Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?

Arvostelu: Beautiful Boy

Tosi hieno ja hirmuisen rankka. Erilaisia tuntemuksia, joita koin elokuvan aikana ja jälkeen; poskia pitkin virtaavat kyyneleet, silmiin asti yltävä hymy, halu katsoa pois valkokankaalta, tarve pitää jostain kiinni - penkin käsinojista vähintään, tärinä, kylmyys, lämpö. Jos kuvittelee, kuten minä, ennen elokuvan katsomista, että ehkä tässä ei mentäisi äärimmäisyyksiin. Että ehkä tämä ottaisi akateemisemman lähestymistavan. Ehkä tämä olisi pehmennetty versio. Väärässä olisit. Elokuva ryömittää katsojan silmille koko tunneskaalan. Käydään korkeimmissa huipuissa, kuin matalimmissa laaksoissa. Ja missään kohdissa ei turhia kainostella. Tämä elokuva iskee täysillä.

Se kertoo Nic Sheffista (Timothee Chalamet), joka sairastuu huumeriippuvuuteen ja tämän isästä David Sheffista (Steve Carell), joka yrittää tehdä kaikkensa pelastaakseen poikansa. Amy Ryan esittää Davidista eronnutta vaimoa ja Nicin äitiä sekä Maura Tierney Davidin nykyistä puolisoa.

Rankkaa aihetta tarkastellaan fragmentaarisen kerronnan kautta, mikä on todella hieno tyylivalinta ohjaajalta. Näin niiden uskomattoman rankkojen kohtausten perään saadaan heti katsella jotain kevyempää. Tällä luodaan myös hypnoottinen tasapaino harmonian ja kaaoksen välille. Katsoja ei turru kärsimykseen, eikä onnellisuus tunnu imelältä. Lisäksi ohjaajan ja kuvaajan luomat hypnoottiset kuvaotokset nappaavat kiinni jostain oleellisesta; kuinka me kaikki koemme jatkuvasti, päivästä toiseen, sekä kipua, että sen helpotusta. Mutta elokuvan kuvaus on siis todella kaunista ja samalla raastavaa. Välillä otokset riisutaan kaikesta ylimääräisestä ja välillä niitä väritetäään toinen toistaan kauneimmilla linsseillä, valotuksilla ja temmolla. Elokuva jätti katsojan aina odottamaan, mitä seuraavaksi olisi tulossa.

Käsikirjoitukselliset ratkaisut luovat samalla toivoa, puhuvat rankasta aiheesta hennolla otteella, luovat monitahoisen kuvan aiheestaan ja kuitenkin muistuttavat elämän ajoittaisesta lohduttomuudesta, huumeriippuvuuden raakuudesta ja esteiden ylitsepääsemisen vaikeudesta. Elokuvan loppu saadaan ikään kuin keskivaiheilla elokuvaa, jotta elokuvan konkreettinen loppu saisi iskostettua katsojan mieleen sen katkeransuloisen realiteetin, että onnelliset loput ovat vasta alkuja - hyvässä että pahassa. Huumeriippuvuudesta voi selvitä, mutta yhä useampi siihen kuolee.

Eniten haluan kiittää elokuvantekijöitä siitä, että he ovat luoneet näin täsmällisesti kehystetyn taideteoksen. Se ei ole liian pateettinen, mutta ei liian hengetönkään. Se ei ole pelkkää kärsimystä, mutta on silti yksi raastavimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kyyneliltä lienee välttyvän katsojista vain kylmäsydämisimmät. Mutta kaikki elokuvan taiteelliset ratkaisut puhuvat mielestäni puolestaan. Soundtrackin pistän heti seurantaan, elokuvan kohtaukset pyörivät vieläkin päässä ja elokuva tekisi mieli katsoa heti uudestaan, jotta voisi vieläkin hengittää sen tahdissa. Tuntea.

Timothee Chalamet tekee roolisuorituksellaan jotain, mitä ei yleensä tapahdu. Nimittäin saa minut kyynelehtimään pelkällä näyttelemisen voimallaan. Tässä hän on niin estoton voimanpesä, että en taida haluta edes liikaa purkaa hänen vimmaista sielukkuuttaan miksikään analyysin muotoon. Hän saattaa nimittäin olla tässä jopa parempi kuin läpimurtoroolissaan Call Me By Your Namessa.

Nimenomaan teki vaikutuksen se, että hän kosketti eniten niissä valoisemmissa hetkissä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on ymmärtänyt miten luoda roolisuorituksensa kokonaisvaltaisuuden, arkin. Katsojan on täytynyt samaistua hahmoon niissä valoisemmissa hetkissä, jotta katsoja pysyy hahmon puolella ja tsemppaa tätä eteenpäin niissä äärettömän synkissä kohdissa, jolloin tekisi katsojanakin mieli luovuuttaa. Mutta Chalamet vain pitää katsojasta kiinni ja luotsaa raa'alla roolisuorituksellaan läpi elokuvan. Ja ne surullisetkin tunteet hän tulkitsee käsittämättömän raastavalla otteella.

En minä tiedä. Mitä tehdä, kun sanat loppuvat? Elokuvan tunneilmaisu, sielu ja taiteellisuus puhukoon puolestaan. Minusta tämä on ihan vuoden parhaita leffoja. Ei mikään helpoin elokuva. Mutta rakastuin sen rakenteeseen, kohtauksiin, roolisuorituksiin, musiikkiin, kuviin. On kuin olisin hengittänyt elokuvan tahdissa. Ymmärtänyt täysin, mitä se halusi minun tuntevan.

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.

...=)

Win Win (Win Win)

Olen hiljattain päässyt taas kiinni lakiviihteen pariin. Aloitin seuraamaan The Good Wife sarjaa, lähinnä siksi, että kyllästyin odottamaan kaikilta uusilta sarjoilta seuraavia tuotantokausia, joten hyppäsin vähän vanhemman sarjan selkään ja odotan, että sillä ratsastan viimeisen tuotantokauden loppuun asti, joten iltapuhtini on valmiiksi jo määrätty muutamalle seuraavalle kuukaudelle (nyt vasta ensimmäinen tuotantokausi takana). Tämä olkoon kätevä aasinsilta Tom McCarthyn ohjaaman vuoden 2011 draamakomedian suurimpaan ongelmaan, joka on lopulta sen upottava tekijä. Nimittäin en juuri näe järkeä kertoa elokuva päähenkilön tarinasta, joka on kylläkin lakimies, mutta juonella itsellään on hyvin vähän tekemistä lakimaailman kanssa. Kaikkihan me tiedämme, että lakisarjat ja -leffat toimivat. Ne ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat jostain. Win Winin päähenkiö (Paul Giamatti) on lakimies, mutta sen sijaan, että elokuva keskittyisi tämän mielenkiintoiseen työhön, seuraammekin täysin irrationaalisiksi jääviä yksityiskohtia hänen elämästään.

Mike Flaherty (Giamatti) on pienen pitäjän yksityinen lakimies, jolla on kotivaimo (Amy Ryan) ja pari mukulaa. Ja eikös tämä kotielämän autuus sitten muutaman pennosenkin miehen käppänän taskusta nappaa, kun talosta pitäisi pitää huolta, etupihan puu kaataa, lapsille saada ruokaa ja hammastukia ja ynnä muuta sellaista kaikkea elämään kuuluvaa hauskaa. Jostain kumman syystä Miken ammatiksi on käsikirjoittajat kuitenkin valinneet lakimiehen, enpä tiedä, vaikka sellaisen ammatin sijaan josta oikeasti jonkun uskoisi olevankin työtä ja rahaa vailla, kuten raksamies tai Nokian tehdastyöläinen. Täten jo heti ensimmäisestä alkuasetelmasta alkaen uskottavuus livistää piippua pitkin savuna ilmaan, kun katsojan pitäisi samaistua lakimiehen rahaongelmiin. Koska tästä ei vielä kovin pitkää elokuvaa saa väännettyä, mukaan heitetään painia harrastava ongelmanuori, joka yht'äkkiä onkin Flahertyn perheen taakkana, enpä tiedä, vaikka sosiaalitoimen sijaan.

Katsottuani elokuvan en vieläkään tiedä mistä se kertoi. Turhanpäivästä paskaa, toisin sanottuna. Tom McCarthyn ohjaus pelastaa paljon ja yhtäläisyydet Spotlightin hiottuun, vangitsevaan tyyliin löytyy. Siksi kai tämän elokuvan kelkassa pysyinkin, kun jollain tapaa sen näki hyvin tehdyksi, kuitenkin. Onneksi hra McCarthy onkin sitten löytänyt vähän jotain hedelmällisempää maaperää elokuvanaiheilleen (a la Spotlight), josta oikeasti jaksaa kahden tunnin teoksen katsoakin. Sellaiseen hänen kiistattoman hyvät ohjauslahjansa suokin uhrattavan. Iso kysymysmerkki silti leijailee tämän elokuvan päällä, ja miten helkutissa kukaan ensinnäkään on antanut rahoituksen tälläiselle tarinalle?

...=)