Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?

Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.

Arvostelu: Daddy's Home 2

En pitänyt ensimmäistä osaa mitenkään merkittävänä teoksena. enkä edes poikkeuksellisen hauskana komediana. Mutta se oli ihan riittävän toimivan viihdyttävä Hollywood-pätkä ja lisäksi pidän Mark Wahlbergista. Kun siis päätin eräs sunnuntai hemmotella itseäni hyvällä ruualla ja hyvällä viihteellä, laitoin tämän jatko-osan päälle sen suurempaa asiaa pohtimatta.

Taso tuntuu laskeneen ensimmäisestä osasta huimasti, mutta tämä tuntuu silti laineilevan jossain suvantomaisessa lammessa, jossa sillä ei ole niin väliä onko leffa hyvä vai ei. Tämä toimii sellaiseen olotilaan, jossa haluaa katsoa vain jotain - sen suuremmin asiaa käsittelemättä. Kutsuisiko tätä sitten jonkinlaiseksi aivot narikkaan -viihteeksi...

Olisin kaivannut enemmän John Cenaa, hänet olen ennenkin todennut hämäävän hyväksi näyttelijäksi komedioihin, mutta tässä hänelle ei annettu mitään tehtävää. Sitten taas Mel Gibsonilla oli liikaakin kohtauksia. Eikä hänenkään hahmoa uskallettu viedä suuntaan eikä toiseen. Hän oli ikään kuin poissaoleva ja huono isä, mutta koko ajan kuitenkin oli suht ok.

Lisäksi on suhteellisen hupaisaa, että hänet on roolitettu tuollaiseen "yhä vetävä kuusikymppisenä, cool, machoduud"-hahmoon, vaikka omassa mielessäni näen lähinnä varjon hänen entisestä, 80-luvun karismasta. Joten hänen hahmoaan oli vähän vaikea uskoa. Ja hän on tosi lyhyt. Ei hän vaikuttanut mitenkään uhkaavalta pahispojalta varsinkaan John Lithgowin pehmoilijaan verrattuna, jokahan on siis pitkä. Jonkun olisi pitänyt vaihtaa näyttelijät päittäin, niin heidän välisessä ping pong-ottelussa olisi ollut jotain ideaakin.

Wahlberg sentään toimii hyvin Ferrelliä vastaan, mutta tässä tosiaan ollaan luovuttu ykkösosan ideasta, jossa hahmot ovat ikään kuin vastakkain, kirjaimellisesti toistensa vastakohtina. Nyt he ovatkin toisten ylimpiä ystäviä, enkä tiedä, mikä idea leffassa enää on - ymmärtääkseni se oli siirtää tämä vastakkainasettelu hahmojen isien välille, mutta kuten todettu, se vähän lässähti.

Tässä jäi komedia oikeastaan kaikessa suhteessa kakkoseksi ja ylitse ajoi sentimentaalinen, lapsellinen ja epäuskottava draama. Ei minua kiinnosta Wahlbergin ja Ferrellin esittämien isien kriiseily perheestään, tai John Lithgowin avioerodraama, vaan haluaisin vain nauraa.

Todella varman päälle pelattu ja vedellä litkutettu teos siis kyseessä. Kyllä komediassa riskinotto kannattaisi, sillä muuten lopputuloksena on tälläinen pliisu leffa, jota hädin tuskin muistaa sen katsottuaan. Lisäksi tämä oli vähän liian pitkä.

...=)

The Crown

Netflixin The Crown-sarjaa on sanottu kaikkien aikojen kalleimmaksi tv-produktioksi. Tämän laadun kyllä huomaa. Suuria laajoja yleisötapahtumia 1950-luvulta kuvataan joskus vain lyhyitäkin hetkiä ja en voi olla kuin ajattelematta, että onpa sääli kaataa noin paljon rahaa noin lyhyeen kohtaukseen. Mutta ajankuva on tehty erittäin pieteetillä ja hienovaraisesti. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty ja tämä on mukavaa pakoa tämänpäivän ihmiselle omasta nykyaikaisesta arjestaan.

The Crown sijoittuu ajallisesti Kuninkaan puhe- ja The Queen elokuvan väliin. Kuninkaan puhe kertoi Queen Elizabeth II:n isästä, änkyttävästä Kuningas Georgesta. The Queen puolestaan nappasi kiinni Kuningatar Elizabethin elämästä 90-luvun lopusta. The Crown sarjaa alkaa 1940-luvun lopusta ja toivottavasti jatkuu vaikka sinne 90-luvulle asti. Niin paljon olen tykännyt tämän sarjan seuraamisesta. Salainen toiveeni on, että myöhemmillä kausilla roolitettaisiin Meryl Streep Margaret Thatcerin rooliin ja Helen Mirren Kuningattareksi.

Vaikka sarjan tekemiseen on käytetty paljon rahaa, se omaa myös sellaista laatua, jota ei pysty rahalla ostamaan. Jokainen yksityiskohta toimii ja lopputuloksena on erittäin hieno draama. Rakenteellisesti hienoin jakso on numero 5, "Smoke and Mirrors". Se kuvastaa hienosti sitä, miten sarja toimii koko ajan kuin kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on perus narratiivinen taso, jossa juoni liikkuu. Sen lisäksi sarja kulkee koko ajan sillä temaattisella tasolla, jossa pohditaan monarkian ja kuningasperheen asemaa nyt ja tulevaisuudessa sekä niitä arvoja, jotka ylläpitävät monarkiaa. Kolmas taso kuvaa Kuningatar Elizabethin henkilökohtaista kamppailua tullakseen kansan arvoiseksi hallitsijaksi ja samalla pitää monarkia elinvoimaisena ja perheensä ja ystävänsä tyytyväisinä. Tältä kolmannelta tasolta useimmat sarjan ristiriidoista haetaankin. Elizabeth on koko ajan ristitulessa, kun hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka hyödyttävät monarkiaa, mutta vahingoittavat hänen puolisoaan Prinssi Philipiä, sisartaan Prinsessa Margaretia tai ystäviään, lapsiaan tai henkilökuntaansa.

The Crown on tavallaan kuin uuden sukupolven Downton Abbey, mutta parempi. Siinä, missä Downton Abbey keskittyi yläluokkaisen perheen joskus triviaalisiinkin ongelmiin, The Crown tuntuu ottaneen aiheekseen paljon syvemmät teemat. Vaikka tiedämme, miten monarkia on pysynyt Britanniassa elinvoimaisena tähän päivään asti, jännittää sitä silti, miten näiden henkilöiden teot vaikuttavat Ison-Britannian tulevaisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin silti tarkastella näiden hahmojen psykologisia vaikutuksia - millaista on elää julkisuuden henkilönä ja koko ajan uhrata omat toiveet, haaveet ja halut oman maansa puolesta. Erityisesti Kuningatar Elizabeth tuntuu joissain jaksoissa olevan kuin joku uhrilammas, joka on aina suuren haasteen edessä, josta ei ole ylipääsemistä kuin vain hammasta puremalla ja kärsimällä. Jos haluaa löytää uutta kunnioitusta tätä kuningasperhettä kohtaan, niin suosittelen ainakin katsomaan tämän sarjan.

Suosittelisin myös monarkian vastustajille katsomaan tätä sarjaa, sillä niin hyvin tätä katsoessa oppii ymmärtämään kuningattaren/kuninkaan merkitystä demokratiallekin sekä hyvin toimivalle valtiolle. Mutta suosittelen ennen kaikkea loistavan draaman ystäville. Kuten sanoin, niin tämä temaattisesti ja rakenteellisesti yksi hienoimmista sarjoista, joita olen nähnyt.

Roolisuoritukset ovat loistavia. Parhaiten mielestäni pärjää pääosan Claire Foy. Puolessavälissä sarjaa huomasin unohtaneeni, että katson näyttelijää näyttelemässä tätä kuningatarta. Muutenkin hän on täydellisesti omaksunut kuningattaren puhetavan ja jopa kävelytyylin. Matt Smith näyttää mielestäni paljon paremmalta vaaleissa hiuksissa ja hienon roolisuorituksen hänkin tekee. Hän nappaa hyvin kiinni Prinssi Philipille ominaisista luonteenpiirteistä. Shown uhkaa varastaa Vanessa Kirby, joka tulkitsee roolisuorituksensa lomassa mielenkiintoisia sävyjä, kuten sisarkateutta, epätoivoista rakastumista, surua isänsä poismenosta sekä halua hallita oma tulevaisuutensa. John Lithgow (joka tuntuu olevan miljoonassa roolissa tänä vuonna) on jo voittanut osastaan Critics' Choice-palkinnon, enkä ihmettele valintaa voittajaksi pätkän vertaa. Koska hän on l-o-i-s-t-a-v-a! Yksi parhaimpia dramaattisia näyttelijöitä, jonka veteraanin kokemuksen kyllä huomaa. Hänen tekniikkansa on veitsen terävä ja erittäin hiottu. On tajuttoman mielenkiintoista seurata, miten hän luo tätä hahmoa ja näyttelee häntä kohtauksesta toiseen. Erityisen hienona pidän, miten hän tulkitsee hahmon sävyjä. Yhdessä hetkessä hän on tämä suuri historiallinen merkkihenkilö, jolla on auktoriteettiä ja vaikutusvaltaa. Toisessa hetkessä hän on kuin maansa myynyt, sureva isä ja kolmannessa hetkessä hän on pahanteosta kiinni jäänyt pikkupoika. Toisin sanoen, hän ei tyydy imitoimaan tämän kuuluisan miehen eleitä tai edes tyydy tekemään johtopäätöksiä, vaan hän täyttää roolisuorituksensa tunteella - näyttää, miten tämäkin hahmon on ihminen.

Yleensä en pidä Hans Zimmerin mahtipontisesta musiikista, mutta tähän se sopii. Sarjan pääsäveltäjä Rupert Gregson-Williams tuntuu selvästi myös ottaneen vaikutusta Zimmeriltä ja käyttää samalla lailla voimakasta musiikkia läpi sarjan ja se tuntuu vain vahvistavan näitä draaman kerroksia, joita sarjassa käydään läpi. Mutta minun täytyy loppuun paljastaa oma puolueellisuuteni: itse koen olevani jokseenkin monarkisti ja tykkään hirveästi katsoa elokuvia kaikista kuninkaallisista Keski-Ajalta tähän päivään.

...=)