Paljon hehkutusta osakseen saanut, Tamara Jenkinsin uusin, Yksityiselämä kertoo pariskunnasta (Kathryn Hahn ja Paul Giamatti), joka kamppailee lapsettomuuden kanssa. He ravaavat niin hedelmöityshoidoissa kuin adoptioklinikoilla. Pakka sekoittuu entisestään, kun miehen veljentytär muuttaa asumaan heidän luokseen. Hyvin vähäeleinen, riisuttu ja koruton draama vakuuttaa sellaisenaan. Näin draamaa tulisikin tehdä. Pidin hahmoista ja hienot näyttelijäsuoritukset toivat itsensä katsojan iholle. Giamattista en oikein pidä, mutta pakko purra hampaat yhteen ja kehua. Hahn vetää yhdessä kohtauksessa jopa hyytävän hyvin. Valitettavasti he ovat molemmat näyttelijöinä vain kovin vetisiä ja karismattomia. Olen tottunut saamaan leffani suurilla elokuvatähdillä, joten tällaiset nobodyt tuntuvat vähän tylsiltä. Inhosin elokuvan insestiä uhkaavasti lähentelevää juonimateriaalia. Miksi näissä tällaisissä koruttomissa jenkki-indieissä pitää vetää tematiikka aina johonkin aivan sairaaseen? Näitä nyt on nähty esim. Your Sister's Sister. Kun nämä vakuuttaisivat jo muutenkin Hollywoodia uhmaavalla minimalismillaan, niin ei tarvitsisi keksiä tällaisia epäuskottavia juonenkäänteitä, vielä kun niitä ei jäädä sen suuremmin tai syvällisemmin käsittelemään, vaan heitetään katsojalle, kuin lapsen hankkiminen veljentyttärensä kanssa olisi aivan jokapäiväinen juttu. Lisäksi elokuva petaa itsensä niin hassusti, että loppuratkaisun näkee tulevan jo kilometrien ja kilometrien takaa ja sellaisena se onkin aivan käsittämättömän huono. Jossain toisessa elämässä saattaisinkin tykätä tästä leffassa, mutta nyt tällaisena, ei jatkoon.
