Arvostelu: Jungle Cruise

 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli. 

Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.

Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...

Arvostelu: A Quiet Place

Arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia

Äänen avulla metsästävät hirviöt ovat valloittaneet maan. Muuten sokeat, uhrinsa välittömästi tappavat örkit kuulevat pienimmänkin äänen. Tässä uudessa maailmanjärjestyksessä yrittävät pärjätä John Krasinskin ja Emily Bluntin esittämän avioparin perhe. Kolmen aikaisemman lapsen lisäksi, Emily Bluntin esittämä nainen on raskaana ja synnyttämässä pienen, itkevän vauvan hiljaiseen maailmaan.

Yhtäläisyydet Bird Boxiin ovat ilmeiset ja välittömät. Siinä missä A Quiet Placessa blokataan äänet pois jokapäiväisestä elämästä, Bird Boxissa tehdään sama näköaistille. Sinänsä A Quiet Placen uhkaava voima on jotenkin järkevämpi. Sen vielä uskoo jotenkin mahdolliseksi, että joku yliluonnollinen hirviö voisi kuulla todella hiljaisenkin äänen ja löytää siten uhrinsa. Bird Boxin uhkaava voima jää kysymysmerkiksi. Mikä se on ja miten sen näkeminen vaikuttaa mihinkään. Mutta valitettavasti molemmissa elokuvissa hienoiset loogiset aukot tulevat juonen kehityksen tielle.

Mutta ymmärtäähän sen tosin, että niitä ei saa jäädä liiaksi miettimään, sillä muuten koko elokuva ei voisi olla olemassa. Koko elokuvan premissi on jo lähtökohtaisesti epälooginen, joten ajoittain kömpelöt aukot juonessa voitaneen anteeksiantaa sen eteen, että elokuvataide voi hengittää. Englannin kielessä tälle on termi: "Suspension of disbelief."

Mutta mistä en kuitenkaan pitänyt oli, että elokuvan kauhutematiikka perustuu fundamentaalisesti jump scare-elementtien pyörittämiseen. Tämä hiljainen maailma on omiaan oikein vahvistamaan jump scare-kohtausten tehoja, kun katsojan hiljaisuuteen tottuneissa korvissa oikein paukahtaa pienestä rasahduksestakin, puhumattakaan isommasta pamauksesta. Ja kun itse en ole mikään jump scare-elementtien ystävä. Mielestäni se ei ole hyvää elokuvan tekemistä. Haluaisin, että kauhu perustuu johonkin muuhunkin kuin tällaisiin kikkoihin.

Sinänsä A Quiet Place jääkin kauhuelokuvana vain tälle jump scare-asteelle. Mielestäni tässä siis Bird Box oli uhkaavampi elokuva. Siinä näköaistin blokkaamisessa ja siinä mystisessä voimassakin oli jotain creepynpää, kuin siinä, että hyssytellään koko ajan, mutta monsterin kuitenkin näkee juoksevan kohti.

Mutta siinä, missä Bird Box oli henkilökohtaisesti kauhuna toimivampi, on A Quiet Place muuten elokuvana onnistuneempi. Maailma on jotenkin kompaktimpi ja hallitumpi. Näyttelijäsuoritukset ovat keskimäärin parempia. Kuvaus on harmonisempaa. Sekä juonen syvällisyydet ovat mielestäni täsmällisemmät.

Pidinkin siitä, miten kauhuelokuvan lisäksi, tässä pyöri taustalla toinenkin tematiikka; perheestä ja lasten kasvattamisesta. Erityisesti pidin siitä, miten alussa John Krasinskin esittämä isä yrittää kasvattaa pojasta perheen seuraavaa suojelijaa, mutta lopussa se onkin perheen tytär ja Emily Bluntin esittämä äiti, jotka ottavat ohjakset omiin käsiinsä ja perheen poika ottaa huolehtijan roolin. Ihanaa, että heteronormatiivisuutta uhmataan. Jos poika luontaisesti gravitoituu huolehtijan roolia kohtaan ja tyttö puolestaan rohkean suojelijan roolia, niin miksi tätä ei saisi sallia?

Etenkin elokuvan lopetus oli mielestäni herkullinen. Täydellisen feministinen voimanjulistus. Emily Blunt ja oikeassakin elämässä kuuro - hienoa, että hänelle löytyy Hollywoodista rooleja - Millicent Simmonds tekevät hienot roolityöt. Etenkin Blunt. Jotenkin hämmästyttävää, miten hienovaraisena hän saa pidettyä näinkin dramaattisen roolin. John Krasinski on aluksi kankea, mutta loppua kohden pystyy onneksi murtamaan kotelonsa.

The Jane Austen Book Club (The Jane Austen Book Club)

Olen parin Austen-filmatisoinnin nähnyt ja suosikkini on ehdottomasti Ang Leen vuoden 1995 Järki ja tunteet. Olen vain kamppaillut sen kanssa, että en oikein löydä Austenin teemoista syvyyttä. Tämä leffa ehkä jotenkin avasi niiden vitsiä, mutta ehkä pitäisi vain tarttua yhteen niistä romaaneista ja alkaa lukemaan. Muistuttaa vähän kotimaista FC Venusta siinä suhteessa, että monen hahmon tarina kietoutuu tälläisen yhden aktiviteetin ympärille ja sen sitten muuttaakin kaikkien elämät paremmaksi.
Kevyttä viihdettä siis.

...=)

Nainen junassa (The Girl on the Train)

Rachel (Emily Blunt) on alkoholisoitunut, eronnut, työtön junan matkustaja, joka maalailee pilvilinnoja ikkunasta näkemiensä ihmisten elämille. Erityisesti hän on mieltynyt yhteen pariskuntaan, Meganiin (Haley Bennett) ja Scottiin (Luke Evans), jonka talon ohi hänen paikallisjunansa usein kulkee. Rachelin mielestä heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sattumoisin Meganin ja Scottin naapurissa asustaa Rachelin entinen aviomies Tom (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kun Rachel yhtenä päivänä ohi naapuruston taas junalla matkustaessaan huomaa Meganin (Bennett) toisen miehen (Edgar Ramirez) kanssa, murenee hänen fantasiansa toisten ihmisten täydellisestä elämästä. Ja yhtenä kohtalokkaana perjantai-iltana Megan katoaa.

Elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestymisvuonnaan (2015) kirjallisuusmaailman puhutuimpia tapauksia. Emily Blunt oli osastaan ehdolla SAG ja BAFTA -palkintoihin. Elokuvan ohjasi Piiat-ohjaaja Tate Taylor. Muissa osissa on Allison Janney, Lisa Kudrow ja Laura Prepon.

Kirjaa lukiessani mietin kuumeisesti, että miten se oltiin saatu adaptoitua valkokankaalle, sillä iso osa kirjasta oli kolmen naisen päänsisäistä ajattelua. Elokuvassa oltiin päädytty käyttämään kertojia, mikä on tietysti täysin oikeutettua, sillä tarinaa olisi luultavasti ollut mahdotonta kertoa, ainakaan muuttamatta sitä oleellisesti, ellei nämä kolme naista olisi tosissaan toimineet myös elokuvan kertojina.

Eniten minua shokeerasi elokuvaversiossa sen yksityiskohdattomuus. Kirjan rikkaus ja maailman syvyys oli tipo tiessään ja elokuvan tuntui puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin unohtaen jopa oleellisia asioita kirjasta. Esimerkiksi kirjassa Rachel (Blunt) ja Scott (Evans) makasivat yhdessä, kun elokuvassa tämän todennäköisyydelle jopa naurettiin. Punahiuksinen mies oli kuin toinen mies elokuvassa kuin kirjassa ja kaikkein eniten hämäsi se, että elokuvaan oli kuitenkin lisätty koko taustatarina Tomin (Theroux) työsotkuista, mitä ei ollut kirjassa laisinkaan.

Tietysti Hollywood-koneisto on putsannut tarinaa vähäsen ja täytyy sanoa, että elokuvaversio on siinä mielessä onnistunut, että se kertoo täsmällisemmän, paketoidumman tarinan. Kirjassa Rachel on täysi katastrofi, mutta elokuva onnistuu vierittämään syyn täysin muualle ja vielä loppuun heittää sädekehän tämän päälle ja naamioi hänen tarinansa retribuutiomaiseksi, voimannuttavaksi saduksi.

Ihmettelin kuitenkin päätöstä sijoittaa elokuva Amerikkaan ja New Yorkiin ja tehdä siitä enemmän tälläinen esikaupunkimainen Täydelliset Naiset-tyyppinen kuvaus, kun kirja puolestaan sijoittui Lontoon lähiökylien ahtaisiin pikkukujiin. Minun on joka tapauksessa hirveän vaikea objektiivisesti arvioida elokuvaa itsenään seisovana teoksena, sillä mieleni teki temppuja elokuvaa katsoessani ja täydensi kuvaa ja kerrontaa, ja asioita, joita elokuva ei tietenkään vaivautunut selittämään sen enempää. Koska myös tiesin loppuratkaisun ja tiesin tarinankulun, keskityin vain koko ajan ihmettelemään sitä, kun kerronta poikkesikin ennalta-arvattavasta linjasta ja siksi en ehkä pystynyt keskittymään tarpeeksi arvioidakseni elokuvaa sen enempää.

En oikein osaa edes sanoa, kumpi on parempi kirja vai elokuva. Ne ovat niin erilaiset ja niin erilaiset meediumit. Elokuva oli mielestäni erittäin hyvä sovitus kirjasta, yllä listaamiani hämmästyksen kohteita lukuunottamatta. Emily Blunt vetää hienon roolisuorituksen itsetuhoisena ja sekavana naisena. Sekä kirja että elokuva ovat mielestäni molemmat mukaansavieviä jännitysnäytelmiä.

Olin sattumoisin Tukholmassa elokuvan julkaisun aikoihin. Muistan menneeni metroon ja nähneeni siellä ison julisteen Nainen junassa-elokuvasta. Oli vain jotenkin hauska yhteensattumien kohta, kun katsoin julistetta, jossa luki isoimmalla nimellä Rebecca Ferguson (elokuvan sivuosan ruotsalainen näyttelijä), vaikka Blunt tekee elokuvassa pääroolin. Ja sitten astuin junaan.

...=)

Sicario (Sicario)

Kuvauksen perusteella tämä kuulosti tylsältä. Huumeet, sotilaat, toimintakohtaukset ja meksikolaiset rikolliset on niin miljoona kertaa nähty ja yhdelläkään kerralla kiinnostavasti. Tanssiin mukaan liittyy Sicario ja yht äkkiä leikissä onkin koreografia

Emily Blunt esittää piinkovaa poliisinaista Kate Maceria eteläisessä Amerikassa. Kun huumeet soluttautuvat mukaan kaupungin rikospiiriin, Josh Brolinin ja Benicio Del Toron esittämät korkeamman tahon viranomaisagentit tutustuttavat Katen suurimpien arvojen kuin lain tai oikeudenmukaisuuden noudattamiseen.

Pidin siitä, että elokuva käytti toimintaelokuvan keinoja ja tyyliä arvokeskustelun esille nostamiseen. Erityisesti rakastin sitä, että katsojalle ei saarnattu oikeudesta sillä tässäkin pohjimmainen motiivi tarinassa oli kosto. Silti saimme mielenkiintoisaa pohdintaa lain, yhteiskunnan ja rikoksen suhteesta moraaliin ja oikeudenmukaisuuteen.

Emily Blunt oli loistava. Sicario-elokuvan arvostelu on ehkä viimeisin paikka, jossa odottaisi seuraavaa vertausta, mutta Blunt muistutti suuresti Audrey Hepburnia. Tässä hänellä on sama koruton ulkonäkö, hento ryhti ja brittiläinen kuorittu artikulaatio. Josh Brolin oli myös täysin elementissään ja suorittaa pääosakolmikosta ehdottomasti mielenkiintoisimman roolisuorituksen. Benicio Del Toron keräämää ylistystä roolistaan sen sijaan ihmettelen. Hänen ilmeetön yrmeä olemuksensa heitti ainakin minun mielenkiintoni heti hänen hahmostaa pois muualle, eikä hän saa siihen tuotua mitään variaatiota edes lopoua kohden, jossa hänelle vielä annetaan mehukkaimmat kohtaukset repliikeillä kuten "Time to meet god"

Jaksan aina jauhata samoista asioista, mutta tälläkin kertaa musiikki oli unohtunut jonnekin teille tietämättömille ja nekin hetket kun joku jaksoi pari pianon plimpautusta tai viulun väräytystä antaa, tuntuivat ne olevan täysin väärässä rytmissä muun elokuvan tahdista. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen kuinka vangitseva elokuva oli.

#elokuvahaaste2016

Nuori Victoria (The Young Victoria)

Joka vuosi aina samaan aikaan minulla toistuu tietty ilmiö. Joulun odotukseksi sitä kai kutsutaan, mutta en voi sietää sitä. Aika jotenkin hidastuu. En yleensä ole tylsistyvää tyyppiä, mutta joulun odotus jotenkin kumoaa tämän. Ja minähän rakastan joulua. En ole yksi niistä, joka pitää sitä jo "ihan kaupallisena humpuukina" tai ottaa edes mitään stressiä jouluvalmisteluista. Minähän olen siis maailman surkein ostamaan lahjoja. Viime vuonna se taisi olla osastoa raaputusarpa ja sitähän alemmas ei voi oikein vajota. Mutta pahinta on siis kuinka kauan joulukuu kestää ennen jouluaattoa ja lomaa. Tämä viikko on ollut hirveä. Koko ajan sellainen olo, että on huominen, kun onkin vasta tänään ja siten viikkoa on päivä enemmän jäljellä kuin kuvittelee. Kaikki ihmiset ovat jo ihan joulu - ja lomatunnelmissa, joten kellään, itseni mukaan lukien, ei ole oikein energiaa mihinkään, kun tietää, että vähän enää vain aikaa jäljellä jouluun. Toimistolla on ihan luvattoman hiljaista ja töitä ei oikeastaan ole, joten aika kuluu kaksinkerroin hitaammin. Olen siis tappanut aikaa katsomalla ihan tuhottoman paljon elokuvia, kuten varmaan jo liian tiheästä päivitystahdistani huomaa. Ensi vuonna aion kyllä ehdottomasti varautua joulukuun alkuun ottamalla tähän ekstrapaljon tehtävää ja pitämällä itseni todella kiireisenä.

Anyways, säälittävästä ruikutuksesta itse asiaan. Eli käsissämme olevaan elokuvaan. Lapset hiljaa, aikuinen selittää nyt muutaman lauseen tästä elokuvasta ja jätän sen siihen, sillä kukaan ei tykkään saarnoista. Tämä on siis Emily Bluntin, Mark Strongin, Paul Bettanyn ja Rupert Friendin tähdittämä draama vuodelta 2008. Blunt sai roolistaan jonkun verran Oscar buzzia ja oli ehdolla johonkin Golden Globeen. Elokuva kertoo yllätys, yllätys Englannin kuningatar Victoriasta. Aika lailla perus-keskiaikaista draamaa kaikkine hovijuonitteluineen ja hulppeine pukuineen ja lavasteineen. Olen aikaisemmin myöntänyt, että pidän tästä genrestä ja tälläisistä elokuvista, joten se tuo mielipiteeni elokuvaa kohti melko pitkälti selväksi. Hyvä elokuva, jos tälläisestä tykkäät. Ei tämä mikään maailmaa mullistava taideteos ole, mutta hyvä ajantappoleffa. Bluntiin olin itse asiassa jopa vähän pettynyt. Vaikka hänellä on tiettyä haurasta kauneutta, mielestäni hän sopii paremmin rempseän nykynaisen rooliin, kuin tälläiseen vanhoilliseen pukudraamaan. 

Siitä vielä mainitsen, että tänään julkistetaan SAG-ehdokkuudet, joiden pariin palaan luultavasti huomenna todella kattavan päivityksen muodossa, sillä muutakaan tekemistä minulla ei luultavasti ole. Tosiaan, vaikka ehdokkuudet julkistetaan Losissa seitsemän aikaa aamulla, tarkoittaa se Suomen ajassa luullakseni kello viittä iltapäivällä. Olen todella innoissani näistä ehdokkuuksista, sillä ne tulevat toivottavasti tarjoamaan jotain selkiytystä nyt vähän valloillaan olevaan ehdokastilanteeseen. Nimittäin tämä vuosi on jo nyt mielessäni hiton hyvä elokuvavuosi. Meillä on vahva kattaus vahvoja roolisuorituksia niin mies - kuin naiskategorioissa, kerrankin ja yhtäkään ylitse muiden- lukkovarmaa ehdokasta ei ole juuri mihinkään kategoriaan (viittaan nyt siis luonnollisesti näyttelijäkategorioihin) muodostunut, mikä on poikkeuksellista, sillä viime vuonnakin tässä vaiheessa melkein tiesi, että Julianne Moore, Patricia Arquette ja J.K. Simmons tulevat pystien kanssa kisasta pois kävelemään ja nyt tilanne on paljon avoimempi, mikä tarkoittaa mielenkiintoisempaa palkintokautta. Jee! Mutta kuten sanottu, palaan asiaan piakkoin.

...=)

Your Sister's Sister (Your Sister's Sister)

Varmaan lyhin katsomani elokuva ikinä.

Elokuvan teho perustuu siihen, että siinä ei tapahdu mitään. Yhtäkään ylimääräistä hahmoa ei esitellä. Elokuva koostuu periaatteessa vain muutamista keskusteluista Emily Bluntin, hänen siskon Rosemarie DeWittin sekä parhaan ystävänsä Mark Duplassin välillä. Valitettavasti käsikirjoittajan ratkaisu tuoda elokuvaan joku ristiriita ratkaistavaksi, kuten yleensä elokuvissa täytyy olla, on se, että hän pistää nämä kolme hahmoa pyörimään pienessä piirissä ja lopulta käy niin, että Duplass voisi olla tulevalle lapselleen sekä isä, että setä! Siis hyi, yäk! Kamala loppu pilaa täysin, muuten erikoisella tavalla kiehtovan elokuvan!

Pakko myös tuoda esille kuinka samanlainen on erään toisen
elokuvan juliste! Sehän on ihan täysi kopio!

...=)

Into The Woods (Into The Woods)

Into The Woods on Rob Marshallin (Chicago) ohjaama musikaalielokuva vuodelta 2014, perustuen Steven Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliin. Into The Woods sai kolme Oscar-ehdokkuutta; parhaasta naissivuosasta (Meryl Streep), parhaasta puvustuksesta ja lavasteista. Tarina kertoo, että Steven Sondheim kirjoitti laulun elokuvaan varta vasten Streepille. Meryl pyysi Sondheimia nimikirjoittamaan nuottipaperin laulusta ja Sondheim kirjoitti siihen: "Don't Fuck It Up" - no ei hätää Steven Sondheim, Meryl suoriutui paremmin kuin hyvin!



Poikkeuksellisesti, voisin antaa lyhyen juoniselosteen itse.
Into The Woods on Disney-musikaali, mutta hyvin erilainen niistä musikaaleista, joita Disneylta saattaisi odottaa. Into The Woods on taianomainen yhdistelmä vanhoja tuttuja, Disneynkin versioimia satuja (oikeastihan sadut ovat Grimmin veljesten); Tuhkimo, Jaakko ja pavunvarsi, Punahilkka, Tähkäpää, mutta Into The Woods tarkastelee myös aikaa onnellisen lopun jälkeen. Varsin synkänkin otteen pitävä Into The Woods kyseenalaistaa niin onnelliset loput, hahmojen moraaliset valinnat sinne päästäkseen, onnellisen elämän oikeastaan. Emily Blunt ja James Corden esittävät leipuria ja hänen vaimoaan, jonka naapurissa asuu noita (Meryl Streep). Leipuri ja hänen vaimonsa eivät voi saada lasta, mutta noita lupaa taikoa heille sellaisen, jos he tekevät hänelle vastapalveuksen. Heidän on mentävä metsään ja haettava hänelle valkoinen lehmä (jota Jack, Jaakko ja pavunvarsi-tarinan Jaakko omistaa), punainen viitta (Punahilkka), Keltaiset hiukset (Tähkäpää), kultaisen kengän (Tuhkimo). Täten metsä ja leipuri vaimoineen yhdistävät nämä tunnetut sadut.

No, tämän takia inhoan antaa juoniselosteita, koska joko ne tulee antaa niin epämääräisesti, että ne eivät kerro oikeastaan mitään, tai sitten selostaa koko elokuva, niin, ettei elokuva itsessään anna enää mitään kerrottavaa. Jos nyt jotain haluaa tietää elokuvasta, niin lainaten Meryl Streepiä: "Tämä on Steven Sondheimia, tämä on hyvää musiikkia, ja fantastinen näyttelijäkaarti ja maaginen ympäristö."

Rob Marshall on upea, visuaalinen ohjaaja. Hän jatkaa, mitä hän saavutti Geishan muistelmien maailmallaan, myös tässä. Hän saa metsän ja tämän valtakunnan sykkimään satujen henkeä ja musikaalisuutta. Tosin Geishan muistelmat sijoittuivat varsin todelliseen, 1800-luvun japanilaiseen maailmaan, mutta samanlaista taianomaisuutta löytyy myös tästä maailmasta. Osuvasti niin, sillä Into The Woods koskettaa paljon enemmän fantasiamaailmaa. Kuka voisikaan ennustaa, millainen mestariteos syntyisi, jos Rob Marshall saisi kätensä johonkin oikeaan fantasiateokseen. Ehkä vielä joskus...

Into The Woods on musikaali. En ole suurin musikaalien ystävä, ja tämäkin siitä syystä saavutti ajoittaiset tylsät hetkensä, kun hahmoilla ei ollut muuta tekemistä kuin laulella, mutta siitä huolimatta, arvostan hyvää elokuvaa, oli se minkä tyylilajin teos tahansa. Into The Woods on melkein kuin laulu, kuin yksi laulu kokonaisuutena. Vaikka se sisältää monta laulua, monen henkilön laulamana, on kuin sama laulu jatkuisi. Kuitenkaan musiikkinumeroiden toteutus ei ole tönkköä, kuten se usein on, jos hahmot vain purkautuvat lauluun. Jotenkin Steven Sondheimin ote on niin vahva, hän on niin suoralla kädellä luonut tämän kertomuksen, että siihen ei voi olla rakastumatta.

Elokuvasta huomaa, että se pohjautuu teatteriesitykseen, valitettavasti. Minä tunnetusti en välitä yhtään teatterista, en tiedä mitään tylsempää. Ja ajoittainen teatterinomainen asetelma elokuvasta löytyy. Ei se kuitenkaan liiaksi haittaa. Lavastesuunnittelusta saatiin ihan oikeutetusti Oscar-ehdokkuus, mutta kuvaus ja erikoistehosteetkin on niin tunnelmaan sopivia ja mukaansatempaavia, että täältä metsästä ei haluaisi edes lähteä pois. Pidän myös paljon käsikirjoituksesta. Pidän siitä, että mennään astetta pidemmälle, haetaan asioiden merkityksiä, pohditaan oikeasti sitä, mitkä arvot ovat tarpeeksi arvokkaita, mikä on oikean ja väärän ero, ja mitä on onnellisuus. Into The Woods on siis se, mitä aina satujen päätteeksi halutaan kuulla, mutta mitä sitten tapahtui?

Tosin on hyvä huomata, että Into The Woods ei kerro näitä tavanomaisia Grimmin satuja niiden kokonaisuudessaan, tai edes miten ne alkuperäisesti on kerrottu. Into The Woods yhdistää ne, ottaa luovia vapauksia ja muuttaa tiettyjä kohtaloita. Mutta kaikki on silti tunnistettavissa ja kaikki yhtä hyviä tässä valloittavassa kokonaisuudessa. Älkää erehtykö, tämä ei ole lastenelokuva. Elokuvassa on paljon myös ironista huumoria, erittäin osuvaa sellaista, varmasti viihdyttävää aikuiseen makuun. On kuitenkin myös hyvä huomata, että Disney ei olisi Disney ellei se vähän pyöristäisi kulmia. Ilmeisesti alkuperäisessä Broadway-näytelmässä hahmojen kohtalot olivat vielä synkemmät. Elokuvaversiossa muun muassa prinssit eivät hylkää (täysin, puoliksi?) prinsessojaan toisiin prinsessoihin, eikä Tähkäpää muutu hulluksi ja kuole, kuten ilmeisesti näytelmässä tapahtuu. Siitä huolimatta pidän tästä uudesta otteesta Disneynkin (*kröhöm Grimmin) klassikoihin...

Meryl Steep on elokuvan sydän. Hän on vauhdissa. Jokainen ajoitus, jokainen repliikki syntyy hänen suustaan täydelliseen rytmiin, kuten aina. Jos hänen näyttelemistään pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi virheetöntä. Välillä jopa häiritsevän paljon. Hän tekee kaiken laskelmoidun tarkasti, välillä unohtaen hahmojen sisimmän pois. Siksi hän on minusta musikaaleissa yhdessä valloittavimmissaan muodoissaan. Kuulimme jo hänen vakuuttavat laulunlahjat Mamma Mia!-musikaalissa, mutta tässä hän hyödyntää niitä täydellisesti ronskiin huumoriin, äidillisen rakkauden tuskaan huolesta lapsiaan kohtaan, syvään tunteeseen, epätoivoon, päättäväisyyteen. Tavallaan hän musiikin avulla saa tuotua muuten virheettömään roolisuoritukseen lisäpainoa, lisää sävyä, sielua ja tunteikkuutta. Ehdottomasti, taas, Oscar-ehdokkuuden arvoinen.

Myös Emily Blunt on saanut runsaasti kehua roolisuorituksestaan, ja vaikuttava sekin on. Hän on oikeastaan niin vaikuttava, että tuntuu kuin hän olisi elämänsä roolissa. Hän vain on. Hän istuu rooliin täydellisesti, saa sillä johdatettua elokuvan eri osa-alueet liikkelle, yhdistettyä vaivattoman komiikan synkkään tragediaan ja osoittaa kypsää, kehittynyttä näyttelemistä, jonka avulla hän yhtä aikaa on vaivaton ja luo yhteyden katsojaan. Oikeastaan häntä suorastaan odottaa elokuvassa aina saapuvan valkokankaalle. Tämä on hyvä rooli hänelle.

Koko näyttelijäkaarti on hyvä; Lilla Crawford on yllättävän hyvä, varsin nuoresta iästään huolimatta, Punahilkkana, hänessä ei ole tippaakaan teennäisyyttä ja osoittaa ehkä elokuvan parhaimmat laulunlahjat. Daniel Huttlestone on Jack eli Jaakko, hän lauloi unohtumattomasti jo vuoden 2012 musikaalissa Les Miserables ja nyt hänellä on jopa isompi rooli, Anna Kendrick on musikaaleilla loistanut ennenkin, MacKenzie Mauzy ja Billy Magnussen tekevät varmaa työtä Tähkäpäänä ja hänen prinssinään sekä Chris Pine on varsin loistava Prinssi uljaana, Tuhkimon prinssinä. Hänen musiikkinumeronsa Billy Magnussenin prinssin kanssa on hauskaa katsottavaa. Yllättävää, että Harry Potterin jättiläistä Madame Olympe Maximea näytellyt Frances de la Tour on tässä myös jättiläinen. (Yllättävämmin ehkä, hän on ilmeisesti vain 170 senttimetriä pitkä!). Myös Johnny Depp on mielestäni hyvin roolitettu, vaikka kaikki ei ehkä hänestä tässä roolissa pidäkään, minä pidin, valitettavasti hänen roolinsa jää vain hyvin lyhyeen. (pliis, kaikki tietää mitä Punahilkan sudelle tapahtuu!)

Into The Woods leikittelee vanhoilla saduilla ja vie ne astetta pidemmälle. Musiikki on hyvin soljuvaa ja näyttelijät antavat parastaan. Rob Marshall jatkaa upeiden maailmojen luomista ja saa valkokankaan aina sykkimään taianomaisuutta. Tarvitaanko hyvältä musikaalilta enemmän?

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada)

Paholainen pukeutuu Pradaan on vuonna 2006 valmistunut draamakomedia. Sen pääosissa on Anne Hathaway, Meryl Streep, Adrian Grenier, Simon Baker, Stanley Tucci ja Emily Blunt. Sen ohjasi David Frankel. Elokuva tuotti iloiseksi yllätykseksi yli 326 miljoonaa dollaria, mikä on epätavallisen paljon tämän lajityypin elokuvalle. Streep sai roolistaan Golden Globe palkinnon ja Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta.

    Elokuva kertoo nuoresta toimittajasta Andy Sachsista (Anne Hathaway), joka ottaa työn vastaa Runway-muotilehdestä, sen toimien hänelle laukaisualustana hänen toimittajanuralleen, ehkä joskus toivottavasti vähän vakavamman aiheen lehdessä. Andy toimii lehden kylmän ja kovan päätoimittajan Miranda Priestlyn (Meryl Streep) kakkosassistenttina. Ykkösassistentin virassa on Emily (Emily Blunt), joka puolestaan rakastaa asemaansa muotilehdessä. Andy toimii melkein kuin Mirandan henkilökohtaisena orjana ja pian hänkin oppii kiintymään työhönsä ja tähän kuuluu mm. vaatteiden muodonmuutos. Mirandan ja Andyn suhde alkaa toimia, koska he muistuttavat toinen toisiaan.

    Paholainen pukeutuu Pradaan on juuri sitä Hollywood-massaa, mitä Yhdysvaltojen elokuvateollisuus tursuaa joka tuutista tänä päivänä. Sen juoni on täysin kliseinen, ennalta-arvattava. Elokuva on pirteä, hyvänmielinen, turvallinen ehkä hieman jopa tylsä. Kuitenkin, vaikka kyse on muodista, onnistuu elokuva kuvaamaan myös vähemmän pinnallisia asioita ja ehkä tuomaan esiin toisia puolia muotiteollisuudesta. Elokuva on myös hauska ja sen kannattelema energia on harvinaista.
   Mikä elokuvan kuitenkin erottaa massasta on Meryl Streep. Vain Meryl Streep voisi saada Oscar-ehdokkuuden tälläisestä elokuvasta. Hän kuvaa loistavasti arkisen julmaa Mirandaa. Elämän kovettamaa taistelijaa ja armotonta muotikuningatarta ja johtajaa. Streep kuvaa hahmon motiiveja täydellisesti luoden kompleksisen, monitahoisen, upean uskottavan roolihahmon. Streep myös vuodattaa koko vuosien kokemuksensa elokuvakarsimaansa ja luo valkokankaalle pelottavan, hyytävän ja julman hahmon, jota katsoja ei kuitenkaan vihaa. Hän on täysin tasapainossa ja hänen intohimonsa roolia kohtaan paistaa läpi. Kunnioitan todella paljon näyttelijöitä, jotka pystyvät pelkillä silmillään näyttämään tunteita, joita toiset ei tuhannella vuorosanallakaan, Meryl Streep paljastaa uskomattomat näyttelijäntaitonsa aina silmistä takin heittoihin asti. Hän tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista. Hän luo niin syvän draaman rakenteen niin vaivattomasti. Upeaa!

    Anne Hathaway tekee elokuvassa läpimurtoroolinsa. Miljoonat rakastuivat Hathawayhin elokuvan myötä. Hathaway kannattelee sujuvasti elokuvan painon harteillaan ja suoriutuu pääroolista moitteettomasti. Hän jää tottakai Streepin varjoon, mutta miellyttävään sellaiseen. Hathaway onnistuu puhkumaan elokuvaan täysin uutta sävyä ja tekee elokuvasta niin merkittävän kuin se onkin.
     Emily Blunt on loistava ja paljastaa todelliset komediataitonsa elokuvassa. Stanley Tucci on karismaltaan aina yhtä varma ja myös Simon Baker ja Adrian Grenier toimivat hyvin rooleissaan.
      Paholainen pukeutuu Pradaan on tietenkin hyvä elokuva. Se saattaa yllättää monet ja onkin parempi mitä antaa ymmärtää. Streep on elokuvan sydän ja aivot ja elokuva on loistava paaluteos lajityypilleen.

71/2

...=)