Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?

The Good Fight, 1. tuotantokausi

Kyllä minulla oli hyvän aikaa ihan selkeät sävelet. Aion odottaa, kunnes saisivat koko sarjan filmattua purkkiin. Sitten vasta soisin heille kunnian suvaita minun silmäparini heidän tekeleensä arvioiseksi. En halunnut taas tuskastua siihen, että vetäisin koko kauden läpi parissa päivässä ja sitten joutuisin odottamaan lisää. Arvata saattaa kuinka siinä sitten kävi. Ja nyt odotellaan sitten seuraavaa kautta. Pallo on heidän nurkassaan.

Pelkäsin klikata ensimmäisen jakson päälle. En nimittäin pitänyt Ygrittestä, Rose Leslien hahmosta Game of Thronesissa. Luonnollisesti, kuten kuuluu tehdä, päättelin, että näyttelijässä täytyy olla jotain inhottavaa. Puolessa väliä tätä pilottikautta kuitenkin havahduin siihen, että en ollut inhonnut tätä hahmoa yhdessäkään kohtaa. En oikeastaan enää osannut edes yhdistää Leslieta Game of Thrones-hahmoonsa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kyseessä saattaa jopa olla oikeasti todella hyvä näyttelijä - sillä niin erilaiset roolit kuitenkin kyseessä.

The Good Fight sijoittuu siis samaan maailmaan, kuin Julianna Margulies'n tähdittämä The Good Wife, joka menestyksekkäästi jatkui seitsemän tuotantokauden ajan ja voitti kasan Emmyjä. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuosi tulevaisuuteen The Good Wife-sarjan finaalista. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Trump on voittanut ja Chicagon liberaalissa lakiyhteisössä kuplaan ajautunut Diane Lockhart (Christine Baranski) herää taas todellisuuteen.

Alan varmaan kuulostamaan vanhalta kellolta, kun aina jaksan toistaa näitä samoja virsiä, mutta hyvillä henkilöhahmoilla pääsee niin pitkälle. Ne ovat ehdottomasti tämänkin spinoffin suola, kuten oli myös The Good Wifessa. Uskaltaisin jopa nyt jo väittää, että The Good Fight peittoaa The Good Wifen, sillä en koskaan oikein pitänyt The Good Wifen sivujuonista siinä kohtaa, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä Alician (Margulies) aviomiehen kampanjakamppailuihin.

Monet samat hahmot pyörivät The Good Fightissa kuin The Good Wifessa, tietenkin siis Diane Lockhart, mutta myös David Lee (Zach Grenier), Elsbeth Tascioni (Carrie Preston), tuomari Abernathy (Denis O'Hare) ja monet muut fanisuosikit (lue: minun suosikkini) näyttäytyvät sarjassa. Muutama inhokki myös. En ole koskaan halunnut tintata ketään päin näköä niin paljon kuin haluaisin Mike Krestevaa (Matthew Perry). Ja se on hyvän sarjan merkki, että saa minut niin investoituneeksi sarjan maailmaan, että otan täysin henkilökohtaisesti kaiken.

Baranskin näyttelijäntyö oli minusta jo alkuperäisen sarjan puolella yksi sen vahvuustekijöitä. En ollut saada henkeä, kun kuulin, että hänen hahmon ympärille kirjoitettaisiin koko jatko-osasarja. Ja loistavia Diane Lockhart-hetkiä saamme tässäkin. Cush Jumbo on toinen The Good Wifesta jatkava päähenkilö ja olen siitäkin ihan iloinen. Pidän hänen salamannopeasta älykkyydestä sekä sellaisesta räväkästä asenteesta, jopa oikeussalissa.

Toivon vielä, että Julianna Margulies tekisi tulevilla kausilla cameon, mutta todennäköisesti aika epätodennäköistä. Pidin kuitenkin siitä, että jo nyt tässä useat tutut hahmot näyttäytyivät ja sen lisäksi myös uusia hahmoja tuotiin mukaan, mikä oli todella virkistävä ratkaisu esim. kun Diane Lockhartin annettiin viimeinkin vaihtaa lakirfirmaa ja se vanha "Lockhart - Gardner & Associates" firma uskallettiin viimein jättää pois. Sen firman sisäiset sotkut ovat läpikotoisin jo koluttu. Kuvaavaa on juuri se, että firman nimi vielä tässä ensimmäisessä jaksossa oli jo Lockhart, Deckler, Gussman, Lee, Lyman, Gilbert-Lurie, Kagan, Tannebaum, & Associates.

...=)

Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)

The Good Wife, 1. - 7. kaudet

156 jaksoa on seitsemässä tuotantokaudessa yhteensä. Jokainen jakso kertoo sarjan päähenkilöstä, Alicia Florrickista (Julianna Margulies), joka sarjan alussa palaa harjoittamaan lakimiehen ammattiaan oltuaan kotiäiti ja edustusvaimo 13 vuotta. Hänellä on kaksi lasta: Zack ja Grace. Hänen aviomiehensä Peter Florrick (Chris Noth) on ollut virassa Chicagon piirikunnan syyttäjänä, mutta joutunut astumaan alas toimestaan prostituutio- ja korruptiosyytteiden vuoksi, minkä takia istuu nyt myös vankilassa rangaistustaan. Samalla kun Alicia painii maailmansa romahtamisen kanssa, täytyy hänen huolehtia perheensä toimeentulosta. Hänet palkkaa hänen vanha koulukaverinsa yliopistosta, Will Gardner (Josh Charles) lakifirmaan Stern, Lockhart & Gardner, jota Will johtaa yhdessä voimakkaan Diane Lockhartin (Christine Baranski) kanssa. Ensimmäisillä kausilla sarjan kerronta keskittyy pitkälti Alician kilpailusuhteeseen firman toisen uuden tulokkaan Cary Agosin (Matt Czuchry) kanssa. Myöhemmillä kausilla Alicia hakee pesäeroa aviomiehestään, muun muassa pohtimalla mahdollisuuksiaan Will Gardnerin käsikynkässä sekä etsimällä parempia tavoitteita ammatillisesti pyrkien muun muassa samaiseen syyttäjän virkaan, josta miehensä niin julkisesti joutui astumaan alas.

Päähuomio pidetään varsinkin ensimmäisten tuotantokausien ajan kuitenkin oikeussalissa. Siinä sarjan vahvuus makaakin. Oikeussalin kautta saamme kaikki herkullisimmat sivuhahmot ja kohtaukset. Esimerkiksi kaikki Chicagon tuomarit ovat omanlaisiaan persoonia, muun muassa David Paymerin näyttelemä Richard Cuesta on yksi mieleenpainuvimmista tuomareista, kuivan ironisella ja lakonisella huumorintajullaan ja hän esiintyykin kautta seitsemän tuotantokauden varsinkin Alician juttujen tuomarina. Myös Denis O'Haren esittämä Tuomari Abernathy on erityisen oiva tuomari varsin näkyvällä liberaalilla agendallaan, mikä aiheuttaa konfliktia etenkin jutuissa, jotka liittyvät aseisiin. Usein Abernathy tuomitseekin konservatiivisesti kuin hyvittääkseen puolueellisuuttaan liberaaleihin arvoihin. Myös esimerkiksi Jeffrey Tamborin ja Marsha Masonin voi nähdä tekevän sivurooleja tuomareina.

Myös vastapuolen asianajajat ovat loistavasti kirjoitettuja hahmoja. Oma suosikkini on Mamie "Merylin tytär" Gummerin esittämä Nancy Crozier, jonka oikeussalitaktiikka on esittää mahdollisimman tietämätöntä hempukkaa, mikä ajaa taas Alician hermoraunioksi. Vielä viimeisellä kaudellakaan neiti Crozier ei mukamas muista Alician nimeä, vaikka siinä vaiheessa heillä on ollut yhdessä kaksitoista juttua väiteltävänä. Yksi raivostuttavimpia tapauksia on Martha Plimptonin Emmy-palkitusti näyttelemä Patti Nyholm ja samaan leiriin uppoaa myös Paluu tulevaisuuteen-tähden Michael J. Foxin näyttelemä Louis Canning, jota raahataan tuotantokaudesta toiseen mukana, tuntuu kuin vain ärsyttääkseen katsojia.

Ensimmäisillä kausilla valtaisan ihailun kohteeni oli Christine Baranski. Koin mielenkiintoisena hänen luomat hahmoratkaisut. Diane Lockhart on elegantti, hienostunut nainen, joka osaa väitellä vaikka sian suohon ja nauraa kuin juopunut merimies. Erityisesti hahmon rytmi, miten hän puhuu tai reagoi asioihin on loistavasti hiottu. Myöhemmillä kausilla hänen hahmonsa, kuten useat muutkin hahmot, etupäässä Archie Panjabin tutkija Kalinda Sharma, vähän jätetään heitteille kun huomio keskittyy yhä enemmän Aliciaan ja hänen sisäisiin demoneihin. Etenkin kyllä Kalindan kohtalo on harmittava, sillä hänen kovapäinen, raju hahmonsa ensimmäisiltä kausilta taantuu kyllä sellaiseksi nössöksi, joka lopulta jopa käsikirjoitetaan ulos sarjasta pelkurina. Siinä sarjanluojat tiputtivat pallon

Mutta muuten The Good Wife on tasalaatuisen varmaa. Tuotantokaudesta toiseen on aina yhtä suuri ilo katsoa näitä kohtauksia ja suu auki höröttää mukana, kun Alicia joutuu tilanteeseen jos toiseen. Aluksi en päässyt täysin sisään Alician hahmoon. Koin hänet hyvin ärsyttävänä, sievistelijänä, joka ylenkatsoi kaikkia muita, mutta viimeisillä kausilla hänen monimutkaisuudelleen annettiin syitä ja hänen hahmoaan avattiin hienosti hänen tapellessa syvällisten tunteiden kanssa, kuten elämän mielekkyyden. Hienoin kohtaus koko sarjassa on kun Alicia latoo kotonaan pyykkiä koneeseen ja pitää samalla monologin, jossa pohtii lastenkasvatusta, rakkautta ja elämänmerkitystä itkien, että "mitä varten tein tämän kaiken?"

The Good Wife antaa paljon ajateltavaa. Tämä lakiaiheinen sarja seitsemän tuotantokauden aikana ehtii käymään jos jonkinlaisia skenaarioita läpi ihmisten kohtaloista. Voi vain ihmetellä käsikirjoittajien energiaa ja tarmoa luoda tälläinen kokonaisuus. Rakastin myös loppua. Kautta näiden tuotantokausien Aliciaa on määritellyt paljon hänen elämänsä miehet ja hän on etsinyt itseään heidän kauttaan. Lopussa hän seisoo omilla jaloillaan, pyyhkäiseen menneisyyden taakseen. Ryhdistää pikkutakkinsa ja kävelee eteenpäin päättäväisenä.

...=)