Arvostelu: Elysium

Kommentteja leffaseuraltani:


"Onko toi Matt Damon? En yhtään tunnistanut ilman hiuksia!"

"Jodie Fosterilla on kivat hiukset!"

"Miksi se puhuu tolla lailla?"

"Äh, en mä tykkää tällaisista leffoista... käsivarakamera..."

"[Wagner Moura] on huono"

"Miksi ne ton toisen kuolleen henkilön sai herätettyä henkiin, mutta toista eivät edes yrittäneet?"

...=)

Arvostelu: Toc Toc

Tämä tuli katsottua vähän aikaa sitten Netflixistä, kun etsimme illan vietoksi "hauskaa komediaa". Toc Toc on espanjalainen komedia, jonka pääosissa ei ole yhtäkäään tunnettua nimeä, ja se jo sai hälytyskellot vähän soimaan. Olisi pitänyt kuunnella. Siihen on syynsä, miksi kukaan tunnettu, espanjankielinenkään, näyttelijä ei ole halunnut tulla assosioiduksi leffan kanssa. Hauskan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Alussa tuntui, että leffa oli vielä menossa johonkin suuntaan, siksi kai se tulikin katsottua kokonaan. Leffa kuvaa erinäisiä ihmisiä, jotka kärsivät jonkinlaisesta taikauskosta, kuten se normaalisti tunnetaan ja tämä luo mielestäni erinomaiset komeediset puitteet. Elokuva antaa vielä osviittaa, että hahmot saatetaan yhteen. Yksi hahmoista esimerkiksi käy moneen kertaa tarkistamassa tuliko sammuttaneeksi uunin kotonaan, tuliko ovi varmasti lukkoon, kahvinkeitin pois päältä jne. jopa siihen pisteeseen asti, että hän nousee vielä bussistakin pois ja kävelee takaisin. Toinen hahmo hyppii kadulla kaikki laattojen saumojen ylitse. Tälläisiä piirteitä omaavia komeedisia hahmoja olemme nähneet elokuvissa ennenkin. Siinä kohtaa leffa menee kuitenkin metsään ja pahasti, kun käy ilmi, että hahmot eivät ole pelkästään komeedisia, vaan he oikeasti kärsivät mielisairauksista - OCD:stä ynnä muusta. Pahin riman alitus tulee, kun mukaan kemuihin kärrätään Touretten syndroomaa sairastava mies. Tämä on oikeasti vakava aihe ja monelle ihmiselle ihan oikea taakka kantaa ja kärsiä - ja leffa pyytää, että nauraisimme sille.

En tiedä onko Espanjan viihdeteollisuus saanut vielä muistiota, että elämme tosiaan jo 2010-luvun viimeisiä vaiheita ja aika on ajanut vähän tälläisen viihteen yli. Tällä hetkellä vallitsevia arvoja on poliittinen korrektius, ihmisten huomioon ottaminen ja suvaitseminen. Tämä tuntuu kuin elokuvalta 60-luvulta, jolloin ei vielä tiedetty paremmin. Vuonna 2017 valmistunut elokuva ei voi kuitenkaan piiloutua sen väitteen taakse. Varmasti ovat tekijät tieneet, että tälläisellä tulkinnalla vain suututetaan ihmisiä. Kaikelle ei voi kuitenkaan avoimesti nauraa, etenkin kun kyse on ihmisten todella todentuntuisesta todellisuudesta. Touretten syndroomaa varjostaa vieläkin monia harhaluuloja ja ihmisten ennakkoluuloja ja sitä kärsivät joutuvat kestämään myös stigmaa, mikä tulee syndrooman kanssa. Heille nauretaan, heitä pilkataan, eikä heitä oteta tosissaan ja tälläiset elokuvat vain pahentavat asiaa. Mikä vielä ehkä osaltaa pahentaa asiaa on, että elokuva ei edes ole erityisen hauska, jos ei otettaisi edes huomioon sitä, kuinka loukkaava se on.

Leffa jumittuu pahasti pyörimään yhtä ympyrää. Juonen premissi on se, että nämä erilaisista vaivoista - mielisairauksista kärsivät - kerääntyvät klinikalle saman lääkärin hoidettavaksi. Lääkäriä ei kuitenkaan näy missään ja odotushuone alkaa täyttymään pikkuhiljaa yhä eksentrisimmistä ihmisistä ja hauskoja tilanteita yritetään repiä siitä, kuinka nämä ihmiset tulevat toimeen keskenään. Leffa ei pääse tämän premissin ylitse. Leffa lässähtää siihen yhteen odotushuoneeseen odottamaan sitä lääkäriä, joka ei koskaan tule paikalle. Tämä on siis kaiken lisäksi äärettömän tylsää katsottavaa.

En tiedä, miksi tämä on Netflixiin hyväksytty. Suurimmat haukkuni menevät siis siihen suuntaan. Netflix ei varmaan itsekään tiedä, kuinka paljon valtaa sillä on nykyään. Heidän valikoimansa määrittelee hyvin pitkälle sitä, mitä ihmiset katsovat ja kuten kaikki tiedämme, vaikka valta on kuluttajalla siinä, mitä hän valitsee katsottavaksi, on kuitenkin suurempi valta sillä, kuka säätelee vaihtoehdot. En kuitenkaan täysin pysty syyttämään Netflixiä, tälläisten uutisten takia:
https://yle.fi/uutiset/3-10180219

Jostain syystä meidän puolestamme on siis tehty tälläinen linjaveto, että meidän omat katsomistottumuksemme eivät ole tarpeeksi hyviä ohjaavia tekijöitä Netflixin valikoimalle, vaan meitä pitää holhota ja meille pitää sanella, mitä saamme katsoa. Ja pahinta on, että moni ei ole tästä edes tietoinen. Mutta saamme siis odottaa yhä enenevissä määrin tälläistä surkeutta, kuin Toc Toc.

 ...=)

Dear White People, 1.- 2. kaudet

Olin viikonloppuna kuumeessa - jo neljäs kerta pelkästään tänä vuonna, välillä alkaa tuntua siltä, että oma keho on vain pala palalta pois hioutuvaa posliinia, joka on jo päässyt niin hauraaksi, ettei siitä ole enää vastustuskyvyksi - joten pääsin vihdoin käyttämään aikaa tämän sarjan parissa. Elokuvan katsoin jo muutama vuosi sitten ja ihastuin. Olen siis odottanut pääseväni näkemään sarjaa siitä asti, kun he ilmoittivat sen tulevan.

Sarja kertoo Winchester-yliopiston mustaihoisista opiskelijoista (mm. Logan Browning, Brandon P. Bell, Marque Richardson), jotka asuttavat kampuksen Armstrong-Parker -taloa, joka koostuu pelkästään mustista opiskelijoista. Sieltä käsin he johtavat mustien oikeus taistelua mm. rasistisia bileitä ja valkoisia kampuspoliiseja vastaan. Yhdellä opiskelijoista on myös yliopiston radiokanavalla ohjelma "Dear White People", jossa hän puhuttelee valkoisia opiskelijoita ja opettaa valkoisesta etuoikeudesta esimerkiksi.

Molemmat kaudet kun putkeen katsoin, suuhun jäänyt maku on suru. Miksi? En voi olla ajattelematta skenaariota, jossa huomattava osa - ainakin nykyistä suurempi - rahoituksesta, tuesta ja mahdollisuuksista, joita elokuva- ja tv-alalla jaetaan liikkuvan kuvan tekijöille, menisi myös samanlaisille äänille kuin Justin Simien. Kuinka paljon enemmän yhtä hyvää viihdettä kuin Dear White People saisimme katsoa.

Sarja on aivan loistava. Ihanaa katsoa tv-sarjaa, johon on oikeasti kirjoitettu dialogia ja vieläpä terävää sellaista. Jossa jokaiseen henkilöhahmoon tutustutaan aidosti ja he oikeasti viettävät aikaa keskenään. Joka on oikeasti tämän ajan henkinen, nykyaikainen, raikas. Aloin todella välittämään sarjan tapahtumista ja maailmasta, sillä minun oli helppo astua siihen mukaan. Tässä ei nimittäin yritetty mitään liikaa, mutta käsikirjoitus ei ollut laiskaa. Kaksi suurinta ongelmaa ehkä tämän päivän tv-skenessä. Joko kerrontaan revitään mukaan kaikki Jupiterin kuut tai sitten kierrätetään samoja tylsiä arkkityyppejä ja stereotypioita, joihin tylsistyy jo enenn kun on sekuntiakaan sarjasta katsonut.

Dear White People ei todellakaan käytä stereotypioita, päin vastoin. Rakastan sitä, kuinka paljon opin joka jaksosta. Ja kuinka ajatuksiani haastetaan. Monesti jouduin jopa pysäyttämään jakson kesken kaiken ja pohtimaan tuntikaupalla omia ajatuksiani aiheesta. Voiko olla parempaa?

Suosittelisin tätä ehkä jopa silloin jos on täysin vastakkaista mieltä, kuin intersektinaalisuutta kannattavat esimerkiksi - jos ei mistään muusta syystä - niin ainakin haastaakseen itseään. Jos omat vastakkaiset ajatuksesti kestävät tämän kritiikin, niin eikös se ole vain hyvä juttu. Ja jos eivät kestä, niin ehkä niitä tulisi sitten vaihtaa? Eikä sarja ole pelkkää saarnaamista. Kerronta yltyy jopa hämäävän monitahoiseksi, kun se antaa platformia myös vastakkaisille mielipiteille, äärioikeistosta - jonka edustajana tekee jonkinmoisen cameon Tessa Thompson, joka leffaversiossa esitti siis päähenkilöä, joka on tv-sarjacameonsa täysi vastakohta.

Siitä ehkä antaisinkin pienen kritiikin. Ei siis sitä, että mustille opiskelijoille annettiin pureskeltavaa vastustuksen muodossa (näistä ajatuksista tulee eniten ehkä mieleen Ann Coulter tai Jordan Peterson, jos joku on niistä kiinnostunut), mutta siitä, että sarja yritti ehkä liikaakin anteeksipyydellä edistysmielisyyttään. Tämä tulee harvinaisen selväksi valkoisen päähenkilön - yhden mustan opiskelijan poikaystävän - mukana pyörittämisestä. Tämä valkoinen opiskelija hengaa näiden mustien opiskelijoiden kanssa ja jakaa näiden ajatukset ja jopa yltyy tekemään dokumenttia omasta valkoisesta etuoikeudestaan, mutta jossain vaiheessa ärsyynnyin häneen suunnttomasti. Ensinnäkin hän on sarjan hahmoista ehdottomasti tylsin, eikä hänestä vain tajuta päästää irti, vaan jätetään hengaamaan mukaan. Toiseksi hänen "olen teidän puolellanne, mutta koko ajan toimin aatteen vastaisesti vahingossa, puoliajattelemattomasti ja nyt pyydän sitä anteeksi miljoonatta kertaa" -trope kävi niin väsyneeksi, että aloin hyppäämään hänen osuuksiensa ylitse.

Enkä näe muuta syytä pitää tätä hahmoa sarjan kerronnassa mukana kuin niitä valkoisia katsojia varten, jotka eivät muuten ehkä pysyisi kärryillä sarjan dialogissa, kerronnassa tai ajatuksissa. Joten tarvitaan tämä valkoinen hahmo kuin välineeksi selittämään mustien opiskelijoiden ajatukset ja teot auki. Ja tämä on mielestäni pettymyksellistä, sillä sarja toimii niin hyvin kuin se toimii, juuri siksi, ettei se pyytele anteeksi omaa kantaansa rodullisiin kysymyksiin. Se suuntaa raivolla rasismia päin ja avaa todella hienosti siihen liittyviä asioita.

Anyways, tämä pohdinta kuulostaa varmasti todella oudolta, jos ei ole katsonut sarjaa. Sen haluan sanoa, että sarja on toimi minulle todella hyvin. Pidän siitä, että sarja uskaltaa ottaa kantaa asioihin. Että joku uskaltaa kirjoittaa rehellistä dialogia. Pidän siitä, että sarja on älykäs, eikä tuuttaa vain yhtä torvea, vaan tekee keskustelusta oikeasti monitahoisen. Että se ei ole pelkkää dokumentaarista saarnaamista, vaan myös muista juoniaihioita käydään läpi ja hahmoista tulee todella läheisiä ja henkilökohtaisia sinulle. Päivän päätteeksi sarja on inhimillinen, kaunis ja hypnoottinen tutkielma meidän psykologiastamme, meitä yhdistävistä tekijöistä, kuin erottavistakin.

 ...=)