Bridget Jones's Baby (Bridget Jones's Baby)

Olipa kerran tuiki tavallinen leffabloggari. Eräänä päivänä hänen ollessaan luonnollisessa elinympäristössään, leffateatterissa, hänen käteen työnnettiin lahjapussi. Tämä sai leffabloggarin hyvin hämilleen. Pitääkö minua palkita siitä, että käyn elokuvissa?

Pahamainen lahjapussi

Tapaus liittyy tietysti harvinaiseen ilmiöön, ensimmäiseen tällä vuosikymmenellä, Bridget Jones-trilogian viimeisen osan ensi-iltaan! Olen itse vahva uskoja trilogioihin. Jotenkin OCD-aivoni täyttyvät mielihyvästä, kun kahden elokuvan mistälie-härpäke-kokonaisuudesta tulee täsmällisesti trilogia. Eikä minua juuri kiinnosta onko se oikeasti trilogia tai kolmen elokuvan sarja, koska en näe näissä mitään eroa. Kolme elokuvaa on yhtä kuin trilogia. Piste.

Mitä tulee ikoniseen Bridget Jonesiin, olen luonnollisesti sitkeä fani. Aikaisemmat elokuvat olen katsonut enemmän kertoja kuin voi laskea. Kolmannesta elokuvasta oltiin puhuttu niin pitkään, että se oli tavoittanut Frendit-elokuvan tason, jossa se ei koskaan tulisi tapahtumaan, halusi yleisö sitä kuinka paljon tahansa. Kun uutinen paljastui, että elokuva lähti tuotantoon Renee Zellwegerin ja Colin Firthin palatessa alkuperäisiin, legendaarisiin rooleihinsa, odotukset olivat korkealla.

Ja odotukset palkittiin. Kolmas elokuva on juuri niin hyvä kuin vain voisi odottaa. Bridget Jonesien paljonpuhuva tunnelma on yhä olemassa, hahmo on juuri omanlaisensa vastaanpäinkävelijä ja vahvan elämänasenteen omaava epäonnistuja, joka saa kaikkien katsojien sympatiat puolelleen. Elokuva on hauska, koskettava, herkkä, kaunis ja sen voin luvata, että ehdottomasti jää muiden Bridgetien tasolle, että uudelleen ja taas uudelleen tulen tätäkin katsomaan.

Täytyy varmaan heti paljastaa, että kannatin Patrick Dempseyä Colin Firthin yli. Firth ja hänen hahmonsa eivät koskaan ole olleet oikein suosikkejani ja vielä tässä elokuvassa kuin käydään läpi Bridgetin ja Darcyn eroon johtaneita syitä, vahvistuu kyllä ennakkoajatukseni heistä entisestään. Sitten taas Patrick Dempseyn esittämä amerikkalainen Jack Qwant kuvataan jopa täydellisyyten asti. Dempsey on todella komea (kuka ikääntyy noin arvokkaasti??), menestynyt, mukava ja hänen ja Bridgetin välillä tapahtuu yksi elokuvahistorian romanttisimmista kohtauksista. Jack käy Bridgetin kanssa läpi suhteen ensimmäiset vaiheet yhdessä illassa aina ensimmäisistä treffeistä Ikea-huonekalujen ostoon. Teatterissa hymyni ylettyi varmaan korviin asti kohtausta katsoessani.

Dempseyn lisäksi Emma Thompson oli mieluisa uusi lisä. Mutta paljon on sanottavaa myös vanhasta näyttelijäkaartista. Hugh Grant ei palannut Daniel Cleaverin rooliin, mikä oli todella hyvä ratkaisu, kukapa enää olisi siitä hahmosta enää kiinnostunut. Mutta esimerkiksi karismaattinen Jim Broadbent on aina yhtä ilo nähdä valkokankaalla.

Kumarrettava on silti vain ja ainoastaan sille nerokkuudelle mitä on Renee Zellweger. Hänen koominen ajoituksensa on aina yhtä spot on ja hänen valovoimainen hymynsä, joka ulottuu hänen ainutlaatuisiin silmiin asti täyttää valkokankaan aina samalla momentumilla.

Minun on aina ollut vaikea arvostella Bridget Joneseja. En pidä yhdestäkään kirjoittamastani arvostelusta niistä. Olen täysin jäävi ensinnäkin arvostelemaan näitä leffoja, mutta muutenkaan en pysty niistä sanomaan kahta sanaa suuntaan tai toiseen, sillä ne ovat minulle enemmän kuin elokuvia. Nämä ovat niitä leffoja, joita katsot yksin kotona sohvalla, suklaan ja kahvin kera sateisina päivinä, kun tuntuu, että maailma on synkkä ja kaoottinen. Samaisesta syystä en tule koskaan arvostelemaan Harry Pottereita, koska en tietäisi edes mistä alottaisin. Nyt olen kuitenkin itsestäni antanut Bridgetille, parempaan en pysty, mutta rakkauteni häntä kohtaan on selvää. 

...=)

Brooklyn (Brooklyn)

Eilis Lacey (Saoirse Ronan) on irlantilainen tyttö, joka muuttaa Amerikan Brooklyniin työn perässä. Taakseen kotiin hän jättää siskonsa, Rosen ja vanhan äitinsä. Koti-ikävä alkaa helpottaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tutustuu amerikan-italialaiseen nuoreen mieheen, Tonyyn (Emory Cohen). Suru-uutinen kotirintamalta pakottaa kuitenkin Eilisin puntaroimaan arvojaan ja tulevaisuuttaan.

Odotin erittäin mielenkiinnolla täyttäisikö Brooklyn odotukseni. Olin kuullut taivaallisia kehuja lukemattomista lähteistä. Saihan elokuva kolme Oscar-ehdokkuuttakin. Koin kiehtovaksi, että elokuvaa kutsuttiin omaperäiseksi. Minun korviini tarina nimittäin kuulosti todella vanhalta, koetulta, nähdyltä ja kuullulta. En ymmärtänyt miten elokuva, joka kertoo nuoren naisen uudesta elämästä Amerikassa, hänen jättäen taakseen kotinsa ja hänen pallotellessa mielessään kumman rakkauden valitsee: taaksejättämänsä paikallisen miehen vai tapaamansa uuden, mielenkiintoisen ja sympaattisen miehen, olisi millään lailla uutta tai ennalta-arvaamatonta. Enkä ymmärrä vieläkään.

Elokuvahan on ihan kamala. Joka vuosi Oscarit tekevät sen, he laittavat ehdolle mitä surkeimman käsikirjoituksen, mitä maa päällään kantaa. Viime vuonna se oli Boyhoodin olematon käsikirjoitus, tänä vuonna se on kliseisin, imelin, tylsin käsikirjoitus, jonka olen nähnyt elokuvaksi toteutettavan vähään aikaan. Nuorta rakkautta on vaikeaa olla kuvaamatta kornisti ja tässä siitä laatuesimerkki. Loppua kohden omat korvani olivat niin täynnä sitä raastavan siirappista viulumusiikkia, että mieleni teki oksentaa. Tämän lisäksi hahmojen vuorosanat olivat suoraan jostain ystävänpäivä-korteista ja lukuisat, turhat sivuhahmot jätettiinkin juuri sellaisiksi. Kaikkein pahimmat olivat ärsyttävät, kikattavat tytöt päähenkilömme Eilisin rakennuksesta, joiden kanssa hän ystävystyy.

50-luvun kulttuuriin saamme tujun katsauksen, mistä täytyy antaa hieman kunniaa, mutta en edes tiedä tulisiko se olla elokuvan suurin ansio. Sitä varten voimme lukea aiheesta artikkeleja tai katsoa dokumentteja tai kuunnella sitä aikaa eläneitä ihmisiä. Elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omillaan. Tämän lisäksi elokuvan juonenkulku on järjetön. Se toimii epäuskottavasti vain esitelläkseen meille jonkin ristiriidan. Kun päähenkilö Eilis sitten palaa jossain vaiheessa Irlantiin asiat kuin maagisesti järjestyvät itsestään, kuin pedattuna, jotta hänen päätöksestään kahden mantereen ja kahden rakkauden välillä tulisi mahdollisimman vaikeaa. Asiat eivät oikeasti ikinä toimisi niin ja siitä vaan paistaa läpi se, että katsomme käsikirjoitettua draamaa. Sen lisäksi joudumme monesti uppoamaan syvään tylsyyteen monen monen suvantovaiheen aikana, kun tarpeettomasti päähenkilö pistetään jahkailemaan asioiden perään, joita ei koskaan selitetä katsojalle, että miksi ne olisivat sen kaiken pohdinnan arvoisia.

Luojan kiitos, onneksi kahta pääosaa esittää älyttömän lahjakkaat nuoret lupaukset nimiltään Saoirse Ronan ja Emory Cohen. Jos ei muuta, niin tämä elokuva on heidän estradinsa. He saavat tehtyä taidetta vuorosanoistaan, mikä kertoo paljon, sillä ilman heidän sulavaa eläytymistä rooleihinsa, olisi silmiemme edes taas vain yksi tuhansista tälläisistä rakkaustarinoista, joka ei tarjoa mitään uutta, teeman tai tulkinnan saralta. Heidän takiaan elokuvan romantiikalle voi jopa hymyillä, taisin jopa nauraa kuinka suloista heidän nuori rakkautensa oli. Cohenista ja Ronanista näkee, että tässä he vieläpä vain lämmitelevät. Heidän kemiansa on saumatonta ja he saavat taiottua dialogiinsa syvää tunnetta. Mutta mitäpä heistä saisikaan irti kunnon materiaalin kanssa? Sitä odotan innolla.

p.s. puvustuksesta sentään pidin

#elokuvahaaste2016

...=)

Nuori Victoria (The Young Victoria)

Joka vuosi aina samaan aikaan minulla toistuu tietty ilmiö. Joulun odotukseksi sitä kai kutsutaan, mutta en voi sietää sitä. Aika jotenkin hidastuu. En yleensä ole tylsistyvää tyyppiä, mutta joulun odotus jotenkin kumoaa tämän. Ja minähän rakastan joulua. En ole yksi niistä, joka pitää sitä jo "ihan kaupallisena humpuukina" tai ottaa edes mitään stressiä jouluvalmisteluista. Minähän olen siis maailman surkein ostamaan lahjoja. Viime vuonna se taisi olla osastoa raaputusarpa ja sitähän alemmas ei voi oikein vajota. Mutta pahinta on siis kuinka kauan joulukuu kestää ennen jouluaattoa ja lomaa. Tämä viikko on ollut hirveä. Koko ajan sellainen olo, että on huominen, kun onkin vasta tänään ja siten viikkoa on päivä enemmän jäljellä kuin kuvittelee. Kaikki ihmiset ovat jo ihan joulu - ja lomatunnelmissa, joten kellään, itseni mukaan lukien, ei ole oikein energiaa mihinkään, kun tietää, että vähän enää vain aikaa jäljellä jouluun. Toimistolla on ihan luvattoman hiljaista ja töitä ei oikeastaan ole, joten aika kuluu kaksinkerroin hitaammin. Olen siis tappanut aikaa katsomalla ihan tuhottoman paljon elokuvia, kuten varmaan jo liian tiheästä päivitystahdistani huomaa. Ensi vuonna aion kyllä ehdottomasti varautua joulukuun alkuun ottamalla tähän ekstrapaljon tehtävää ja pitämällä itseni todella kiireisenä.

Anyways, säälittävästä ruikutuksesta itse asiaan. Eli käsissämme olevaan elokuvaan. Lapset hiljaa, aikuinen selittää nyt muutaman lauseen tästä elokuvasta ja jätän sen siihen, sillä kukaan ei tykkään saarnoista. Tämä on siis Emily Bluntin, Mark Strongin, Paul Bettanyn ja Rupert Friendin tähdittämä draama vuodelta 2008. Blunt sai roolistaan jonkun verran Oscar buzzia ja oli ehdolla johonkin Golden Globeen. Elokuva kertoo yllätys, yllätys Englannin kuningatar Victoriasta. Aika lailla perus-keskiaikaista draamaa kaikkine hovijuonitteluineen ja hulppeine pukuineen ja lavasteineen. Olen aikaisemmin myöntänyt, että pidän tästä genrestä ja tälläisistä elokuvista, joten se tuo mielipiteeni elokuvaa kohti melko pitkälti selväksi. Hyvä elokuva, jos tälläisestä tykkäät. Ei tämä mikään maailmaa mullistava taideteos ole, mutta hyvä ajantappoleffa. Bluntiin olin itse asiassa jopa vähän pettynyt. Vaikka hänellä on tiettyä haurasta kauneutta, mielestäni hän sopii paremmin rempseän nykynaisen rooliin, kuin tälläiseen vanhoilliseen pukudraamaan. 

Siitä vielä mainitsen, että tänään julkistetaan SAG-ehdokkuudet, joiden pariin palaan luultavasti huomenna todella kattavan päivityksen muodossa, sillä muutakaan tekemistä minulla ei luultavasti ole. Tosiaan, vaikka ehdokkuudet julkistetaan Losissa seitsemän aikaa aamulla, tarkoittaa se Suomen ajassa luullakseni kello viittä iltapäivällä. Olen todella innoissani näistä ehdokkuuksista, sillä ne tulevat toivottavasti tarjoamaan jotain selkiytystä nyt vähän valloillaan olevaan ehdokastilanteeseen. Nimittäin tämä vuosi on jo nyt mielessäni hiton hyvä elokuvavuosi. Meillä on vahva kattaus vahvoja roolisuorituksia niin mies - kuin naiskategorioissa, kerrankin ja yhtäkään ylitse muiden- lukkovarmaa ehdokasta ei ole juuri mihinkään kategoriaan (viittaan nyt siis luonnollisesti näyttelijäkategorioihin) muodostunut, mikä on poikkeuksellista, sillä viime vuonnakin tässä vaiheessa melkein tiesi, että Julianne Moore, Patricia Arquette ja J.K. Simmons tulevat pystien kanssa kisasta pois kävelemään ja nyt tilanne on paljon avoimempi, mikä tarkoittaa mielenkiintoisempaa palkintokautta. Jee! Mutta kuten sanottu, palaan asiaan piakkoin.

...=)

Big Game (Big Game)

Suomalaiset tunnetusti rakastavat sitä, kun meidät mainitaan maailmalla. Renny Harlin on noussut oikein suomalaisten ylpeydenaiheeksi, vaikka hänellä ei ole ollut menestynyttä elokuvaa sitten 90-luvun ja silloinkin hänellä alkoi niitä floppeja olla. Joten luonnollisesti kun suomalainen ohjaaja Jalmari Helander sai ohjattavakseen ja Onni Tommila sai vastanäyttelijäkseen oikein Samuel L. Jacksonin, toitotettiin sitä sitten joka tuutissa.

Täytyy kyllä myöntää, että on aika hemmetin siistiä, että Onni Tommila on saanut nimensä samaan elokuvajulisteeseen Jacksonin kanssa ja siis toisen pääroolin. Jos minä olisi Tommilan ikäinen nuori mies, olisin kateudesta vihreä.

Eipä tätä elokuvaa siis juuri voi ohittaa, kun tulee tilaisuus se nähdä. Se kertoo nuoresta suomalaisesta pojasta, Oskarista (Tommila), joka on suorittamassa jonkinlaista miehuusriittiä, menemällä yhdeksi yöksi metsään ja metsästämään riistaa. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti Samuel L. Jacksonin kone räjähtää Suomen yllä ja vain Oskari voi hänet pelastaa.

Elokuvan pituus on juuri täydellinen (noin puolitoistatuntia). Nykyinen trendi toimintaelokuvissa (lue: Fast & Furious -elokuvissa) on tehdä kaikesta niin yliampuvaa ja niin vaarallista ja niin räjähtävää, että jossain vaiheessa siihen jatkuvaan kliimaksiuteen oikein turtuu. Big Game on tätä vastoin täydellisesti rakennettu. Siinä on alku ja keskikohta ja niin edespäin ja asiat kohdentuvat kohti kliimaksia, joka on tietenkin räjähtävä ja hulppea, mutta siinä vaiheessa sitä on ehditty odottamaan, jolloin se ei käy rasittamaan katsojaa liikaa.

Tämän kuitenkin sanottuani, on todettava, että uskottavuus on tästäkin toimintapläjäyksestä aika kaukana. Toisaalta tuntuu myös siltä, että näitä kliseitä on tarkoituksella haeuttukin. Kohtaukset ovat NIIIN epäuskottavia, että ne toimivat huumorina. Tätä edesauttaa taustalla jyskyttävä fanfaarimusiikki joka. ikisessä. kohtauksessa. Eli toisinsanoen sellaista seikkailu-, toiminta-, huumoripläjäystä kaikkinen erikoistehosteineen ja läpänheittoineen. Tätä vielä eritoten koristaa kohtauksien tietty imelyys ja kornius, joka taas tuntuu oikein haetulta. Elokuva pakostakin pistää pienen virneen itse kunkin suupieliin, kun Tommilan esittämä Oskari tokaisee mitä kammottavimmalla suomalaisella aksentilla Yhdysvaltain presidenttille todistamaan henkilöllisyytensä: "pruuvit!"

Ja onhan se tietty suomalaisena ihan erilaista katsoa tätä elokuvaa kuin sitä olisi mistä tahansa muusta maasta. Tietyt sisäpiirinvitsit toistuvat elokuvassa, jotka eivät takuuvarmana aukea esimerkiksi amerikkalaisille. En usko, että elokuva nousee miksikään hitiksi rapakon toisella puolella, vaan tulee ehkä enemmän säilymään suomalaisessa kulttuurissa, hauskana, ehkä valitettavasti kertaluonteisena kokeiluna, että mitä sitä suomalaisvoimin saataisiin aikaan tyyliin a la America. ... vaikka niitä vuoria saa täältä Suomesta kyllä sitten ihan etsiä, jos niitä halajaa (elokuva kuvattiin Saksassa...)

Le Week-End (Le Week-End)

Le Week-End kertoo Birminghamilaisesta pariskunnasta Nickista ja Megista. Nick on filosofian professori epämuodikkaassa yliopistossa ja Meg biologian opettaja peruskoulussa. He menevät viikonlopuksi Pariisiin, kokemaan toista häämatkaansa.

Nickiä esittää Jim Broadbent, jonka suuri fani olen. Pidän hänen näyttelemisestään ja hän on itselleen, jälleen, edullisessa roolissa tässäkin elokuvassa. Hän vain saa hyvin tuotua sävyä niinkin tavallisiin ihmisiin. Hänestä tulee mieleen todella paljon toinen hyvä näyttelijä Richard Jenkins. Heillä molemmilla on suunnaton kyky koskettaa. Lindsay Duncan on todella kaunis ja sikäli todella monipuolinen näyttelijä kun tiedän, sillä olen nähnyt hänet vain tässä sekä Birdmanissa ja roolit ovat todella erilaiset. Hänellä on syvä, matala, käheä ääni, joka on hyvin ilmaiseva ja hyvin syvällinen.

Le Week-End elokuvana hakee selvästi vaikutteita ranskalaisesta elokuvasta. Ajoittain hieman tylsillä kierroksilla käyvä draama on ihan kelpo katsottavaa, mutta testaa kuitenkin katsojan hermoja tietyssä irrationaalisuudessaan. Se selvästi yrittää hakea jotain syvällisempää, kuin mihin sillä olisi mahdollisuudet. Pohjimmiltaan elokuva kertoo kuitenkin rakkaudesta, syvästä sellaisesta. Liian usein elokuvat kertovat vain siitä rakastumisen tunteesta, alkuajoista ja siitä huumasta. Tämä on elokuva pitkään jatkuneesta rakkaudesta, kahden ihmisen päätöksestä olla toistensa kanssa kaikesta huolimatta. Ja ihan hyvin elokuva sitä kuvaakin. Tässä on kaksi kypsää ihmistä, joiden suhde keskenään ei ole mustavalkoista. Siinä on särönsä, mutta vain nämä kaksi ymmärtävät toisensa.

Elokuvan takakansi väittää pariskuntaa viisikymppisiksi, sitä en kyllä usko, mutta tätä huomiota lukuunottamatta, löysin elokuvasta vain yhden pahasti haittaa tekevän komponentin. Nimittäin en uskonut hetkeksikään, että Nick olisi filosofian opettaja. Filosofialle on tyypillistä kyseenalaistettavuus. Se, että ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Nick on välillä ajattelussaan kuin tälläisen filosofisen ajattelun vastakohta. Siksi minun oli vaikea uskoa häntä filosofian opettajaksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä, rauhallinen draama, mutta ei se sen enempää saavuta. Elokuvan tasosta ja rakenteesta kertoo ehkä myös tämän arvostelun taso ja rakenne. En saanut elokuvasta oikein otetta ja ihmettelen, jos tästä arvostelusta saa, nimittäin kirjoitin tätä sen verran epäselvästi, hypäten asiasta kolmanteen, koska en oikein tiedä mitä linjaa noudattaa tämän elokuvan kanssa.
>Äh< , ihan ok, mutta ei sittenkään, <sanotaan nyt vaan näin.>

Moulin Rouge! (Moulin Rouge!)

Moulin Rouge! on Baz Luhrmannin ohjaama musikaali vuodelta 2001. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Nicole Kidman ja Ewan McGregor. Sivuosassa on Oscar-voittaja Jim Broadbent. Elokuva on tuottanut melkein 200 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla muun muassa parhaan elokuva Oscariin ja Nicole Kidman hävisi parhaan naispääosan Oscarin Halle Berrylle (Monster's Ball), mutta voitti seuraavana vuonna elokuvasta The Hours. Moulin Rouge! katsotaan olevan klassikko. Se on tekijöidensä ehkä tunnetuin elokuva. Se on tunnustettu jopa niin paljon, että sen katsotaan elvyttäneen kokonainen genre musikaalielokuvia.

     Elokuva kertoo Christianista (McGregor) nuoresta kirjailijasta, joka viettää köyhää boheemitaiteilija-elämää Pariisissa. Hän rakastuu tulisesti Moulin Rouge-kabareen tähtilaulajaan ja kurtisaaniin Satineen (Kidman). Kabareen omistaja Harold Zidler (Broadbent) yrittää yhdessä Satinen kanssa muuttaa kabareeta oikeaksi teatteriksi ja siksi Satinen täytyy vietellä varakas The Duke of Monroth. Christian yrittää saada Satinea itselleen, mutta Satine sairastuu ja tauti on hänelle kuolemaksi.
      Moulin Rouge! on kaikkien Luhrmannin elokuvien tapaan todella spektaakkelimainen. Luhrmann ei jätä yhtäkään serpentiinipaukkua käyttämättä ja osaa kyllä luoda show'n. Mikä on poikkeuksellista Moulin Rougessa, on että se on musikaali. Musikaalilta saattaa jopa odottaa tämän sortin koristeellisuutta. Luhrmann siis osuu maaliin yhdistäessään omat voimavaransa tämän genren elokuvaan ja lopputulos on erittäin mieleenpainuva. Moulin Rouge! ansaitsee kyllä kiitoksensa. Sen pramea ulkokuori tavallaan sulkee sisäänsä mielestäni todella osuvaa tulkintaa ja teeman hyväksi käyttöä. Kokonaisuus on valloittava, tarkkaan harkittu ja loppujen lopuksi täysin tasapainossa. Mikä oli minusta upeaa oli nimenomaan pastissinomainen kunnianosoitus elokuvan aikakaudelle ja koko kabaret-kulttuurille sekä 1800-luvun taiteelle. Moulin Rouge! on innovatiivinen ja tosiaankin uudistaa koko tyylilajia. Luhrmannin tyyli on purevaa. Samalla se viihdyttää, samalla se antaa kokemuksen aidosta syvällisyydestä ja juuri se on elokuvan tehtävä. Kaikkein eniten elokuvassa ihastuttaa Nicole Kidman.
     Tällä elokuvalla Kidman lähettää oman tähtensä nousuun. Hänestä on tullut 2000-luvun aikana yksi maailman suurimmista elokuvatähdistä ja kuten Moulin Rouge! osoittaa, täysin omilla ansioillaan. Hän yhdistää todella luovasti teatterimaisen tulkinnan, syvälliseen melkein jopa Art House-tyylisen näyttelemisen. Kidman kantaa elokuva todella upeasti. Hänen näyttelemiseen uppoutuu. Hän osaa tehdä itsensä kiinnostavaksi ja osaa käyttää hyödykseen kohdevaloja. Hän on aito pääosanesittäjä. Kidman on monipuolinen. Hän osaa yhdistää lauluunsa paljon tunnetta, viihdettä, aitoa tulkintaa ja tehdä yhtenäisen roolisuorituksen musikaalinumeroiden ja perinteisen näyttelemisen välille. Kidman on vahva.
     Ewan McGregor ei ulotu yhtä syvälliseen näyttelemiseen kuin Kidman, mutta hän on täydellinen valinta musikaaliin. McGregor tuntuu työskentelevän todella hyvin yhteen ohjaajan kanssa. Hän jäsentää roolisuoritustaan ja yrittää kovasti tulkita hahmoaan, välttämättä siinä onnistumatta. Joka tapauksessa hän on viihdyttävä musikaalitähti ja siksi täydellinen valinta rooliin. Myös Jim Broadbent tekee hyvän musikaalisen roolisuorituksen, eikä jätä mitään toivomisen varaan.
      Moulin Rouge! on todellinen spektaakkeli. Se juhlistaa sen teatraalisuutta ja viihteellisyyttä; Luhrmann on täydellinen musikaaliohjaaja, ja samalla elokuva onnistuu luomaan yhtenäisen tunnelman, sekä syvällisen tulkinnan. Nicole Kidman on täydellinen. Moulin Rouge! on kaunis pastissi musikaalista.

8

...=)

Vuosi elämästä (Another Year)

Vuosi elämästä on vuonna 2010 valmistunut brittiläinen draamaelokuva. Mike Leigh ohjasi ja käsikirjoitti. Oscar-voittaja Jim Broadbent ja fantastinen Ruth Sheen tähdittävät. Leigh oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin.
    Vuosi elämästä kertoo Tomista ja Gerrista, pitkäaikaisesta avioparista vuoden neljän vuodenajan kuluessa. Heitä ympäröivät perhe ja ystävät, jotka ovat kaikki jollain tavalla onnettomia.

     Vuosi elämästä on Mike Leigh:n töiden kiteytyneisyys. Hän on hyvin tarkka siitä, mitä tyyliä elokuvissaan käyttää ja hyvä niin, sillä Vuosi elämästä on upea! Se on arkailematon. Katsoja on kuin liimautunut elokuvanäyttöön, koska hän melkein luulee tarkkailevansa oikeita ihmisiä, oikeaa elämää ja oikeita tilanteita. Mike Leigh:n käsikirjoitus on rohkea, erilainen, mielenkiintoinen, koruton, uskottava. Se on niin hieno, koska näitä käsikirjoituksia tulee vastaan yksi tuhannesta. Sen kohtaukset eivät ole elokuvallisia. Ei ole läimäytyksiä poskille tai murhanhimoisia psykopaatteja vaan niin tavalliset ihmiset elämässä realistista, omalla tavallaan kaunista elämää. Mike Leigh tietää mitä tekee ja osaa sen hyvin. Hän on kehittänyt aivan uuden tavan tehdä elokuvia, toivottavasti yleistyvän sellaisen. Elokuva ei pelkää näyttää elämän tietynlaista negatiivisuutta, sellaista jolta ihmiset yleensä sulkevat silmänsä. On helppoa ajatella elävänsä elokuvassa, sulkea silmänsä sen tyhjyydeltä ja merkityksettömyydeltä ja siksi Vuosi elämästä onkin niin mielenkiintoinen, koska se on elokuva elämästä. Oscar Wilde sanoi, että elämä imitoi taidetta enemmän kuin taide imitoi elämää. Ja keskiössä aviopari, joka ei näytä kahdelta mallilta. Avioparia esittää kaksi hyvin taidokasta näyttelijää armottoman uskottavilla tulkinnoillaan.
    Jim Broadbent on yksi vaikuttavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hän osaa yhtäaikaa yhdistää sympatian ja surun. Hänen roolisuorituksistaan ei tarvi epäröidä mitään. Hänen näyttelemisensä on rohkeaa ja kaunista. Hänen silmänsä näyttelevät eniten ja hänen taitonsa luoda jotain järjen ulottumattomissa olevaa on käsittämätöntä. Kuten, että mitä on normaali? Hän ei tarvitse vastausta kysymykseen, koska pystyy kuvastamaan sen näyttelemisestään. Teatteri huokuu hänestä koko matkan. Hän kadottaa järjen rajat ja luo inhmillisen roolisuorituksen estoitta. Kokemus ja taito ovat vaarallinen yhdistelmä ja Broadbent omaa koko näyttelemisen skaalan. Ymmärtää painottaa ja luoda. Hän on uskomaton.

     Ruth Sheen on puolestaan Gerrina kuin kotonaan. Hänet on luotu tähän rooliin. Sheenin pitäisi kirjoittaa ohjekirja näyttelemisestä. Hän on ikimuistoinen, aito ja sympaattinen. Samalla hän antaa luottamuksensa elokuvalle ja ohjaajalle ja heittäytyy mukaan. Hän on tulessa. Sheen on äärettömän lahjakas luodessaan henkilöhahmoon niin paljon ihmiselle ominaista sisältöä. Hän ymmärtää.
     Vuosi elämästä on yksi niistä elokuvista. Se merkitsee niin paljon. Se kuvaa sitä. Ja se tekee sen virheettömästi.

10-

...=)

Rautarouva (The Iron Lady)

Rautarouva on vuonna 2011 valmistunut elämäkertaelokuva. Sen ohjasi Phyllida Lloyd ja sitä tähditti Meryl Streep. Streep voitti suorituksestaan hänen kolmannen Oscar-palkinnon ja toisen naispääosa Oscarinsa.
   Rautarouva kertoo Ison-Britannian entisestä pääministeristä Margaret Thatcherista. Piste.

   Rautarouva on, jos totta puhutaan, uskomattoman huono elokuva. Jos sen genreksi sanotaan "semi-biographical" voiko elokuva olla hyvä? Luultavasti voi, mutta alkuasetelma ei ole tekijöiden puolella. Phyllida Lloydin ohjaus on ala-arvoista. Hän selvästi luulee kykenevänsä muuttamaan draaman raameja, epäonnistuen tässä näyttävästi. Hän ei kykene luomaan minkään näköistä jännitettä tai yhtenäisyyttä runkoon. Ollakseen elämäkerrallinen elokuva, on se aivan liian vapaahenkinen ja taiteileva. Joku on eksynyt ja pahasti.
   Meryl Streep. Hän voisi saada Oscar-ehdokkuuden esittämällä puuta ja vain seisomalla paikallaan. Hänen roolisuorituksensa ei ole huono. MUTTA se ei myöskään ole Oscar-voiton arvoinen. Hän esittää Thatcherin kuorta, hänen kuvaansa. Hän osaa luoda aksentin ja kävelytyylin blaah, blaah, blaah. Häneltä puuttuu sisältö. Hän ei pääse hahmonsa sisälle vaan esittää kuin muumiota. Kaikki on paikallaan, mutta kuten sanottu puuttuu sielu, persoona, yksilöllisyys, hän ei ota huomioon kaikkia muuttujia, vaan sooloilee läpi elokuvan. Roolisuoritus on kuin katsoisi näin osoitat tunteet-kirjaa. "Nyt olen surullinen", "Nyt olen pettynyt"...
Hän kuitenkin voitti Oscar-palkinnon. Esitän, että hän voitti sen vain siksi, että hän on saanut rukkaset niin monta kertaa. Jos seitsemästätoista ehdokkuudesta voittaa kaksi, on Akatemia selvästi sinulle velkaa. He vain valitsivat väärän vuoden. Oscar onkin enemmän hyvitys Oscar, kuin ansaittu. Viola Davis olisi ollut oikeutettu voittamaan.
   On harmi, että yksi ihailemistani näyttelijöistä, Oscar-voittaja
 Jim Broadbent on suostunut tähän elokuvaan, eikä hänkään nyt niin säväytä, mihin olen häneltä tottunut. Ainoat positiiviset asiat elokuvassa on nuorta Thatcheriä esittävä Alexandra Roach ja Oscarin parhaasta meikkauksesta voittaneet Mark Coulier ja J. Roy Helland. Thatcheriä esittikin enemmän meikki, kuin Streep.
   Monet taitelijat ja joskus jopa poliittiset päättäjät ovat nousseet sellaiselle tasolle, ettei heitä enää kritisoida vaan huonojenkin päätösten kohdalla kaunistellaan ja kaivetaan esille ne pienet lahjakkuudeen hiput ja korostetaan niitä. Streep on nyt saavuttanut sellaisen tason. Siksi itse elokuvaakin pidetään aivan liian suuressa arvossa. Siksi en jatka enempää ja sanon vain, että "Thumbs down."

4

in memory of Roger Ebert (18.06.1942 - 04.05.2013)

...=)