Arvostelu: Taxi Driver

Travis (Robert De Niro) on newyorkilainen taksikuski, joka rakastuu presidenttiehdokkaan vaalikampanjassa työskentelevään Betsyyn (Cybill Shepherd). Entinen merijalkaväen sotilas, Travis on eleissään karkea ja tulee tahtomattaan loukanneeksi Betsyä, jonka takia tämä dumppaa Travisin. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Juonikuvauksen kirjoittaminen on oikeastaan 100-prosenttisesti yhdentekevää Taxi Driverin kanssa. Kirjoittaisin juonesta mitä vaan, vaikka loppuratkaisun auki, niin se ei siltikään aloittaisikaan kuvaamaan elokuvaa. Niin ikään minun säälittävät yritykseni riipustaa mietteitä elokuvan rajoja rikkovasta ilmaisuvoimasta tulevat jäämään auttamattoman säälittäviksi.

Scorsesen paras elokuva. Jonkinlainen surrealistinen, ekspressionistinen ja impressionistinen mestariteos. Elokuvan jokainen solu tikittää tiiviisti samaa rytmiä - kuvauksesta, musiikkiin ja roolisuorituksiin. New Yorkin kaduista tulee todellisuuden ja mielikuvituksen rajamaastossa häilyvä kanvas, jolle Scorsese maalaa verisen tematiikkansa räjähdyksen muodossa.

En tiedä pystynkö koskaan pääsemään sisälle De Niron roolityöhön. Ne psykologiset ulottuvuudet, joihin hän ulottuu, ovat todella syvällisiä. Kohtaus kohtauksella hänen hahmonsa kokee asiat niin syvällä pinnan alla, että katsojan on sitä vaikea edes huomata, mutta silti hän tietää, että ne tapahtuu. Olen jokseenkin hämmästynyt, kuinka moni on vain tyytynyt leimaamaan Travisin psykopaattiseksi hulluksi, mutta minä en lukenut hahmoa jotenkaan ollenkaan niin. Minusta tällainen tulkinta on liian pelkistävää ja yksinkertaistavaa. Mitä tapahtuu tämän hahmon mielessä on jonkinlainen kemiallinen reaktio lapsuuden kasvatusta, sodasta aiheutuvia traumoja sekä egon, super-egon ja idin käymää kamppailua moraalista.

Jotkut ovat katsoneet elokuvaa komediana, toiset kauhuna, kolmannet trillerinä, neljännet yhteiskunnallisena satiirina. Minulle tämä näyttäytyy puhtaasti psykologisena draamana, joka tällä kertaa mielenkiintoisesti manifestoituu myös ympäröivässä miljöössä. Mutta tämä monitulkintaisuus lienee vain osoitus elokuvan nerokkuudesta. Luultavasti tulee vaatimaan monia uusintakatselukertoja, että pääsee paremmin analysoimaan elokuvan kerroksia, tematiikkaa ja kerrontaa.

Arvostelu: Elysium

Kommentteja leffaseuraltani:


"Onko toi Matt Damon? En yhtään tunnistanut ilman hiuksia!"

"Jodie Fosterilla on kivat hiukset!"

"Miksi se puhuu tolla lailla?"

"Äh, en mä tykkää tällaisista leffoista... käsivarakamera..."

"[Wagner Moura] on huono"

"Miksi ne ton toisen kuolleen henkilön sai herätettyä henkiin, mutta toista eivät edes yrittäneet?"

...=)

Carnage (Carnage)

Roman Polanskin elokuva Carnage sai ensi-iltansa vuonna 2011. Elokuvan pääosissa on kaksinkertainen Oscar-voittaja Jodie Foster, moninkertainen Oscar-ehdokas John C. Reilly ja Oscar-voittajat Kate Winslet ja Christoph Waltz.
    Carnage kertoo kahdesta pariskunnasta, Penelope ja Michael Longstreetista ja Nancy ja Alan Cowanista, jotka kokoontuvat Longstreettien asuntoon selvittämään heidän poikiensa riitaa, joka tapahtui leikkikentällä.
     Carnagen juoni on hyvin pelkistetty. Elokuva ei esiinny kuin vain neljä näyttelijää ja koko elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa. Roman Polanskin rikas ohjaus kuitenkin pitää tarinan ja elokuvan koko ajan elossa. Ja vaikka alkuasetelma on liiankin yksinkertainen, käsittelee elokuva upealla tavalla teemoja kuten aikuisuus, ihmisten kanssa toimeentuleminen sekä syyllisyys. Polanskin luovat päätökset nousevat esiin ja hänen tapansa esittää elokuva avaamatta sitä yhtään katsojalle on vertaansa vailla. Carnage on erittäin tulkitseva teos, jossa neljä aikuista ihmistä tarkastellaan kuin suurennuslasin lävitse, pientä uskottavuuden puutetta juonessa, täyttä uskottavuutta näyttelijäsuorituksissa sekä ohjauskessa. Polanskin ohjausta ei voi olla painottamatta liikaa sillä hänen luoma hienovarainen koomisuus, viihdyttävä dramaattisuus sekä syvällinen tulkitsevuus on hiottu täydellisyyteen asti.
    Kate Winslet on upea, monipuolinen, tarkka näyttelijä, joka tässä elokuvassa selvästi nauttii roolistaan sekä näyttelemisestä muiden näyttelijöiden kanssa. Hänellä on syvää paloa näyttelemistä kohtaan ja hän on hyvin aito. Hän onnistuu tuomaan valkokankaalle hyvin inhimillistä tunnetta, pystyy heittäytymään mukaan elokuvan tyyliin ja tunnelmaan sekä luomaan karismaattisen, täyden roolisuorituksen vaivattoman oloisesti. Hänestä huokuu tiettyä varmuutta ja hän osaa hyvin käyttää hyväkseen hahmon fyysisyyden, käsikirjoituksen dialogin sekä hän osaa luottaa itseensä.
    Christoph Waltz on hyvin mielenkiintoinen näyttelijä. Kuten hänen vangitseva roolisuoritus elokuvassa Inglorious Basterds osoittaa, Waltz on kykenevä muokkamaan roolihahmosta hyvin uskottavan, realistisen sekä hyvin kulkevan hahmon. Waltzin roolisuorituksessa on jotain kepeyttä ja vaivattomuutta ja hän osaa olla erittäin vakuuttava. Tietyt vivahteet ja lisät, joita Waltz näyttelemisessään käyttää ovat varsin onnistuneita roolityössään ja hänen Alan Cowan on aito sekä armottoman varma.
     John C. Reilly on hieman erikoinen näyttelijä. Siinä missä hän tuntuu aina esittävän samaa hahmoa valkokankaalla, tehden sen tietenkin varsin hyvin, hän osaa myös luoda hahmoista todella ihmisyyttä huokuvia. Reilly on täynnä taitoa ja hän osaa säädellä hyvin roolihahmoaan, jos niin voi sanoa. Hän on hyvin viisas ja tietää minkälaisen kuvan hahmostaan antaa. Reilly taitaa teatraalisen näyttelemisen kuin myös matalatempoisen, hidasrytmisen näyttelemisen ja nyt hän yhdistää nämä kaksi tyyliä luoden hahmostaan elävän.
     Jodie Foster on hankkinut vuosikausia kokemusta ja osaa nyt käyttää sitä hyväkseen. Hänessä on tiettyä itsevarmuutta ja hän tuntuu näyttelevän intohimolla ja kunnioituksella projektia kohtaan. Hän käsittelee hahmoaan hyvin varovasti ja hän saa kuvattua hahmon erittäin moniulotteisesti, syvällisesti ja luontevasti.
     Carnage on teatraalinen elokuva, täynnä syvällistä tulkintaa ja vankkaa kokemusta kaikilta projektissa mukana olleilta. Carnage on viihdyttävä, mielenkiintoinen teos, jossa Roman Polanskin monipuolinen ohjaus pääsee pääosaan. Erityiset puitteet tekevät elokuvasta ainutlaatuisen ja neljän hienon näyttelijän yhteistyö tekee elokuvasta miellyttävän. Käsikirjoitus on elokuvan aivot sekä sydän. Elokuvasta kuitenkin puuttuu tiettyjä elokuvallisia aspekteja ja kokonaisuudesta tulee kuin teatterinäytös olisi vain filmattu kameralla. Myös tarkoitus ja päämäärä jätetään liikaa pimentoon ja elokuvan tulkitseminen on liian työlästä ja tuntuu kaikki kuin kaikki elokuvanteossa mukana olleet olisivat vetäneet oman, erilaisen johtopäätöksen ja kokonaisuudesta tulee vaillinainen.

8+

...=)