Tämä on vuoden 2011 amerikkalaisversio Stieg Larssonin samannimisestä kirjasta.
Pääosissaan Rooney Mara ja Daniel Craig, David Fincher ohjasi tämän murhamysteerin, käsikirjoittajanaan Steven Zaillian. Muissa osissa on Robin Wright, Stellan Skarsgård, Joely Richardson ja Christopher Plummer. Tarina kertoo Cragin esittämästä toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka joutuu huonoon maineeseen, kirjoittaessaan artikkelin liikemies Hans-Erik Wennerströmiä vastaan, mutta huonojen lähteiden takia, hävisi häntä vastaan nostetun oikeusjutun. Pelastaakseen maineensa ja lehtensä, Milleniumin, hän suostuu tutkimaan Christopher Plummerin esittämän vaikutusvaltaisen liikemiehen Henrik Vangeria piinannutta murhajuttua. Vanger vastamaksuksi suostuu auttamaan Blomkvistia Wennerströmiä vastaan. Kun Blomkvist sitten sotkeentuu keskelle Vangerin sukua, juttu tulee niin vaaralliseksi, että hän palkkaa häntä avustamaan Lisbeth Salanderin, Rooney Maran esittämän tutkijan ja tietokoneneron, jolla on myös oman synkkä tarinansa.
Elokuvasta on oikein vaikea sanoa yhtään mitään. David Fincher ei kykene tekemään huonoa elokuvaa, joten siitä ei ole kyse. Tarina on aivan upea, tai no, upea ja upea, raaka ja sairas pikemminkin, mutta ehdottomasti vangitseva. Henkilöhahmot ovat täyteläisesti kirjoitettuja, monipuolisia rooleja, jotka upea näyttelijäkaarti vielä täydentää. Elokuvan tunnelma, aina valaistuksesta musiikkiin on laatua kaikki. Missä siis piilee ongelmat? No, lähtökohtaisesti ainakin, on hieman outoa katsoa Ruotsiin sijoittuvaa elokuvaa, ruotsalaisia henkilöitä, jotka puhuvat englantia, keskenään. He eivät ota kenkiään pois sisätiloissa ja heillä ei ole edes ruotsalaista aksenttia. Myöskin elokuva on aivan liian pitkä ja draamamainen ollakseen trilleri tai mysteerielokuva. Vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, saamme hiukan jännitystä ja sitäkin aivan minimaalisen osan ja tämä on ohi nopeammin ja helpommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni elokuvassa. Mielestäni kyllä päähenkilöiden pitäisi vähän taistella ja kiemurrella päästäkseen pois pälkähästä, mutta tämä sivutetaan antamatta sille juuri yhtään painoarvoa. Kaiken lisäksi elokuva ei tunnu yhtenäiseltä. Mikä se on? Onko se tarina, Mikael Blomkvistin yrityksistä pelastaa lehti? Onko se tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on lohikäärmetatuointi ja jonka kauheat traumat menneisyydestä varjostavat hänen nykyistä elämää? Onko se Vangerin perheen keskelle sijoittuva murhamysteeri? Elokuva yhdistää liikaa juonikuvioita ja ei saa siitä yhteinäistä kokonaisuutta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kirjasta ollaan haluttu mahdollisimman paljon elokuvaan. Vaikka olemme elokuvan lopussa siis jo aika irtautuneita tarinasta, olemme silti täysin Lisbeth Salanderin pauloissa. Ehkä tämä oli Fincherin ja Larssonin tarkoituskin.
Elokuvana se ei silti täysin vedä, kirjana se onkin varmasti nerokas. Ymmärrettävästi on vaikeaa yhdistää jännitystä ja draamaa, sillä nehän syövät toisiaan pois. Joka tapauksessa on The Girl with the Dragon Tattoo mielenkiintoinen, vangitseva elokuva, joka ei pituudestaan huolimatta ole tylsä. Mielenkiintoinen roolivalinta oli palkata Stellan Skarsgård elokuvaan, joka on itse ruotsalainen. Mielenkiintoista tämä on siksi, että hän ei ollut ruotsalaisessa versiossa elokuvasta. Hyvin hän hahmonsa esittääkin. Ehkä hän on hieman kliseinen ja käytää perinteistä reittiä roolinsa paljastamisessa, mutta miksi se olisi niin huono asia?
Rooney Mara on elokuvan selkeä tähti. Hän saa katsojan puolelleen upealla tavalla, nimittäin ensi kertaa kun näemme hänet, meihin valtaa ihmetys, kuka tämä henkilö on? Mutta sitten pikkuhiljaa, Mara täydentää roolisuoritustaan varovaisilla nyansseilla ja saa katsojan ymmärtämään hahmon ja sitten luottamaan tähän. Hän on yksi niistä upeista näyttelijöistä, jotka eivät pelkää tehdä roolia henkilökohtaiseksi. Täten Mara saa siihen paloa ja omistautuneisuutta, jolloin meidän katsojina on helpompi päästä hänen näyttelemistään lähelle. Peloton, koskettava, täydellisyyttä hipova roolisuoritus, joka on melkein jopa liian hienostunut. Mara on selvästi intohimoinen tulkitsija, joka rakastaa hahmon sisimmän näyttämistä ja sukeltaa draaman eri kerroksiin.
Daniel Craig tekee kiitettävää työtä. Hänen näyttelemisensä on hieman tasapaksua ja hän liikkuu tietyllä energialla läpi elokuvan, vaivautumatta antaa itsestään enempää tai kuvatakseen hahmon olemusta sen syvällisemmin. Siitä huolimatta, hän kuitenkin onnistuu antamaan roolisuorituksen, joka vastaa elokuvan tunnelmaa ja saa hahmostaan ymmärrettävän ja luontaisen oloisen. Elokuvassa huomiota vie myöskin valovoimainen Joely Richardson, jolla on herkullinen rooli. Hän on tasapainoinen, varma näyttelijä, joka leikittelee käsikirjoituksen kerroksilla. Hän on sulava ja luonteva ja saa hahmoonsa juuri oikean määrän tunnettta, syvyyttä ja valoa ja varjoa. Niissä lyhyissä kohtauksissa, joita hänellä on, hän opastaa juonta ja elokuvaa kokeneesti ja varmasti. Hän on upea näyttelijä.
The Girl with the Dragon Tattoo on vahva tarina ja siten myös vahva elokuva. Pidän Fincherin ratkaisusta olla karttamatta pois alkuperäisen lähdeteoksen rankimmista teemoista ja niistä muodostuu nimenomaan tämän elokuvan vahvuus. Fincherin jyrkkä graafisuus ja armottomuus tekevät tarinalle vahvan varjon, jota me katsojan emme voi lakata katsomasta.
Nimekäs näyttelijäkaarti ei pelasta tätä elokuvaa oman genrensä - murhamysteerin - kliseiltä. Toteutus ylidramaattinen. Huumori lapsellista. Daniel Craigin aksentti ärsyttävä. Kioskidekkarirakastajat varmasti tykkäävät. Jos odottaa jotain muuta, tulee pettymään. Minä tylsistyin. Oikein ekstramiinuspisteitä musiikkimaailmasta, joka laukaisi migreenin.
...ja hän löytää sen. Usein tälläisissä imelissä dramedioissa tyydytään antamaan jotain sokerisia kommentteja "rakkauden muuttuvasta luonteesta" tai "onnellisuuden liikkuvasta tilasta", mutta tämän loppuratkaisu antaa oikeasti jotain maallista purtavaa. Simon Peggin esittämä Hector pakenee kaavamaista psykiatrin elämäänsä Lontoossa vaimonsa Rosamund Piken luota ympäri maailmaa, hänen matkansa vieden hänet Kiinaan, Afrikkaan ja Los Angelesiin. Matkan tarkoituksena on kartoittaa, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Losiin saavuttuaan Hector löytää itsensä paikallisen psykologin aivojenkuvantamiskoneesta. Koneen on tarkoitus tunnistaa kolme tunnetta: pelon, surullisuuden ja onnellisuuden aina kulloinkin, kun henkilö kutakin tunnetta vuorollaan tuntee. Hector kuitenkin koneeseen istuttaan saa tulokseksi, että hän tuntee kaikkia tunteita. Älykkäimmät hokasivatkin varmaan jo, että onnellisuus nimenomaan onkin kaikkia tunteita, koko elämää, kaikkia hetkiä, laidasta laitaan, elämän rikkautta, monipuolisuutta, äärettömyyttä ja samalla ykseyttä.
Ihmiskohtaloita on tietysti monenlaisia. Silti useimmat elämät tuntuvat noudattavan melko samanlaista kuviota, kaavaa voisi sanoa. Yleensä mennään naimisiin ja hankitaan se kaksi lasta ja omakotitalo lähiöstä ja kahdeksasta neljään työ. En sano, ettäkö tässä järjestelmässä olisi jotain vikaa. Varmasti monet elävät tälläisen elämän onnellisena jokaisesta päivästä, mutta sitten tiedämme myös, että yli puolet avioliitoista päättyvät eroon. Koetaan neljänkympin kriisejä, kun tajutaan, että tässäkö se elämä nyt muka oli? Beginners ottaa omalla otteellaan kantaa taidelajiin nimeltä elämä.
Eniten ihailen edelleenkin Millsin käsikirjoitusta. Se on kuin taskukirja täynnä helmiä. Jokainen vuorosana on niin syvällinen ja pistää miettimään. Jokaisella keskustelulla elokuvassa on jokin tarkoitus - jokainen keskustelu käydään aiheesta ja jokainen kohtaus kertoo jostain syvällisemmästä. Tämä on kuin turhuuden vastike - tärkeä elokuva, jonka jokaisen tulisi nähdä.
