaan olla haavoittuvainen ja raaka ja samalla sympaattinen ja mielenkiintoinen. Driver saa vielä kaiken tämän näyttämään helpolta. Upeaa.

    Robin Williams on myös upea. Hän hylkää täysin oman koomikkopersoonansa ja esittää katsojille armottoman pelkistetyn, uskottavan ja syvällisen hahmon, josta paljastaa kerroksen toisensa jälkeen. Hän on täydellinen. Roolisuoritus niin vahva ja niin läsnä. Williams on elämänsä roolissa.

      Good Will Hunting on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan jo ohjaajan Gus Van Santin luomasta tunnelmasta ja elokuvan kokonaisuus on väkevä, sydämmellinen ja hengittävä.

...=)