Arvostelu: This Little Love of Mine

Elokuva hymyilytti siksi, että ensimmäisistä sekunneista lähtien tiesi tasan tarkkaan, miten elokuva tulisi etenemään ja päättymään. 

Arvostelu: Comment je suis devenu super-héros

Suomen Netflixin valikoimista nimellä "Miten minusta tuli supersankari" löytyvä ranskalainen elokuva tuo supersankarigenren nyt myös Euroopan mantereelle. Harmin paikka. Mutta tulipahan katsottua.

Leffa tuntuu sijoittavan itsensä supersankarielokuvien laajassa kaanonissa jonnekin X-Menien kylkeen. Tässä maailmassa supervoimat ovat yleinen piirre ihmisissä, joillakin niitä on, toisilla ei. Siihen suhtaudutaan kuin korkeaan älykkyysosamäärään. Ongelmia alkaa syntyä vasta, kun joku keksii tappaa supervoimia omaavia ihmisiä, imeäkseen heistä veret irti ja käyttääkseen verta antaakseen kenelle tahansa kyseiset supervoimat. Rikollisia jahtaamaan lähtee yhteistyöhaluton poliisikaksikko Gary Moreau (Pio Marmaï) ja Cécile Schaltzmann (Vimala Pons).

X-Menit on aina olleet suosikkini supersankaringenren tarinoista. Harvainvalta on muuttunut jotenkin demokraattisemmaksi, kun kuka tahansa voi olla sankari. Ihan myös pidän ranskalaisten lähestymistavasta tähän genreen. Jotenkin arkisempi, tavallinenpulliaismaisempi. 

Mutta ei. Kyllä jenkit on kohottaneet itsensä supersankarigenren kruunamattomiksi kuninkaiksi. He osaavat shown ja spektaakkelin. Viihdearvot ovat kohdallaan Hollywoodin miljardiproduktioissa. Comment je suis devenu super-héros käy ihan uskottavasta supersankaritoimintaviihteestä, mutta on se vähän sellainen maalaisserkku, jota ei vaan katu-uskottavana pysty näkemään, vaikka kuinka yrittää.

Ranskalaisilla elokuvantekijöillä on kyllä oma rytmi ja se on usein paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin hengettömät Hollywood-tuotteet, mutta ehkä toivoisi, että ranskalaiset elokuvantekijät käyttäisivät lahjojaan siinä, missä he oikeasti loistavat - älykkään ja intellektuellin draaman parissa.

Ylipäänsä ehkä hieman valitettavaa se suunta, jossa ranskalaisten täytyy tehdä supersankariviihdettä, jotta Netflix ottaisi heitäkin enemmän valikoimiinsa. Vaikka kyllä EU:ssakin on ihan direktiivejäkin tehtailtu sen eteen, että tietty määrä Netflixinkin valikoimista olisi eurooppalaista tuotantoa. Mutta jos tämä on lopputulos, eipä ollut taas virkamiesarmeijan vaivan väärti.

Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?