Tässä taas nähdään, mitä tapahtuu kun arvostelen kirjaa kannen perusteella. Olen järkyttynyt, kuinka aliarvioinut olen Olivia Wilden näyttelijäntaitoja. Luulin, että hän on yksi niistä näyttelijöistä, jotka ratsastavat roolista rooliin ulkonäkönsä ja tietyn valoisan ja kepeän olemuksensa ansiolla. En olisi voinut olla enempää väärässä. Mutta vielä yllättyneempi olen, että Martin Scorsese on elokuvan nähtyään ruennut sen suurimmaksi kannattajaksi, puhunut ihmisiä katsomaan tätä, vaikka hän olisi ehkä viimeinen henkilö, jota odottaisi tälläisen pienen naisohjaajan indie-elokuvan puolestapuhujaksi. Välillä valitettavasti vain tälläisten suurten nimien välityksellä tälläisetkin draamat välittyvät niitä kaipaavalle yleisölle, allekirjoittanut ensimmäinen esimerkki. Täytyy kyllä antaa propsit Scorseselle, että laittaa nimensä likoon tämän elokuvan puolesta. Mielestäni se on kannattavaa, sillä tässä on vuoden parhaimmistoon kuuluva, puhutteleva ja koskettava draama.
Reed Morano on kuvaaja, joka on kuvannut sellaisia elokuvia kuten Frozen River (2008), Kill Your Darlings (2013) ja And So It Goes (2014). Meadowland on hänen ohjausdebyyttinsä. En itse tiennyt elokuvasta mitään, ennen kuin katsoin sen. Tämä johtuu siitä, että elokuvan traileri on kerrankin tarpeeksi paljastamton ja uskon, että se, että en ollut lukenut juonta, antoi elokuvan tapahtumille vaikuttavuutta. Siksi en koe osakseni sanella tähän juonta, sanon vain, että elokuvan pääosassa on Olivia Wilden ja Luke Wilsonin esittämä pariskunta. Wilde on opettaja ja Wilson poliisi, eli he kuuluvat näennäisesti kunniallisiin kansalaisiin, mutta heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, erityisesti Wilden kehonkieli näyttelijänä ilmensi jotenkin jonkinlaista levottomuutta ja anarkismia ja kun elokuvan tapahtumat lähtevät liikkelle, oli helppo ymmärtää hahmojen teot ja reaktiot tapahtuneeseen.
Moranon jäljet kuvaajana ovat ilmeisen läsnä. Elokuva on täynnä toinen toistaan häikäisevämpää visuaalisuutta. Erityisesti elokuvan loppu on hieno, koska se pyrkii selittämään itseään vain ja ainoastaan kuvallisesti ja kielellinen ilmaisu siinä kohdassa on erittäin rajattua ja suoraan sanottuna tarpeetonta. Tästä tuli ikään kuin melkein fantasianomainen tunnelma. Rakastin sitä.
En ole koskaan oikein tykännyt kuunnella valitusta siitä, kuinka enää ei keksitä elokuviin mitään uutta. Kuinka kaikki aihealueet ovat käsitelty jo. Minusta tälläinen on turhaa ja yhtä tyhjän kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitsekaan kertoa kokonaan jostain uudesta aiheesta ja keksiä tyyliin pyörää uudelleen. Meadowlandin tarinakin on varsin nähty ja koettu monessakin elokuvassa, mutta se ei olekaan se pointti. Sillä Meadowland ottaa täysin uuden otteen jo käsiteltyihin teemoihin ja mielestäni tämä on avainasia uusien elokuvien tekemisessä.
Meadowland keskittyy nimenomaan tunteeseen. Hahmojen sisäiseen paineeseeen käsitellä heille tapahtunutta, käsittämättömän julmaa kohtaloa. Täten elokuva on erityislailla erittäin universaali teos. Kaikki pystymme samaistumaan kivun tunteeseen. Kaikki tiedämme millaista on elää kuilun pohjalla ja ajatella, että sieltä ei ole ylöspääsyä. Morano vielä laajentaa tätä universaaliuden kokemusta esittelemällä meille joukon sivuhahmoja, joihin Wilsonin ja Wilden hahmot tutustuvat, jotka kamppailevat oman kipunsa kanssa. Tämä muistuttaa meitä, että Wilden ja Wilsonin hahmot eivät suinkaan ole ainoita uhreja tässä kylmässä maailmassa, vaan päin vastoin, he liittyvät suurempaa tietoisuuteen, jaettuun kokemukseen kaikesta kauhusta, jota on mahdollista kokea ihmisenä tässä maailmassa.
Kun elokuva on näin syvällistä, että se resonoi syvällä ihmisyyden pohjassa, en tiedä kuinka ylistää sitä tarpeeksi. Jos voisin kastella tämän digitaalisen "paperin" kyynelilläni, tekisin niin. Itkin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Ja silti, kun elokuva viittaasi nauruun ja iloon, mieleeni tuli omia muistoja lämpimistä ja onnellisista hetkistä omasta elämästäni. Tämä oli mielenkiintoista havainnoitavaa. Huomioisin myös, että Wilde tosiaan tekee tähän astisen uransa parhaimman roolisuorituksen ja ehdottomasti myös tämän vuoden hienoimmista roolisuorituksista. Kohtaus, elokuvan loppupuolella, jossa hän saa huonoja uutisia, on kangistuttavan täydellistä, mutta myös Luke Wilson on roolissaan loistava, vaikka tätä ei ehkä uskoisi, ottaen huomioon myös Wilsonin aikaisemman uran. Huomaisin myös, että vuodesta 2015 on todella tullut elokuvallisesti hieno vuosi. Olen niin innoissani.
...=)
