Avatar (Avatar)

Titanic-ohjaaja James Cameron toisti menestyksensä tällä vuoden 2009 3D-elokuvalla. Titanic ja Avatar ovat molemmat yhä maailman kaksi eniten tuottanutta elokuvaa, huolimatta kaikista Star Warseista, Jurassic Parkeista tai Transformereista. Avatar oli myös yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa on juoni. Liekö tämä osaltaan vaikuttanut elokuvan valtaisaan menestykseen, en tiedä. Huono elokuva ei missään nimessä sentään ole.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen (vuosi 2154). RDA-yhtiö on aloittanut Pandora-nimisen planeetan teollistamisen. Pandoran omat alkuperäisasukkaat ovat nimeltään navit. Pandoraa ensimmäisten joukossa tutkinut Tohtori Grace Augustine (Sigourney Weaver) yrittää pelastaa planeettaa ihmisten ahneudelta. Päähenkilönä toimii Sam Worthingtonin esittämä Jake Sully, entinen sotilas, joka myös oppii Pandoran ja sen asukkaiden, kuten Zoe Saldanan esittämän Neytirin, kauneuden.

Olihan se 3D vaikuttava, silloin. Sittemmin muun muassa Gravity on vienyt sen ihan toiselle tasolle. Muistan silti kuinka tuntui kuin itsekin olisi Navin nahkoissa, kun Jake Sully oppi uudessa Navi-kehossaan kävelemään. Tai kuinka Pandoran planeetta sykki kauneutta. Oli kuin oikeasti olisin astunut ruudun sisään. Siitä huolimatta, 3D:n vaikutus voi olla nopeasti aika turruttava. Kun uutuudenhohto on häiventynyt ja upea tekniikka tuntuukin taas jo vähän nähdyltä, mitä tästä jää jäljelle - ylipitkä, geneerinen tarina sekä mielenpainumattomat tapahtumat?

Luin, että James Cameron palkkasi silloin tuntemattoman Sam Worthingtonin pääosaan, koska halusi kustannukset alhaalla. No, eipä olisi tarvinnut elokuvan tuotosta murehtia. Koen silti ratkaisun järkevänä, sillä tässä ei kuuluisa naama kauheasti edukseen nousisi, sillä niin vahvat maskit on Worthingtonilla ja Saldanalla naamassaan, että ei heitä oikeasti tunnista, ellei oikein paljon siristä silmiään. Täten, heidän näyttelijätyönsäkin jää kovin yksipuoliseksi, kun suurimman roolityön tekee maskeerausosasto. Ainoa, joka tekee vaikutuksen näyttelijöistä on Sigourney Weaver. Hän on sydäntäsärkevä sekä uskottava, vahvan naislääkärin roolissa, joka on menettämässä vuosikymmenten pioneerisen työnsä ahneen suuryrityksen tarpeiden tieltä. Weaver ja hänen hahmonsa ovat syy, miksi elokuvan juoni toimii. Hänen hahmonsa kautta, mekin katsojina ymmärrämme planeetan ainutlaatuisuuden ja viattomuuden. Kosketamme myös syvempiä arvoja kuin maallisia, hedonistisia tarpeitamme. En ymmärrä, miksi Weaver ei saanut tästä roolista Oscar-ehdokkuutta, etenkin kun sellaiset roolisuoritukset kuin Penelope Cruzin mitäänsanomaton cameo-osa elokuva Nine (2009) tai Anna Kendrickin umpisurkea koominen lievite elokuvassa Up In The Air (2009) pääsivät ehdolle.

Eniten minua häiritsi elokuvassa Giovanni Ribisi. En ole koskaan voinut sietää tätä näyttelijää, siitä lähtien kun hän pulmahti framille Frendeissä monta vuotta sitten, en ole voinut ymmärtää, miksi tämä näyttelijä elokuvasta toiseen vetää aina saman ällötysroolinsa, joka saa minut oksentamaan. Tässä hän sentään on jokseenkin täysjärkisemmässä roolissa kuin ennen, mutta siltikin hän on törkeän väärin roolitettu tämän suuryrityksen jonkinlaiseksi johtohahmoksi. Hän oli 35-vuotias elokuvan kuvausten aikaan ja minusta nuori kolmikymppinen ei ole uskottava pääjehu, etenkin kun Ribisi on vähän lapsenkasvoinen rääpäle.

Nyt kun Avataria ja sen saamaa huomiota pystyy tarkkailemaan vähän etäisyyden kanssa, moni on alkanut ihmetellä tosissaan sen saamaa valtaisaa suosiota. Moni tuntuu jopa unohtaneen elokuvan eikä sen ympärille ole muodostunut vankkaa kulttiseurausta, kuin joillekin muille supersuosikeille (kuten Titanicille, jota kukaan ei varmaan unohda koskaan.) Aiheesta on kirjoitettu lukuisia arvosteluja, mutta en nyt tiedä onko se niin ihmeellistä, että juuri Avatar on maailman menestynein elokuva. Itse viihdyin tätä katsoessa teatterissa oikein mainiosti ja olihan se 3D-tekniikka sekä Cameronin elokuvallinen kädenjälki todella mestarillista. Pidin tarinasta ja sen herättämistä teemoista sekä ihmiskunnan tulevaisuuden pohtimisesta niin ikään. Ei tule unohtaa kuitenkaan, että ihmiset tekivät itsemurhia elokuvan teatterilevityksen aikaan, koska eivät voineet elää Pandorassa - se olkoon selitystä tarpeeksi elokuvan vaikuttavuudesta.

...=)

Salakuljettaja (Contraband)

Jos tässä ei olisi Mark Wahlbergia pääosassa, olisin tämän jo unohtanut. En pidä Kate Beckinsalen olemattomista näyttelijänlahjoista ja vielä enemmän kammoksun Giovanni Ribisin ainaista outo hyypiö-roolia, jonka vetää joka elokuvassa. Ben Foster oli kuitenkin erinomainen tässä roolissa. Kerran katsottava toimintatrilleri.

...=)

Meadowland (Meadowland)

Tässä taas nähdään, mitä tapahtuu kun arvostelen kirjaa kannen perusteella. Olen järkyttynyt, kuinka aliarvioinut olen Olivia Wilden näyttelijäntaitoja. Luulin, että hän on yksi niistä näyttelijöistä, jotka ratsastavat roolista rooliin ulkonäkönsä ja tietyn valoisan ja kepeän olemuksensa ansiolla. En olisi voinut olla enempää väärässä. Mutta vielä yllättyneempi olen, että Martin Scorsese on elokuvan nähtyään ruennut sen suurimmaksi kannattajaksi, puhunut ihmisiä katsomaan tätä, vaikka hän olisi ehkä viimeinen henkilö, jota odottaisi tälläisen pienen naisohjaajan indie-elokuvan puolestapuhujaksi. Välillä valitettavasti vain tälläisten suurten nimien välityksellä tälläisetkin draamat välittyvät niitä kaipaavalle yleisölle, allekirjoittanut ensimmäinen esimerkki. Täytyy kyllä antaa propsit Scorseselle, että laittaa nimensä likoon tämän elokuvan puolesta. Mielestäni se on kannattavaa, sillä tässä on vuoden parhaimmistoon kuuluva, puhutteleva ja koskettava draama.

Reed Morano on kuvaaja, joka on kuvannut sellaisia elokuvia kuten Frozen River (2008), Kill Your Darlings (2013) ja And So It Goes (2014). Meadowland on hänen ohjausdebyyttinsä. En itse tiennyt elokuvasta mitään, ennen kuin katsoin sen. Tämä johtuu siitä, että elokuvan traileri on kerrankin tarpeeksi paljastamton ja uskon, että se, että en ollut lukenut juonta, antoi elokuvan tapahtumille vaikuttavuutta. Siksi en koe osakseni sanella tähän juonta, sanon vain, että elokuvan pääosassa on Olivia Wilden ja Luke Wilsonin esittämä pariskunta. Wilde on opettaja ja Wilson poliisi, eli he kuuluvat näennäisesti kunniallisiin kansalaisiin, mutta heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, erityisesti Wilden kehonkieli näyttelijänä ilmensi jotenkin jonkinlaista levottomuutta ja anarkismia ja kun elokuvan tapahtumat lähtevät liikkelle, oli helppo ymmärtää hahmojen teot ja reaktiot tapahtuneeseen.

Moranon jäljet kuvaajana ovat ilmeisen läsnä. Elokuva on täynnä toinen toistaan häikäisevämpää visuaalisuutta. Erityisesti elokuvan loppu on hieno, koska se pyrkii selittämään itseään vain ja ainoastaan kuvallisesti ja kielellinen ilmaisu siinä kohdassa on erittäin rajattua ja suoraan sanottuna tarpeetonta. Tästä tuli ikään kuin melkein fantasianomainen tunnelma. Rakastin sitä.

En ole koskaan oikein tykännyt kuunnella valitusta siitä, kuinka enää ei keksitä elokuviin mitään uutta. Kuinka kaikki aihealueet ovat käsitelty jo. Minusta tälläinen on turhaa ja yhtä tyhjän kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitsekaan kertoa kokonaan jostain uudesta aiheesta ja keksiä tyyliin pyörää uudelleen. Meadowlandin tarinakin on varsin nähty ja koettu monessakin elokuvassa, mutta se ei olekaan se pointti. Sillä Meadowland ottaa täysin uuden otteen jo käsiteltyihin teemoihin ja mielestäni tämä on avainasia uusien elokuvien tekemisessä.

Meadowland keskittyy nimenomaan tunteeseen. Hahmojen sisäiseen paineeseeen käsitellä heille tapahtunutta, käsittämättömän julmaa kohtaloa. Täten elokuva on erityislailla erittäin universaali teos. Kaikki pystymme samaistumaan kivun tunteeseen. Kaikki tiedämme millaista on elää kuilun pohjalla ja ajatella, että sieltä ei ole ylöspääsyä. Morano vielä laajentaa tätä universaaliuden kokemusta esittelemällä meille joukon sivuhahmoja, joihin Wilsonin ja Wilden hahmot tutustuvat, jotka kamppailevat oman kipunsa kanssa. Tämä muistuttaa meitä, että Wilden ja Wilsonin hahmot eivät suinkaan ole ainoita uhreja tässä kylmässä maailmassa, vaan päin vastoin, he liittyvät suurempaa tietoisuuteen, jaettuun kokemukseen kaikesta kauhusta, jota on mahdollista kokea ihmisenä tässä maailmassa.

Kun elokuva on näin syvällistä, että se resonoi syvällä ihmisyyden pohjassa, en tiedä kuinka ylistää sitä tarpeeksi. Jos voisin kastella tämän digitaalisen "paperin" kyynelilläni, tekisin niin. Itkin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Ja silti, kun elokuva viittaasi nauruun ja iloon, mieleeni tuli omia muistoja lämpimistä ja onnellisista hetkistä omasta elämästäni. Tämä oli mielenkiintoista havainnoitavaa. Huomioisin myös, että Wilde tosiaan tekee tähän astisen uransa parhaimman roolisuorituksen ja ehdottomasti myös tämän vuoden hienoimmista roolisuorituksista. Kohtaus, elokuvan loppupuolella, jossa hän saa huonoja uutisia, on kangistuttavan täydellistä, mutta myös Luke Wilson on roolissaan loistava, vaikka tätä ei ehkä uskoisi, ottaen huomioon myös Wilsonin aikaisemman uran. Huomaisin myös, että vuodesta 2015 on todella tullut elokuvallisesti hieno vuosi. Olen niin innoissani.

...=)