Arvostelu: The Hustle

 Tänään suunnittelin katsovani jonkun taide-elokuvan, katsoin The Hustlen. Enkä edes häpeä sanoa, että pidin. Ehkä jopa enemmän kuin olisin pitänyt siitä taide-elokuvasta. En usko vielä tähän päivään mennessäkään nähneeni huonoa elokuvaa, jossa olisi näytellyt Anne Hathaway. Myös Rebel Wilson - paikoittaisesta yliyrittämisestä ja teennäisyydestään huolimatta - on todistanut itsensä ihan takuuvarmaksi merkiksi, että elokuva ei ainakaan hierrä liikaa. Vaikkei nyt liiemmin naurata, niin on ainakin kevyttä katseltavaa.

Juonessa ei tietysti ollut järjen hiventäkään.

Arvostelu: Jojo Rabbit

10-vuotias Jojo Betzler (nuori lahjakkuus Roman Griffin Davis) haluaa liittyä Hitlerjugendiin toisen maailmansodan loppuvuosina. Hän elää yhdessä äitinsä Rosien (osastaan Oscar-ehdokkuuden saanut Scarlett Johansson) kanssa, sillä hänen isänsä on taistelutantereella Italiassa. Arka poika kehittää itselleen mielikuvitusystäväksi Adolf Hitlerin (elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Taika Waititi), jotta selviäisi sota-ajan karuista koettelemuksista.

Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Taika Waititi ja Roman Griffin Davis

Tätä erikoista ja omalaatuista elokuvaa nimitetään tekijöiden taholta vihan vastaiseksi satiiriksi. Jo elokuvan alkuasetelma saa kurtistamaan kulmiaan. Natseista ja toisesta maailmansodasta vitsejä heittävä elokuva? Kyseessä voi joko olla jotain todella kamalaa katsottavaa, tai sitten elokuvantekijä Taika Waititi on tehnyt jotain todella huomionarvoista ja löytänyt uuden kulman toisen maailmansodan kuvaamiseen.

Waititi kertookin, että tehdessään tutkimusta elokuvaa varten, hänelle selvisi, että toisen maailmansodan aikainen maailma ei suinkaan ollut synkkä, karu eikä kolkko. Vaan päin vastoin. Hänelle paljastui kokonainen muodikas, trendikäs, värikäs ja juhlallinen maailma sodan kauhujen takaa. Siksi hän kuvasikin elokuvan pirteissä väreissä, koomisilla hahmoilla ja lapsenomaisella tyylillä.

Se on sanottava, että tätä synkkää historian ajanjaksoa ei ole ennen näin kuvattu. Katsantakanta natsitapahtumiin tuntuu jopa häkellyttävän modernilta ja saa osaltaan miettimään, että miksi useampia historiallisia elokuvia ei kerrottaisi nykyajan linssin läpi? Miksi historialliset elokuvat niin usein pakottavat itsensä tiettyyn, vakavaan muottiin?

Jojo Rabbit puolestaan syleilee nykyajan kontekstia. Monet elokuvan vitseistä toimivat vain metatasoltaan, nykyajan kontekstista katsottuna ja niillä tiedoilla, mitä kaikki tiedämme esimerkiksi Hitlerista vasta näin jälkikäteen.

Niin kulunut kuin ajatus Hitlervitseistä onkin, niin elokuva on komediana todella onnistunut.

Mutta myös elokuvan sävyvaihtelut ovat upeita. Hauska hetki saattaa taittaa todella traagiseen hämäävän nopeasti. Elokuvan rakenne myös heijastelee tunnelmanvaihteluja. Mitä pidemmälle ammottava sodan loppu pääsee ja mitä lähemmäs päähenkilöä sodan kauhut tulevat, sitä synkemmäksi elokuvakin muuttuu. Myös päähenkilö, 10-vuotias Jojo muuttuu elokuvan aikana huolettomasta natsipojasta sodan kauhuihin herääväksi, omantunnon kehittäväksi nuoreksi miehen aluksi.

Kuvaaja Mihai Mălaimaren kameratyöskentely on taitavaa. Sama kuvaustyyli istuu loistavasti pirteämmän komedian tunnelmaan että synkän sotadraaman. Siitä tulee mielen hieman Wes Andersonin elokuvat, mutta kuitenkin ihan omalla leimallaan.

Michael Giacchinon perhosmaisen pulppuavat musiikit heittävät katsojan lapsenomaiseen todellisuuteen vielä entisestään. Myös lavastus ja puvustus ovat veikeitä ja vääristävät arkisempaa todellisuutta leikkisämpään muotoon.

Kaiken kaikkiaan pidin hirveästi ratkaisusta kuvata toista maailmansotaa leikkivän lapsen silmin. Se teki kerronnasta pirteää, eikä niin raskasta ja laahaavaa, mitä tällaisista elokuvissa yleensä. Lisäksi se mahdollisti syvällisyyden.

Lapsen kokemusmaailmasta haetaan nimittäin myös mielikuvituksellisuuden, tarinallisuuden ja tanssin merkitykset. Viesti optimismin tärkeydestä peilataan sodan kauhujen kanssa rinnakkain. Ja lapsen näkökulmasta katsoen on itsestäänselvää, mikä on elämässä tärkeää. Elokuva siis tarjoaa tärkeän muistutuksen. Tässä tunnutaan kuin sanovan, että se miten päätämme katsoa asioita, myös millaisia tarinoita kerromme, sillä on vaikutusta todellisuuteen. Fiktiolla on voimaa.

Jojo Rabbit ei kuitenkaan ole missään nimessä lasten- eikä edes nuortenelokuva. Se on paikoin todella graafinen ja väkivaltainen. Lisäksi elokuvan mustaakin musta huumori ja ivaileva satiiri vaatii ehkä aikuisemman elokuvakatsojan, jonka ymmärrys olisi hieman syvempää kuin pelkistetty maailmankatsomus mahdollistaa.

Lapsi elokuvan pääosassa on kuitenkin huikea. Roman Griffin Davis saa jotenkin käsittämättömällä taituruudella hahmonsa kulkemaan läpi kohtauksien sävyvaihtelujen vieden hahmonsa kepeästä todella synkkään ja ollen uskottava kaiken aikaa. Myös Jojon parasta kaveria näyttelevä Archie Yates on osassaan valovoimainen.

Elokuvan aikuiset tähdet ovat toinen toistaan taitavampia. Sam Rockwell on aina ollut mestari tragikoomisissa satiireissa ja niin on tässäkin. Alfie Allen saa pienessä sivuroolissaan avattua hienosti paljon isomman todellisuuden hahmonsa takaa. Taika Waititi on Adolf Hitlerinä ehkä elokuvan hauskin näyttelijä. Thomasin McKenziella on elokuvan ehkä traagisin rooli ja hänen roolityössään on jotain vavisuttavaan haurasta.

Elokuvan sykkivä sydän lienee kuitenkin Scarlett Johansson. Silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla, hänen läsnäolonsa tuntee. Hän yhdistää vaivattomasti hahmon pirteän ulkokuoren synkkiin salaisuuksiin, joita hän piilottelee sisällään. Tapa, jolla hän toistaa repliikit esimerkiksi romantiikan tärkeydestä, kaikuvat pitkään katsojan mielessä.

Varmasti mielipiteet jakava elokuva valloitti kyllä minut täysin puolelleen. Rakastin elokuvan uniikkia tarinaa, mielikuvituksellista maailmaa, kuvaus lapsen silmien läpi oli todella loistavaa. Rakastin jopa vaikean aiheen lapsellista yksinkertaistamistakin. Sillä se avasi sen mahdollisuuden, että elokuvan viesti sykki puhdasta, energistä elinvoimaa, kun se kuorittiin kaikesta turhasta. Onko loppujen lopuksi ihmisenä oleminen niin monimutkaista? Kunhan muistaa vain tanssia aina silloin tällöin. Todellinen elokuvahelmi, joka taisi kimmota heti listani kärkeen vuoden parhaimmista elokuvista. Rakastin tätä.

Täydet viisi tähteä.

Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.

Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.

Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.

Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.

Arvostelu: Isn't It Romantic

Kerrankin Netflix pistänyt rahaa myös romcomien puolelle. Tuntuu, että järjestelmällisesti heidän leffansa on jotain kauhua tai toimintaa, mutta yllätyin positiivisesti kun se oli napannut valikoimiinsa Rebel Wilsonin uutuuden, Isn't It Romanticin. Wilson esittää kyynistynyttä ja elämän kyllästämää naista, joka pyörryttyään metroasemalla löytääkin itsensä elämässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa hän on kliseisen romanttisen komedian pääosassa ja Liam Hemsworth rakastuu häneen. Pidin romcom-kliseille naureskelua ihan hauskana ideana. Yhdessä kohtauksessa jopa repesin ihan ääneen nauramaan. Oli myös kivaa, miten tällä metarakenteella saatiin haastettua romcomien tyypillisiä pääosanaisia, kun spottivalosta löydettiinkin Rebel Wilson. Ehkä vielä joku päivä saisimme oikean romanttisen komedian, jossa Wilsonin näköisestä pääosasta ei tarvitsisi tehdä vitsiä.

Polttarittaret (Bachelorette)

Becky (Rebel Wilson) menee naimisiin ja pyytää lukioaikaiset ystävänsä (Kirsten Dunst, Lizzy Caplan, Isla Fisher) morsiusneidoiksi. Harvinaisen yksiselitteinen elokuva, jossa tapahtumat sijoittuvat pitkälti yhteen, polttari-iltaan. Kuten pelin henkeen kuuluu, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Päällimmäisin huomio, mikä itselle jäi elokuvasta käteen, oli taas toteamus siitä, kuinka hyvä näyttelijä Kirsten Dunst on. Näinkin tusinamaisessa leffassa, hän onnistuu todella huomaamattomasti viemään katsojat rankkojenkin kokemusten läpi. Ja hän tekee sen uskottavasti. Luulisi, että tälläiseen kännisekoiluleffaan ei saisi kovinkaan sujuvasti ympättyä mukaan mitään puolivillaista tai teennäistä draama-aspektia, mutta Kirsten Dunst uskottelee sen meille hyvin. Siksi pidinkin elokuvaa todella hyvänä. Siinä oli kevyet hetkensä, mutta sydämessä makaa kaunis suhde kahden ystävän välillä (Wilson & Dunst). Lukioaikaiset kokemukset heijastuivat mielestäni hienosti nykypäivän asetelmaan.

Tietysti jos elokuvallisesti arvioisin tätä teosta, niin en pitäisi sitä kovinkaan suositeltavana. Koska elokuva sijoittuu käytännössä vain yhteen känniseen, levottomaan, sekavaan polttari-iltaan, ei elokuvan juoniarkki tai rakenne ole kovinkaan vahva. Lähinnä katsoja joutuu pakoin turhautumaan koko höskään. Mutta pidin silti siitä, että tässä ei yritettykään kuvata mitään täydellisiä ihmisiä täydellisissä häissään täydellisine romansseineen - mikä ajoittain hääelokuvissaan ärsyttää ja puuduttaa. Tässä nimenomaan annettiinkin kaiken mennä pieleen. En tiedä kuinka hyvin elokuvan rääviys ja mustanpuhuva draama sopivat yhteen - usein tälläisissä tapauksissa toinen vesittää toista, mutta en minä tätä päältä poiskaan pistänyt.

 

...=)

How to Be Single (How to Be Single)

Voiko itseään koskaan tuntea? Siitä olettamuksesta How to Be Single -niminen elokuva ainakin lähtee liikkeelle. Päähenkilö Dakota Johnson jättää poikaystävänsä oppiakseen tuntemaan itsensä. Hän tutustuu Rebel Wilsonin sinkkuun ja yhdessä he tutustuvat sinkkuuteen New Yorkissa. Dakota Johnsonin sisko, Leslie Mann, on puolestaan ollut yksi jo kauan ja miettii lapsenhankkimisvaihtoehtoja, yksin.

Pidin elokuvasta yllättävän paljon. Ehkä pystyn paremmin samaistumaan tälläiseen romcomiin, jossa päätavoite ei olekaan se parisuhde, vaan löytää yksinolon tarkoitus ja kumota vanhat olettamukset yksinäisyydestä. Elokuvassa on hieno viesti siitä, että monet ovat parisuhteessa vain sen takia, että pitävät rakastumisesta - ei niinkään siitä rakastumisen kohteesta. Nimenomaan monet pakenevat parisuhteeseen itseään. Kun määrittää itsensä siten, miten toinen näkee sinut, välttyy tuntemasta koskaan itseään. En tiedä, onko useimmat parisuhteet tälläisiä, mutta ainakin elokuva esittää hienon vasta-argumentin sellaisille parisuhteille. Suosittelen kaikille, jotka ei ymmärrä yksinäisyyttä tai yksinolon ihanuutta.

...=)

Pain & Gain (Pain & Gain)

Muutaman leffabloggarin kanssa päätimme kirjoittaa yhteisarvostelun tästä Michael Bayn rikoselokuvasta. Blogeista

...noir
Double Feature
Mutaa vai tähtiä
Puutaheinää
It's Just A Movie
Shameless Pile of Stuff
Vajaatoimintasankari

löytyy siis kunkin oma mielipide elokuvaan. Toteutuksen taustalla on halu jakaa mielipiteitä samasta elokuvasta. Sillä kuten arvata saattaa, kun on kyseessä näinkin monta eri blogia, luonnollisesti se, mitä leffoja kukin katsoo eroaa toisesta melkolaisesti. Joten tämä projekti pakotti meidät katsomaan yhden ja saman leffan, jolloin on helpompi verrata kunkin elokuvakokemuksia. Olen itse tietysti todella otettu saadessani osallistua tähän yhteisarvosteluun ja ehkä uskallan myös toivoa, että tulevaisuudesta saattaa odottaa jotain tälläistä lisääkin...?

Michael Bay on luonut uransa ohjaten lähinnä aivottomia toimintapläjäyksiä. Hänen ensimmäinen elokuvansa on mikäpä muukaan kuin Bad Boys (Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintahitti), joka sekin sijoittuu huumehöyryiseen, rikollisuutta pursuavaan Miamiin. Se, että hänen ensimmäinen elokuvansa on jo tuon luokan hitti demonstroi vain Bayn repertuaarin kapeutta. Nimenomaan, Bay ei ole juuri kriitikoiden suosiossa kylpenyt, päin vastoin, saanut osakseen jopa ankaraa kritiikkiä ohjaamiensa elokuvien tasaisen "huonosta" laadusta. Voin kuitenkin nähdä Bayn yrityksen, astetta älyllisempään toimintaviihteeseen Pain & Gainin taustalla.

Älkää ymmärtäkö väärin, Pain & Gain on täysin järjetön, sekava, rällästyselokuva. Sitä voisi verrata The Wolf of Wall Streetiin, mutta ilman ideaa taustalla. Omalla laillaan Pain & Gain toi mieleen myös Dan Gilroyn ohjaaman Nightcrawlerin, jonka päähenkilö myöskin menettää täysin todellisuuden tajunsa jahdaten jonkinlaista "Amerikan unelmaa". Erotuksena taaskin, että Nightcrawlerissa oli jonkinlainen älyllinen otanta aiheeseen, sen sijaan, että vain räjäyttäisi kaiken katsojan naamaan.

Daniel Lugo (Mark Wahlberg) on juuri saanut työn pt:nä Sun Gym-nimisestä kuntosalista. Siellä hän tapaa asiakkaan, yltiörikkaan Victor Kershawin (Tony Shalhoub), jonka päättää ryöstää yhdessä bodarikaveriensa Doorbalin (Anthony Mackie) ja Paul Doylen (Dwayne Johnson) kanssa. Kolmikko eivät kuitenkaan ole mitään järjen jättiläisiä, joten mikään ei suju niinkuin pitäisi missään vaiheessa ja se vain ruokkii epäonnistumisien dominoefektiä, jota tietenkään he eivät pysty pysäyttämään.

Ainakin kuvittelen ymmärtäväni Bayn tahtomuksen elokuvan taustalla. Hän ikään kuin pyrkii tekemään tästä toimintaelokuvasta kokonaisvaltaisempaa. Ensinnäkin hän yrittää yhdistää siihen komediaa. Eli hän heittää Rebel Wilsonia sivuosaan (joka on kyllä kala kuivalla maalla tälläisessä elokuvassa) ja leikittelee mustalla huumorilla ja kuvaa asioita liiottelevan räväkkään tyyliin - toimii se sitten huumorina tai ei.

Mutta sitten Bay yrittää myös tuoda jonkinlaista syvyyttä elokuvaan. Näen, että hän selvästikin yrittää mennä asioiden taustalle. Hakea syytä siihen, mikä ajaa tätä kolmikkoa rikollisuuteen. Valitettavasti Bayn keino hakea syvyyttä elokuvaan, on antaa hahmojen itsensä kertoa kertojina omista taustoistaan samalla kun jotkut kornit välitekstit lennähtävät ruutuun antaen lisäinfoa kunkin hahmon menneisyydestä. Eikä vain menneisyydestä, vaan vain siitä osasta menneisyyttään, mikä on ajanut heitä tähän pisteeseen, jossa ovat valmiita toteuttamaan Kershawin ryöstön. Eli varsin mustavalkoisella linjalla mennään. En edes muista koska viimeksi olisin elokuvassa nähnyt niin monen eri hahmon esittelevän itseään, kuin jossain lastenelokuvassa.

En myöskään pitänyt elokuvan alusta, joka on periaatteessa sama asia kuin loppu. Se teki elokuvasta erittäin piinallista katsottavaa, koska periaatteessa tiesi jo, mitä tulee tapahtumaan. Näen kuitenkin siinäkin syyn taustalla. Kertomalla jo heti alussa loppuratkaisun, Bay pyrkii erottamaan elokuvaansa perinteisestä rikoselokuvan arkista, yrittäen luoda vaikutelmaa, että kyseessä olisikin enemmän hahmokuvaelma. Mutta kuten sanottu, ei se hahmokuvaelmakaan kovin vaikuttavaa ollut.

Joku voisi myös tehdä väittämän, että elokuvan teema, fitness, olisi myös jonkinlaisessa syvemmässä osassa. Kyseessähän on toimintaelokuva. Pääosassa on Mark Wahlberg, joka on tyyliin kaapin kokoinen. Hänen esittämän hahmonsa, Daniel Lugon, idoleita ovat Rocky ja Rambo, myös aika machoja koviksia, joita ei säännöt pidättele. Tästä voisi yhdistää hyvin hataran linkin siihen, että itse Baynkin luotsaamat, toimintaelokuvat antavat tietynlaisen vaikutuksen Daniel Lugon kaltaisille, vaikutuksille herkille, henkilöille. Vaikutuksen, että he muka voisivat tehdä mitä haluavat, näyttää miltä haluavat ja saada mitä haluavat. Ylipäätänsäkin joku voisi esittää teräviä havaintoja miehisyyttä korostavien kulttuurien dominoivista vaikutuksista miehille sekä miehiselle identiteetille. Se henkilö ei kuitenkaan ole minä, sillä Pain & Gain ei paljon tehnyt tämän teeman eteen. Koen, että elokuvassa olisi ollut mahdollisuudet tämän teeman tulkitsemiseen syvemmältikin. Silloin elokuvasta olisikin tullut mielenkiintoisempi.

Olin innoissani aloittaessani elokuvaa, sillä sekä Mark Wahlberg että Anthony Mackie kuuluvat kyllä suosikkeihini. Mutta hekään eivät pysty rooleissaan paljon tekemään. Heidät vain pistetään tekemään paljon tyhmiä juttuja, huutamaan kovaan ääneen ja kaikki näytteleminen on supistettu mustavalkoiseen, yksipuoliseen muottiin. Eli toisinsanoen he kertovat millaisia he ovat ja sitten he ovat sellaisia. UUUuuu! Upea kasvutarina!

Hahmoja kuitenkin haukuttuani, olin yllättäen aika vakuuttunut Dwayne Johnsonin roolisuorituksesta. En ole aikaisemmin pitänyt heppua juuri minään, mutta hänelle on mielestäni annettu sekä vaikein että mielenkiintoisin rooli. Hänen hahmonsa, Paul Doyle on vankilassa aikaa viettänyt, harras kristitty sekä bodaaja ja tämä jo sanoo hänestä aika paljon.

Vaikka siis kunnioitankin Bayn yritystä vapautua perinteisen rikoselokuvan kahleista, en voi kuin olla nauramatta kuinka railakkaasti hän kaatuu jo ensi metreille yrityksellään. Elokuvan ehkä suurin heikkous on se, että se yrittää olla liikaa. Kohtaukset ovat aivan liian sekavia ja yliampuvia, jolloin katsojalla ei ole juuri mitään hajua, mitä elokuvaa hän on katsomassa. Välillä ei tiedä pitäisikö nauraa vai olla kauhuissaan. Ei myöskään tiedä, että pitäisikö kannustaa rikollisia vai heidän uhrejaan. Eli klassinen tapaus aiheesta yritys haukata liian suurta palaa kerralla.

...=)

Pitch Perfect 2 (Pitch Perfect 2)

Mikä on vallankumouksellista Pitch Perfect 2 -elokuvassa on, että sillä on naisohjaaja - upea Elizabeth Banks on siirtynyt kameran taakse, tullen yhdeksi niistä harvoista naisohjaajista, jotka ovat tälläisiä *studioleffoja ohjanneet.

Pitch Perfect oli valtaisa menestys ja siitä syystä se on saanut, ehkä vähän tarpeettoman, jatko-osan. Kakkososa kertoo yhä Barden yliopiston Barden Bellas - a cappella-yhtyeestä, jota Anna Kendrickin näyttelemä Becca on siirtynyt luotsaamaan. Mukana on myös ykkösosasta tutut Fat Amy (Rebel Wilson), Lily Onakurama (Hana Mae Lee) sun muut kumppanit ja lisäksi vielä yksi uusi "bella" Oscar-ehdokas Hailee Steinfeldin esittämä Emily. Tällä kertaa lauluyhtye tähtää maailmanmestaruuskisoihin.

Virheetön elokuva Pitch Perfect 2 ei todellakaan ole, kuten ei ollut ykkönenkään. Täynnä ällöttäviä kliseitä ja tyttöjä kikattamassa toinen toistaa turhimmille asioille. Yhdessä vaiheessa elokuvaa päästään jopa tyynysodan vauhtiin. On myös kummallista, että elokuva teeskentelee olevansa altavastaajien puolella, mutta kuitenkin erityisesti tämä kakkososa kuvaa näitä nuoria naisia kuin keitä tahansa "suosittuja tyttöjä" juhlimassa kovaa ja seurustelemassa autoa ajavien poikaystävien kanssa. Kamalinta elokuvaa on seurata, kun meininki menee yltiösiirappiseksi ja nämä tytöt istuvat nuotion ääressä paahtamassa vaahtokarkkeja ja avaten sydäntään ties mistä murheista.

Siitä huolimatta.... Elokuva onnistuu jotenkin lyömään kevyen viihteen päälle uudenmanlaisen, tuoreen leiman yhdistämällä tähän tyylilajiin a cappella-musiikin. Musiikkinumerot ovat viihdyttäviä, tosin häviävät vertailussa ensimmäisen osan ikimuistoisille osioille kuten "The Riff-offille" tai Anna Kendrickin Beccan ja Rebel Wilsonin Fat Amyn koekarsinnoille, siis ykkösosassa. Pitch Perfect 2 kärsiikin vähän ykkösosan varjosta ja ehkä elokuvaa on viety myös liikaa pois siitä asenteen omaavasta yliopistokulttuurista, jossa kilpailtiin yliopiston sisäisten laulujengien väillä, siis ykkösosassa.

Mikä kuitenkin tekee kakkososasta niin toimivaa jatkoa ykkösosalle kuin suinkaan vain mahdollista, on elokuville ominainen huumori. Sanonpahan vain, että ilman upeaa, mahtavaa, loistavaa naista nimeltä Rebel Wilson molemmat nämä elokuvat uppoaisivat vain jonnekin tusinatuotelaariin, mutta hänen ansiostaan nämä elokuvat ovat todellisia koomisia helmiä. Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy. Hän osaa pyörittää juuri oikeassa kohdassa silmiään. Hän osaa painottaa juuri oikein jokaista lausettaan ja löytää kohtauksesta kuin kohtauksesta sen koomisen elementin.

"[Rebel] Wilsonin koominen ajoitus on parhainta, mitä koomikoiden keskuudesta löytyy"

Pitch Perfect 2 ei sovi heikkohermoisimmille. Se on täyttä teinihömppää, minkä onneksi kuitenkin musiikkinumerot ja Rebel Wilsonin luotsaama koominen ote pelastavat. Jos etsii toimivaa musikaaliviihdettä, suosittelen kääntymään tv-sarja Empiren puoleen.

(harvoin perustelen tähteytystäni arvostelun ulkopuolelta, mutta nyt on pakko, nimittäin itse elokuva on hädin tuskin yhden tähden arvoinen. Toinen tähti tulee jokseenkin sykkivästä musiikista ja kolmas tähti oikeutetusti Rebel Wilsonille - hänen takiaan ryömin jopa teatteriin asti katsomaan - hänen ja sen takia, että sarjaelokuvaliput olivat umpeutumassa xD)

*Studioelokuva

...=)

Pitch Perfect (Pitch Perfect)

Pitch Perfect on vuonna 2012 valmistunut musikaalikomedia. Sen ohjasi Jason Moore ja pääosissa on Oscar-ehdokas Anna Kendrick, Rebel Wilson, Anna Camp, Brittany Snow, Ester Dean, Alexis Knapp, Freddie Stroma, Skylar Astin ja Elizabeth Banks. Elokuva tuotti yli 113 miljoonaa dollari.
     Elokuva kertoo Barden-yliopiston A cappella-yhtyeiden kilpailusta. Pääosassa Beca (Anna Kendrick), joka haluaisi olla Dj. Kun Chloe (Brittany Snow) kuulee Becan laulavan suihkussa, hän vaatii tätä koe-esiintymään ja Beca pääseekiin Barden Bellas-yhtyeeseen. Myös Fat Amy (Rebel Wilson), Cynthia-Rose (Ester Dean) ja Stacie (Alexis Knapp) pääsevät yhtyeeseen ja yhdessä he myös muuttavat Barden Bellasin tyylilinjaa moderninpaan suuntaan. Becan kanssa yliopiston radioasemalla työskentelevä Jesse on kilpailevassa A cappella yhtyeessä The Trebe Makersissa.
     Pitch Perfectin kohdeyleisö on teini-ikäiset, ehkä nuoret aikuiset. Se on kliseinen, ennalta-arvattava ja loppua kohden tylsä, imelä soppa. Sen alkuosa on kuitenkin hauska, virkistävä ja erilainen. Tämä on yksi niitä harvoja elokuvia, jotka huononevat loppua kohden, mikä ei ole hyvä saavutus. Elokuvan ohjauksesta puuttuu tarmoa ja sielua ja käsikirjoitus on häiritsevän yksitoikkoinen. Jotkin hahmot ovat toisaalta mielenkiintoisia ja hulvattomia kuten Kimmy-Jin ja Lilly sekä Fat Amy. Myös alkuasetelma on täysin nähty. Elokuvassa on kuitenkin yksi hyvä puoli: Rebel Wilson.
    Rebel Wilson on elokuvan valopilkku. Hänen itsensä improvisoidut vitsit ja nolojen tilanteiden huumori osuvat juuri nauruhermoon ja hän luo hauskan hahmon Fat Amysta. Wilson on lahjakas komedienne ja pelastaa koko elokuvan täystuholta. Hän on karsimaattinen, luonteva, hauska ja sympaattinen. Hän on tulessa ja näyttää mitä todellinen komedianäytteleminen on.
     Pitch Perfect on melko huonohko elokuva. Ei vaadi paljon älyä arvatakseen lopun ja sen katsominen voi tuntua suorastaan ärsyttävältä. Elokuva huononee loppua kohti, mikä ei ole minkään hyvän elokuvan merkki Hyvä puoli elokuvassa on Rebel Wilson. Ja hänestä johtuen elokuva saa toisenkin tähden.

5+

...=)