Arvostelu: Captain Fantastic

Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.

Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.

Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.

Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.

Mortensenille en silti valitettavasti olisi Oscar-ehdokkuutta myöntänyt. Hän on ehkä iso osasyy sille, miksi elokuva jättää katsojan irtonaiseksi tapahtumista. En saanut otetta Mortensenin ratkaisuista. Hän oli läpi elokuvan oudon eleetön ja puinen. Halusin ravistella häntä hereille. Mikä on sääli, sillä tällaisella roolilla olisi päässyt revittelemään kaikella mielikuvituksensa voimalla. Ehkä Mortensen vain näytteli roolin eri tavalla, mitä olisin halunnut ja kyse on täysin subjektiivisista asioista. Toiset ehkä uskoivat hahmoon enemmän, kun se oli vakavampi. Sellaisen miehen uskookin voivan eristää perheensä yhteiskunnasta... ehkä...

Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.

Arvostelu: Yksityiselämä

Paljon hehkutusta osakseen saanut, Tamara Jenkinsin uusin, Yksityiselämä kertoo pariskunnasta (Kathryn Hahn ja Paul Giamatti), joka kamppailee lapsettomuuden kanssa. He ravaavat niin hedelmöityshoidoissa kuin adoptioklinikoilla. Pakka sekoittuu entisestään, kun miehen veljentytär muuttaa asumaan heidän luokseen. Hyvin vähäeleinen, riisuttu ja koruton draama vakuuttaa sellaisenaan. Näin draamaa tulisikin tehdä. Pidin hahmoista ja hienot näyttelijäsuoritukset toivat itsensä katsojan iholle. Giamattista en oikein pidä, mutta pakko purra hampaat yhteen ja kehua. Hahn vetää yhdessä kohtauksessa jopa hyytävän hyvin. Valitettavasti he ovat molemmat näyttelijöinä vain kovin vetisiä ja karismattomia. Olen tottunut saamaan leffani suurilla elokuvatähdillä, joten tällaiset nobodyt tuntuvat vähän tylsiltä. Inhosin elokuvan insestiä uhkaavasti lähentelevää juonimateriaalia. Miksi näissä tällaisissä koruttomissa jenkki-indieissä pitää vetää tematiikka aina johonkin aivan sairaaseen? Näitä nyt on nähty esim. Your Sister's Sister. Kun nämä vakuuttaisivat jo muutenkin Hollywoodia uhmaavalla minimalismillaan, niin ei tarvitsisi keksiä tällaisia epäuskottavia juonenkäänteitä, vielä kun niitä ei jäädä sen suuremmin tai syvällisemmin käsittelemään, vaan heitetään katsojalle, kuin lapsen hankkiminen veljentyttärensä kanssa olisi aivan jokapäiväinen juttu. Lisäksi elokuva petaa itsensä niin hassusti, että loppuratkaisun näkee tulevan jo kilometrien ja kilometrien takaa ja sellaisena se onkin aivan käsittämättömän huono. Jossain toisessa elämässä saattaisinkin tykätä tästä leffassa, mutta nyt tällaisena, ei jatkoon.

The Do-Over (The Do-Over)

Ei ollenkaan niin huono kuin odotin.

Charlie (David Spade) ja Max (Adam Sandler) ovat vanhoja koulukavereita, jotka tapaavat luokkakokouksessa monen vuoden jälkeen. Charlie on juuttunut elämään samalla paikkakunnalla, samassa työssä, seurustellen saman naisen kanssa, kuin koulussa. Max on arvaamattomampi ja villimpi ja näyttäytyy Charlien silmään mieheltä, jollaiseksi olisi itsekin halunnut tulla. Kun heille näyttäytyy tilaisuus lavastaa heidän omat kuolemansa ja molempien aloittaa alusta täysin eri henkilöinä, tarttuvat he tilaisuuteen. Pian kuitenkin Maxin (Sandler) oikeat motiivit paljastuvat ja peliin astuu mukaan oikean kuoleman uhka.

Lomapainajainen (Blended) on hirveintä kuraa, mitä olen koskaan nähnyt. Ei minulla sitä ennenkään Sandleria kohtaan mitään makuhermoa ollut, mutta silloin paloi minulta käämit, että tälläiselle lahjattomalle pellelle sitten kustannetaan elokuvia toisensa perään, kun jotkut oikeasti lahjakkaat tähdet voisivat tehdä jotain merkityksellisempää niillä tilaisuuksilla, mitä Sandlerille tarjotaan. Syy, miksi kuitenkaan en ole täysin valmis haukkumaan Sandlerin uusinta, The Do-Overia maan rakoon, on koska kerrankin joku onnistuu päihittämään huonoudessaan jopa Sandlerin tason roolityöt. Nimittäin David Spade. Huh huh kun on laiska, mitäänsanomaton ja välinpitämätön näyttelijä. Häntä ei selvästi voisi vähempää kiinnostaa olla tekemässä Adam Sandler-elokuvaa ja sen kyllä näkee. Pidän myös Paula Pattonia armottoman surkeana näyttelijänä. Hänen roolihahmoonsa liittyy twisti, mutta Patton on niin läpinäkyvä, ontto näyttelijä, että itse arvasin sen tulevan hyvissä ajoin ennen sen paljastamista.

Ei siinä, käsikirjoitus ei myöskään ole mikään järjen riemuvoitto. Ensinnäkin me saamme kertojan selittämään meille tätä tarinaa kohtaus kohtaukselta, vaikka tässä ei kyllä ole mitään kuvailtavaa, että se jo on naurettavan lapsellinen ratkaisu. Juonenkäänteitä heitetään oikealta ja vasemmalta ihan vain siksi, ettei käsikirjoittajan tarvitsisi oikeasti rueta miettimään mitä hän kirjoittaa. Hyvä myös huomata, että yksikään juonenkäänne ei toimi hyvin ja jokainen jättää katsojan raapimaan päätä epäuskossaan. Mutta sitten päästään niihin vuorosanoihin... En kyllä voi näyttelijöitä hirveästi toimimattomuudesta syyttääkään, sillä jos hahmo pitäisi rakentaa siten, että se pystyy nämä vuorosanat sanomaan, niin siinä olisi Judi Dench tai Laurence Olivierkin pienessä lirissä.

Siksi olin enemmän kuin yllättynyt siitä, että Sandler onnistuu olemaan ärsyttämättä liikaa. Tai sitten rimani on vain niin matalalla jo hänen suhteensa, että hänkään ei enää pysty alittamaan sitä. Tietenkin se Sandlerille omainen ylitseampuvuus löytyy tästäkin, mutta ainakin tämän jaksoi katsoa loppuun...

...=)