Arvostelu: Hustlers

Destiny (Constance Wu) on eroottinen tanssija, joka aloittaa uudella klubilla noin vuoden 2007 tienoilla. Aluksi hän tuntee olonsa osaamattomaksi ja kykenemättömäksi pärjäämään uuden paikan kuvioissa. Sitten eräänä iltana päälavalle astelee yökerhon kokenein veteraani Ramona Vega (Jennifer Lopez). Destiny on lumoutunut ja päättää etsiytyä Ramonan oppiin.

Ramona ottaa Destinyn siipiensä alle ja he ystävystyvät. Sitten koittaa vuosi 2008 ja aiemmin niin tuottoisat Wall Streetin asiakkaat kaikkoavat. Naiset joutuvat turvautumaan yhä vain epätoivoisempiin tekoihin paikatakseen asiakaskadon ja turvatakseen toimeentulonsa.

Hustlersilla on ongelmansa elokuvana. Metafora seksityön yhdistämisestä kapitalismin kritiikkiin on hieman kulunut, elokuvan käsikirjoituksessa on rakenteelliset ongelmansa (en nähnyt tarvetta kehyskertomukselle ja se imi tarinasta hieman tehoja pois) ja lisäksi Contance Wu jätti hieman kylmäksi. Olisin myös ollut kiinnostunut näkemään uskottavamman ja ehkä inhorealistisemman kuvauksen stripparin elämästä. Nyt elokuva jäi hieman suodatetummaksi versioksi aiheesta.

Elokuva onnistui kuitenkin pitämään otteessaan läpi kestonsa. Ohjausjälki on napakka ja leikkaustyyli ekonominen. Pidin tästä tyylivalinnasta, sillä se kuvasti hyvin myös stripparin alkoholinhuuruista, pop-musiikin pauhamaa, yökerhovalojen täyteistä elämäntyyliä.

Pidin siitä metaleikistä, jonka elokuva aloittaa näyttelijöidensä imagojen kanssa. Tässä vyörytetään strippilavalle niin Cardi B:tä kuin Lizzoa ja yleisössä nähdään jopa Usher. Ehkä tämäkin toimii jonkinlaisena peilipintana 2000-luvun kapitalismille - kuinka viihdeteollisuuskin pyörii seksillä ja rahan perässä.

Elokuva onnistuu myös, kliseisyydestään huolimatta, käyttämään stripparin elämää kuvaamaan amerikkalaisen trickle-down-taloustieteen valuviat. Lisäksi uusi kulma löydetään yhdistämällä aiheeseen äitiyden ja naiseuden tematiikka. Se on ihan totta, että kun talousmaailmaa pyörittävät miehet pudottavat pallonsa, suurimman hinnan maksaa naiset ja äidit. Etenkin yksinhuoltajat.

Loistavimman kärkensä elokuva löytää kuitenkin Ramonan henkilöhahmosta ja tämän tulkitsijasta Jennifer Lopezista, joka kantaa harteillaan suurimman painon. Ensinnäkin hahmo on jo hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, monitahoinen, kolmiulotteinen ja äärettömän kompleksinen nainen, joka elää maailmassa, joka muistuttaa enemmän viidakkoa kuin sivistynyttä yhteiskuntaa.

Lopez kuin hakeekin roolisuorituksellaan sävyjä leijonanhahmosta. Kuin hän olisi hahmottanut elokuvan tematiikan täysin, viidakon laeista ja selviytymismentaliteetista myös modernissa maailmassa. Hän on kuin äitileijona nuoremmille tanssijoille ja samaan aikaan voimakas peto, joka on valmis kynsimään uhrinsa vereslihalle asti. Lopezia uskoo samaan aikaan hahmona, joka on äärimmäisen sosiaalinen, ihmisten kanssa toimeentuleva, heihin hellästi suhtautuva, mutta samaan aikaan vähän katujen kasvatti -tyylisenä naisena, jonka on pitänyt oppia pitämään puolensa.

Mielenkiintoisen hahmotulkinnasta teki se, että hahmoon löytyi särmää myös tästä hellästä puolesta. Kun yhtäkkiä Ramonan siipien alta löytyi tilaa vähän kaikille ja hänen käyttäytymisensä alkoi muuttua jo melko lailla haparoivaksi. Tuo ihmistyyppi on tunnistettava. Joka yrittää pitää kaikista huolta, jopa niin pitkälle, että huolenpito muuttuukin jo melkein pahoinpitelyksi. Ainakin emotionaaliseksi sellaiseksi. Ihmisistä hänen ympärillään tulee läheisriippuvaisia.

Mikä on vielä uskomattominta, että Lopezin roolitulkinta ei mene yli. Hän pystyy pitämään hahmonsa hyvin maadotettuna ja aitona. Minkä ajattelisin olevan vaikeaa tällaisessa elokuvassa tällaisista ihmisistä.

Lisäksi vaikka hänelle pakostakin lankeaa elokuvan antagonistin osa, hänen kaikkia valintojaan uskoi. Piti jopa oikeutettuna. Kun järjestelmä on kasattu sinua vastaan, niin eikö silloin ole oikeudenmukaista lietsoa sotaa samaista järjestelmää vastaan? Kaiken lisäksi Lopez löytää hahmoonsa todella hallittua, hillittyä kipua. Hänen silmistään paistaa epätoivo. Hahmon viimeiset hetket valkokankaalla ovat sydäntä pysäyttäviä.

Ramonan hahmosta tulee näin myös oleellisin osa elokuvan yhteiskuntakritiikistä ja analyysistä. Hänen hahmokuvauksensa on elokuvan koossapitävä liima. Pakko tietysti myös vielä sanoa, että Lopez hallitsee myös strippauskohtauksensa. Hänellä on ollut myös raskain taakka kantaa siinä, sillä hän on hahmona nimenomaan veteraani, jonka pitäisi olla vielä parempi kuin kaikkien muiden.

Elokuvan tunnelma on suorastaan kuhiseva. Katsojan päässä pyörii, kun häntä heitetään nopeakiitoisen elämän rytmissä ja tutustutetaan 2008 finanssikriisin likaisimpiin puoliin. Moderni amerikkalainen yhteiskunta saa osansa ruoskan iskuista ja pidin tästä tulkinnasta. Mikä on oikeudenmukaista epäoikeudenmukaisessa maailmassa? Tällainen Robin Hood-tematiikka lienee aina ajankohtaista.

Arvostelu: Second Act

Todella mukava Jennifer Lopez-romcom. Voisiko hänet valjastaa tällaisten elokuvien tähdeksi joka vuosi? Jäin kaipaamaan lisää - etenkin hänen kohtauksiaan Milo Ventimiglian kanssa. Siinä on toimiva elokuvapari. Vanessa Hudgens saisi jo opetella näyttelemään. Paljon pisteitä rokotan myös elokuvan kohtauksista, jossa Lopezin päähahmon teot alkavat jo mennä hyvän moraalin toiselle puolelle ja katsoja joutuu hieman kyseenalaistamaan, että kenen puolella tässä pitäisi olla. Mutta tämä tulee katsotuksi varmasti vielä uudelleenkin.

Parker (Parker)

Tämä Taylor "Helenin aviomies" Hackfordin ohjaama toimintatrilleri tuli tv:stä joku aika sitten. Hei, pieni kysymys! Miksi tv:n tiedot KAIKISTA elokuvista tituleeraavat niitä AINA "tiivistunnelmaisiksi trillereiksi" - tämäkin oli aika kaukana tiivistunnelmaisesta trilleristä. Tavallinen toimintarymistely tämä vain oli. Jason Statham nyt on Jason Statham ja Jennifer Lopez Jennifer Lopez. Ja tämä toimintarymistely nyt vain on toimintarymistely. Jotain hyvää elokuvasta: pitkä kesto ei tunnu liian pitkältä.

Kesken jäänyt elämä (An Unfinished Life)

1. ajatus: eikö sen tulisi olla A Life Unfinished?
2. ajatus: pidän kyllä Lasse Hallströmin tyylistä
3. ajatus: pidän kyllä tälläisestä draaamasta, jossa elämän koettelemat altavastaajat voittavat menneisyytensä aaveet
4. ajatus: petyin silti

Miksi?: Elokuva ei oikein kerro mistään. Vain joukko ihmisiä eleskelemässä hissukseen (mikä esimerkiksi oli Morgan Freemanin roolihahmon tarkoitus? -tai sen karhun?) ...ja ihan kuin mukamas joku ei pystyisi jo päästämään irti monia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Lopussa Morgan Freeman sanoo (paljon kehumallani) kertojaäänellään pari riviä merkityksellisempää dialogia, mutta ei se sitten enää mitään auta, kun koko muun elokuvan ajan sitä on odottanut jotain käännettä, joka toisi näille tapahtumille jonkinlaisen merkityksen!

5. ajatus: Robert Redford kyllä hyvä näyttelijä
6. ajatus: Jennifer Lopez ei.

...=)

The Boy Next Door (The Boy Next Door)

Hyvä elokuvan kriteeri on, että elokuvan täytyy ottaa sinut haltuunsa. Elokuvan täytyy tehdä töitä sinun eteen, ei toisinpäin. Sinun ei tarvitse työskennellä pitääksesi elokuvaa hyvänä tai viihtyäksesi sen parissa. Elokuvan täytyy olla tarpeeksi hyvä, että kun pistät sen päälle, et halua lopettaa sen katsomista. Jennifer Lopezin tähdittämä trilleri vuodelta 2015 on tälläinen elokuva.

Claire Peterson (Jennifer Lopez) on paikallisen lukion klassisen kirjallisuuden opettaja, jolla on poika Kevin (Ian Nelson) ja häntä pettänyt aviomies Garrett (John Corbett). Petersonien naapuriin muuttaa komea, Kevinin ikäinen nuori Noah Sandborn (Ryan Guzman). Miettiessään pelastaako avioliittonsa yrittämällä uudelleen miehensä kanssa, Claire päätyy pettämään tätä Noahin kanssa, vain katuakseen sitä hetkeä myöhemmin. Noahilla on kuitenkin aivan eri yhteinen kohtalo mielessä.

Olen ennenkin tuonut ilmi mieltymystä hyviä jännityselokuvia kohtaan. Rakastan sitä piirrettä elouvassa, että sitä seuraa sormet suussa ja henkeä haukkoen. The Boy Next Doorilla on monia etuja, kuten nimekäs näyttelijäkaarti ja ajoittain erittäin hyytävän jännittävä juonenkulku. Pidän elokuvan tunnelmasta ja sen klassista piirteistä, jotka selvästi ilmentävät ikonisia jännityselokuvan piirteitä. Joku saattaa olla kyllästynyt jo nähtyihin elementteihin tässä jännityselokuvassa, mutta tietystä ennalta-arvattavuudesta huolimatta, elokuva onnistuu pitämään otteessaan.

Kerrankin elokuvalla on hyvä nimi. The Boy Next Door eli naapurinpoika. Yleensähän elokuvista on tuttu asetelma, jossa ihastutaan naapurin tyttöön. Siitä on syntynyt käsite "The girl next door" eli "Naapurin tyttö" ilmentämään tietynlaista, hyvää ja ihastuttavaa tyttöä, johon poikien on helppo rakastua. The Boy Next Door on siis ilmiselvää ironiaa, kun paljastuukin, että naapurin poika ei olekaan mikä ihannevävy.

Jennifer Lopez ei ole näyttelijöistä vahvimpia. Häneltä on nähty ennenkin tälläinen rooli, jossa hän on viaton, kaunis nainen, jolle tapahtuu... asioita. Mutta ei kaikkien mitään Shakespearen tulkitsijoita tarvitsekaan olla. Lopezilla on karismaa ja kauneutta vaikka muille jakaa ja siksi sopii hyvin tälläisen viihdyttävään pätkään. Ryan Guzmanin sen sijaan näen siirtyvän tästä eteenpäin esittelemään tässä jo hyvin demonstroimaansa laajaa repertuaaria, mielisairaasta psykosta, karismaattiseen ja hurmaavaan pääosanesittäjään.

Toki, elokuva ei ole sitten mitään Shakespearea. Tietyt, jopa naurettavat seikat käsikirjoituksessa (kuten täysin turha hahmo, Noahin setä, joka unohdetaan pitkäksi aikaa pois elokuvasta ja yht' äkkiä hypähtää takaisin ruutuun tai se, että Noah mukamas onnistui hankkimaan alkuperäispainoksen Homerin Iliaksesta, joka ilmestyi ensimmäisen kerran tosiaan satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua) luovat pahan imago-ongelman elokuvalle ja hävittävät hitusen uskottavuutta. Mutta kuten jo sanoin, viihdyin elokuvan parissa ja ainakaan elokuva ei teeskentele olevansa jotain muuta kuin se on. Ei kaiken tarvitse olla niin h*lvetin asiallista ja viimeisen päälle hiottua, vieden kaiken intohimon elokuvasta pois. Tässä on hyvä trilleri, karismaattisilla tähdillä ja otteessaan pitävällä juonella. Minä ainakin pidin.

...=)

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)