Diego Luna on Tenoch ja Gael Garcia Bernal on Julio - kaksi teini-ikäistä poikaa 1990-luvun lopun Meksikossa. He viettävät kiireettömiä kesäpäiviä ennen yliopiston alkua ja sattumusten jälkeen he lähtevät automatkalle valtamerelle mukanaan Luisa, poikia monta vuotta vanhempi nainen, johon he molemmat ovat ihastuneet.
Y Tú Mamá También on yksi harvoista meksikolaisista elokuvista, jotka ovat kiitäneet maailmanlaajuiseen suosioon. Elokuva teki ohjaajastaan Alfonso Cuaronista yhden nykyajan arvostetuimmista äänistä elokuvateollisuudessa ja lanseerasi Lunan ja Garcia Bernalin urat. Teosta pidetään sekä coming of age-, että road trip- tyylilajien merkkielokuvana.
Elokuvan kuvaajana toimi ylistetty Emmanuel Lubezki ja hänen tyylinsä on selvästi erottuvilla tässäkin elokuvassa. Vertaisin tyyliä lähinnä Children of Men (2006) elokuvaan, jossa käytetään paljon samoja tehokeinoja, kuten ohilipuvien maisemien ja tapahtumien kuvausta autosta tai yksin jäävää kameraa kuvaamaan lavastuksen yksityiskohtia hahmojen jo vaihtaessa tilaa. Mutta tämä elokuva nimenomaan erottuu edukseen muusta Lubezkin filmografiasta siinä suhteessa, että tässä on selvästi rennompi, vähemmän huomiota itseensä herättävä kuvaus. Hyvin usein otokset ovat erittäin koruttomia, jopa likaisia, levottomia, villejä.
Minusta elokuva oli tarina yhteydestä. Elokuvan suurin saavutus on aidon yhteyden luominen kahden päähenkilönsä välille. Mikä on taas yksi lisäesimerkki kuinka pitkälle pelkilla hyvillä ja hyvin tulkituilla roolihenkilöillä pääsee. Tässäkin elokuvassa itse tarina on varsin yksijakoinen ja elokuva edustaa ehdottomasti tarinan kerrontaa klassisimmasta päästä. Elokuva etenee varsin käsikirjan mukaan ensin esittäen meille hahmot, kertoen meille heidän suhteensa toisiinsa. Sitten työntää hahmojen elämään yhden ulkopuolisen hahmon, joka käynnistää tarinan tapahtumat. Tapahtumien aikana hahmot oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään ja lopussa on tietenkin loppuratkaisu. Tämä kaikki olisi hyvin puuduttavan ennalta-arvattavaa ilman aitoa tariankerrontaa ja syvällistä hahmotulkintaa.
Avainasemaan nouseekin Diego Lunan ja Gael Garcia Bernalin roolisuoritukset. Vain muutaman kourallisen kerran olen nähnyt kahden näyttelijän työskentelevän näin hyvin yhteen, mitä nuoret näyttelijät tässä. Vaikka itse tarina on traaginen ja äärettömän koskettavan katkeransuloinen, ei se olisi puoliakaan siitä, ilman Lunan ja Garcia Bernalin kuorittua, raakaa, rohkeaa näyttelemistä, jossa he paljastavat itsensä kokonaan. He eivät rakenna minkäänlaista muuria toistensa ja katsojien välille. On kuin katsoisimme dokumenttia näiden nuorten poikien elämästä ja sen on paljon sanottu.
Se yhteys, mistä puhun. Se on tämän tarinan sydämmessä. Se jokin aito, teeskentelemätön yhteys, mikä on mahdollista saada toiseen ihmiseen vain harvoin - jos ollenkaan. Elokuvan loppu on yksi elokuvahistorian karseimmista kohtaloista, kun me katsojat suremme näiden henkilöhahmojen puolesta sitä menetettyä sidosta, mikä antoi molempien hahmojen elämään merkityksen. Jollain tavalla suremme myös omaa maailmaamme ja sen menetettyjä yhteyksiä. Kuinka olemme välillä niin eristyneitä toisistamme - tai kuinka emme koskaan todella opi tuntemaan toista ihmistä. Mitä olisikaan elämä, jos kukaan ei olisi sitä todistamassa?
...=)
Kommentteja leffaseuraltani:
Diego Luna on Tenoch ja Gael Garcia Bernal on Julio - kaksi teini-ikäistä poikaa 1990-luvun lopun Meksikossa. He viettävät kiireettömiä kesäpäiviä ennen yliopiston alkua ja sattumusten jälkeen he lähtevät automatkalle valtamerelle mukanaan Luisa, poikia monta vuotta vanhempi nainen, johon he molemmat ovat ihastuneet.
Minusta elokuva oli tarina yhteydestä. Elokuvan suurin saavutus on aidon yhteyden luominen kahden päähenkilönsä välille. Mikä on taas yksi lisäesimerkki kuinka pitkälle pelkilla hyvillä ja hyvin tulkituilla roolihenkilöillä pääsee. Tässäkin elokuvassa itse tarina on varsin yksijakoinen ja elokuva edustaa ehdottomasti tarinan kerrontaa klassisimmasta päästä. Elokuva etenee varsin käsikirjan mukaan ensin esittäen meille hahmot, kertoen meille heidän suhteensa toisiinsa. Sitten työntää hahmojen elämään yhden ulkopuolisen hahmon, joka käynnistää tarinan tapahtumat. Tapahtumien aikana hahmot oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään ja lopussa on tietenkin loppuratkaisu. Tämä kaikki olisi hyvin puuduttavan ennalta-arvattavaa ilman aitoa tariankerrontaa ja syvällistä hahmotulkintaa.
Avainasemaan nouseekin Diego Lunan ja Gael Garcia Bernalin roolisuoritukset. Vain muutaman kourallisen kerran olen nähnyt kahden näyttelijän työskentelevän näin hyvin yhteen, mitä nuoret näyttelijät tässä. Vaikka itse tarina on traaginen ja äärettömän koskettavan katkeransuloinen, ei se olisi puoliakaan siitä, ilman Lunan ja Garcia Bernalin kuorittua, raakaa, rohkeaa näyttelemistä, jossa he paljastavat itsensä kokonaan. He eivät rakenna minkäänlaista muuria toistensa ja katsojien välille. On kuin katsoisimme dokumenttia näiden nuorten poikien elämästä ja sen on paljon sanottu.
Se yhteys, mistä puhun. Se on tämän tarinan sydämmessä. Se jokin aito, teeskentelemätön yhteys, mikä on mahdollista saada toiseen ihmiseen vain harvoin - jos ollenkaan. Elokuvan loppu on yksi elokuvahistorian karseimmista kohtaloista, kun me katsojat suremme näiden henkilöhahmojen puolesta sitä menetettyä sidosta, mikä antoi molempien hahmojen elämään merkityksen. Jollain tavalla suremme myös omaa maailmaamme ja sen menetettyjä yhteyksiä. Kuinka olemme välillä niin eristyneitä toisistamme - tai kuinka emme koskaan todella opi tuntemaan toista ihmistä. Mitä olisikaan elämä, jos kukaan ei olisi sitä todistamassa?
Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.
