...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Joy (Joy)

Noin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Jennifer Lawrencen ja David O. Russellin seuraava projekti on elämäkerta mopin keksijästä, tuhahtelin itsekseni. En ymmärtänyt, miten joku pystyy rakentamaan elokuvan mopin ympärille. Mutta jos joku siihen pystyy, niin se on David O. Russell.

Jennifer Lawrence on siis Joy Mangano, oikean elämän keksijä, miljonääri, tv-kasvo, joka on noussut vaikeuksien kautta mopin avulla menestyjäksi. Russellin Joy painottaa nimenomaan Joyn luontaista kykyä keksiä ja luoda asioita hänen menestyksensä attribuutiksi. Mutta ei kunnon vaikeuksista voittoon -tarinaa ole ilman esteitä ja tällä kertaa esteet Joyn eteen muodostuvat jopa ihan omasta perhepiiristä, vaikka Joy niin yrittää heitä kaikkia auttaa.

Olen varmaan jankuttanut Unelmien pelikirjasta ja sen vaikutuksesta omaan elämääni jo ihan kyllästymiseen asti. On niin hienoa, kuinka Russell on ottanut Lawrencen muusakseen ja jatkaa työskentelyä myös Unelmien pelikirjan ja American Hustlen tehotiimin Bradley Cooperin ja Robert De Nironkin kanssa. Tässäkin parhaimmat hetket olivat ehdottomasti Cooperin ja Lawrencen yhteiset kohtaukset. Heillä kahdella... on kemiaa.

Tarina on haasteellinen. Miten esitellä näin suuri ja teatraalinen perhe, tekemättä heistä karikatyyrejä? Miten kuvata Joy kaiken keskellä järkeväksi ja menestysluonteiseksi ihmiseksi, joka on vielä laupias samarialais-tason ystävällinen, mutta kuitenkin mielenkiintoinen? Miten ylipäätänsä pitää moppia elokuvan pääosassa? Miten esitellä tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarinanarkki ja saada siihen jotain uutta? Russellin keinoihin kuuluu hänelle ominainen tyyli kuvata asioita vähän liian irrationaalisesti ja neuroottisesti, jolloin elokuvan tyyli tahallaan vääristyy jo valmiiksi epäsuskottavan ironiseksi. Kun tämä pohjasävy on asetettu, tähän on hyvä peilata Joyn elämän rikkaudesta ja vivahteikkuudesta syntyvää huumoria. Vakavuutta Russell saa elokuvaa Lawrencen avulla, jonka keskittyneitä kasvoja hän kuvaa useaan kertaan lähikuvassa elokuvan aikana ja Lawrence osoittaa kylmäpäisyydellään, luontaisuudellaan ja syvyydellään olevan sen lähikuvan jokaisen sekunnin arvoinen.

Lawrence on niin hyvä, että saa kaikki muutkin ympärillään näyttämään hyvältä ja jopa paremmilta. Virginia Madsenilla ei ole kummoistakaan roolia Joyn pelkistettynä äitihahmona tai Edgar Ramirezilla hänen kilttinä entisenä aviomiehenään, mutta heitä on helppoa katsoa Lawrencen vieressä. Parhaimmat pisteet minun silmissäni sivuosannäyttelijöistä saa Joyn isoäitiä esittävä Diane Ladd, tietenkin Lawrencen rinnalla aina loistava Bradley Cooper sekä Isabella Rossellini, joka loistavasti löytää hahmostaan sen ylitseampuvuuden, mutta samalla merkityksen tarinan kannalta. Rossellinin hahmo on avainasemassa Joyn menestyksen tiellä ja siitä syntyykin ehkä mielenkiintoisin asetelma elokuvassa, sillä samalla kuin Joy tarvitsee häntä, katsojan tekisi mieli lyödä häntä kapulalla päähän. Robert De Niro komppaa myös hyvin Rossellinin rinnalla, aika eksentrisenä isänä.

Elokuvassa on monta hienoa kohtausta, jonka voisi nostaa esiin, mutta mielestäni hienoin on, kun Lawrencen täytyy nostaa puhelimen luuri juuri sen jälkeen kun lulee menettäneensä kaiken ja anelemaan armoa kuin henki hieverissä, vielä noustakseen kerran kehään näyttääkseen nyrkkinsä. Lawrence madaltaa ääntään niin, että on vaikea uskoa puhelimen toisessa päässää kuulevan pihaustakaan, mutta katsoja hengittää jokaisen henkäyksen Lawrencen tahdissa. Täten, taas, Lawrence ja Russell todistavat kykeneväisyytensä katsojan naulitsemiseen sekä vangitsevaan, mielenkiintoiseen sekä erittäin ainutlaatuiseen tarinankerrontaa, oli aineksina sitten kuinka tavallinen lähtöasetelma, tai ei.


#elokuvahaaste2016 (6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana)




...=)

Movie Monday #38 - Oscarit

"Mitä Oscarit sinulle merkitsevät? Vai koskettaako mitenkään? Vaikuttaako jaetut palkinnot katsomiesi elokuvien valintaan? Kiinnostaako tapahtuman pukuloisto? Vietätkö valvojaisia?"

Lapset hiljaa, nyt puhutaan tärkeistä asioista!

Vastatakseni Movie Mondayn kysymyksiin:

1. Mitä Oscarit merkitsevät minulle?
- kaikkea. Olen ollut ajoittain jopa kiinnostuneempi Oscareista, kuin elokuvista. Ehkä sanoisinkin itseäni pohimmiltaan Oscar-nörtiksi ja itse leffoja diggaava puoli tulee vasta toisena tärkeysjärjestyksessään. Olen lukenut tyyliin kaikki Oscareista kirjoitetut kirjat. Jos joku antaa minulle vuoden, osaa nimetä sen kaikki Oscar-voittajat ulkomuistista, tai jos joku antaa minulle näyttelijä nimen, niin osaan kertoa, onko hän voittanut Oscarin, milloin ja mistä elokuvasta.

2. Koskettaako mitenkään?
- jep. Vaikka olenkin täysi Oscar-hullu, niin tiedostan kuitenkin Oscareiden palvomisen epätäydellisyyden, ja siksi osaan ottaa sen tavallaan huumorin kautta ja hyväksyn ihan mainiosti sen, jos joku ei Oscareista niin välitä. Oikeastaan parempihan se niin päin on, kuin minun hullu pakkomielteeni. En siis ota itseäni ihan todesta, mutta kunpahan nyt vain huvitan itseäni. Oscar-puheet ovat varmaan Youtube-kanavani katsotuimmat videot. Voisin katsella tästä ikuisuteen heidän tekohengästyneitä puheitaan ja äidin serkun kaiman -kiittämisiään.

3. Vaikuttaako jaetut palkinnot katsomieni elokuvien valintaan?
- kyl. Muutama vuosi sitten Oscar-leffat olivat ainoita, joita suostuin katsomaan. Ehkä tämän bloginkin ansiosta, olen kuitenkin (ainakin mielestäni) onnistunut vähän laajentamaan näkökantaani ja katsomaan jopa elokuvia Yhdyvaltojen ulkopuolelta ja se on opettanut minulle, että parhaimmat leffat ovat nimenomaan ne, jotka yllättävästi jäävätkin ehdokkuuksien ulkopuolelle. En aina ole samaa mieltä kultaisen miehen kanssa, mutta kunnioitan silti valtavasti Oscar-akatemian valintoja ja pyrin aina katsomaan heidän palkitsemiaan leffoja sillä silmällä, että kyllä siinä nyt jotain loistavaa täytyy olla, kuten usein onkin.

4. Kiinnostaako tapahtuman pukuloisto?
- Jossain määrin, kiva, että nähdään vaivaa, mutta ei välttist pakollinen pulla, se nakki tarttis olla.

5. Vietänkö valvojaisia?
- Viime vuonna oikein valvoin, livetwiittailin, seurasin, kirjasin ylös, mutta se oli tosiaan ensimmäinen vuosi kun niin elämältäni sain aikaa tehdä. Yleensähän Oscarit ovat siinä sunnuntai-maanantai -välisenä yönä ja meidän oikeiden ihmisten on noustava ylös maanantaiaamulla ja kohdattava taas uusi arki. Lisäksi olen huomannut, että valvominen ei oikein oo mun juttu. Jotenkin se ottaa lihaksiin ihan törkeesti, rupeaa kiristämään lihaksista erittäin paljon, kun valvoo keskellä yötä. Eli tämä vuosi on vielä vähän auki. Voisi olla ihan kiva kattoa ne Oscarit nauhaltakin ihan ajan kanssa päivänvalossa ja nukkua yönsä rauhassa...




Hector and the Search for Happiness (Hector and the Search for Happiness )

...ja hän löytää sen. Usein tälläisissä imelissä dramedioissa tyydytään antamaan jotain sokerisia kommentteja "rakkauden muuttuvasta luonteesta" tai "onnellisuuden liikkuvasta tilasta", mutta tämän loppuratkaisu antaa oikeasti jotain maallista purtavaa. Simon Peggin esittämä Hector pakenee kaavamaista psykiatrin elämäänsä Lontoossa vaimonsa Rosamund Piken luota ympäri maailmaa, hänen matkansa vieden hänet Kiinaan, Afrikkaan ja Los Angelesiin. Matkan tarkoituksena on kartoittaa, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Losiin saavuttuaan Hector löytää itsensä paikallisen psykologin aivojenkuvantamiskoneesta. Koneen on tarkoitus tunnistaa kolme tunnetta: pelon, surullisuuden ja onnellisuuden aina kulloinkin, kun henkilö kutakin tunnetta vuorollaan tuntee. Hector kuitenkin koneeseen istuttaan saa tulokseksi, että hän tuntee kaikkia tunteita. Älykkäimmät hokasivatkin varmaan jo, että onnellisuus nimenomaan onkin kaikkia tunteita, koko elämää, kaikkia hetkiä, laidasta laitaan, elämän rikkautta, monipuolisuutta, äärettömyyttä ja samalla ykseyttä.

Olen itsekin käyttänyt monta vuotta elämästäni näiden asioiden kanssa painimiseen. Yhdessä vaiheessa elin jonkinlaista kriisiäkin, kun en nähnyt elämääni siltä itseltään. Minulla kesti kauan aikaa ymmärtää, että onnellisuus ei suinkaan ole päämäärä. Se ei ole kohde tai saavutus tai edes tila, jonka voi saavuttaa. Onnellisuus on jotain sisäistä, tämän elokuvan sanoin: velvollisuus. Emme oikein pysty pakenemaan sitä. Toki monet yrittävät ja ovatkin tehneet siitä taitolajin.

Ymh, Simon Pegg - miksi? Ja, siinä kaikki kommenttini hra Peggille. Toni Collette puolestaan on minkä tahanasa elokuvan valo ja pidin jopa Rosamund Pikesta tässä roolissaan, sillä hän onnistui murtamaan kankean akan muottiaan vähäsen loppua kohti, mikä oli poikkeuksellista hänen repertuaarissaan. Christopher Plummer on Amerikan Ian McKellen. Ming Zhao on kauniimpi kuin kuva.

En ihan täysin lämmennyt elokuvan komedian puolella viipyilystä ja tietyssä elämänmakuisuudessa vellomisesta, jota niin ikään koristi vielä kornit animoidut pätkät, kun Hectorin piirustukset heräsivätkin henkiin. Jos elokuva olisi vain pysynyt syvällisessä aihemateriaalissaan ja keskittynyt osuvaan dialogiinsa veteraaninäyttelijöiden välillä, niin elämänmakuisuus olisi syntynyt itsestään, sen sijaan, että sitä tarvitsee rueta alleviivaamaan typerillä visuaalisilla gimikoilla. Mutta kaiken kaikkiaan valoisa, piristävä elokuva, jonka katsomista ei kuitenkaan kadu...

(sivuhuomatuksena: psykologiaa vähän lukeneena, on minusta outoa, kuinka joku kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksensa psykiatrista, eikä viitsi tutkia aihetta Freudia pidemmälle! Viittauksia Freudiin tehdään useammin elokuvan aikana, eikä käsikirjoittaja vissiin ole hokannut, että vaikka Sigmund Freud, toki arvokas psykologian edustaja aikanaan, on teorioillaan vähän vanhentunut eikä hänen teoriaansa esimerkiksi mielen rakenteesta pidetä kovinkaan todenmukaisena.)





...=)