Arvostelu: La Strada

Otin tavoitteekseni tälle vuodelle katsoa enemmän italialaista elokuvaa ja koska viime vuonna en katsonut yhden yhtäkään italialaista elokuvaa, olen jo saavuttanut oman uudenvuoden lupaukseni katsottuani yhden italialaisen elokuvan; ylistetyn Federico Fellinin varhaisimpia mestariteoksia La Strada. Filmi voitti jopa parhaan vieraskielisen Oscarin, mutta niitä Fellini keräsikin useampia. Näitä italialaisia elokuvia on todella vaikea saada käsiinsä - ainakin minun löytää ja vieläpä tekstitettynä edes englanniksi.

Zampano (Anthony Quinn) on Italian maaseutua kiertävä esiintyvä taitelija, joka ostaa avustajakseen köyhän Gelsominan (Fellinin vaimo Giulietta Masina) ja kohtelee tätä huonosti. Kun he törmäävät matkoillaan kollegaan, toiseen sirkusesiintyjään Il Mattoon (Richard Basehart) syntyy vaikeuksia kaikkien kontolle.

Pidin paljolti siitä, miten tarina kerrotiin. Pidin sen estetiikasta - yksinkertainen asetelma, jossa elokuva syntyy vain miehestä, naisesta ja tiestä. Siinä koruttomassa tulkinnassa oli jotain kiehtovaa. Nino Rotan henkevä äänimaailma tekee kuvauksesta vieläkin sielukkaampaa ja käsikirjoitus tökkii ajoittain kohti tärkeitäkin teemoja.

Sen sanottuani minulle tämä ei kolahtanut. Ja olen sataprosenttisesti valmis myöntämään, että se johtuu vain omista vinksahtaneista mieltymyksistäni. En pitänyt elokuvan sydämeksi muodustuvasta hahmosta Giulietta Masinan esittämästä Gelsominasta. Ymmärrän, että tulkinta haki vaikutteita Chaplinista ja kulkurihahmon viattomuudesta sekä elämännälästä. En ole myöskään tarpeeksi tyhmä ollakseni ymmärtämättä suhdetta, mikä syntyy rujon ja vahvan Zampanon (Quinn) ja herkän sekä viattoman Gelsominan (Masina) välille. En vain pitänyt siitä tematiikasta. En ole koskaan ollut mikään naiivien hahmojen fani, eikä tämä elokuva tee poikkeusta.

Hyiset väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni aina, kun elokuvantekijä haluaa minun välittävän hahmosta, joka ei ensinnäkään suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään, toisekseen itkee ja pillittää kuin pikkulapsi heti kun asiat eivät mene kuten hän toivoisi ja kolmanneksi reagoi joka ikiseen pikkuasiaan mahtailevan liioitellusti. Näitä kaikkia piirteitä edustaa siis Gelsomina. Mikä pahempaa myös toinen päähenkilö; Zampano edustaa kaikkea mitä vihaan tietyntyylisestä elokuvantekemisestä. En ole koskaan ymmärtänyt hiljaisten, eläimellisten ja väkivaltaan nojaavien hahmojen vetovoimaa. Näitä on elokuvahistoria täynnä ja ne edustavat sitä niin kliseistä ja väsynyttä stereotyyppistä arkkia, joka miespäähenkilöiden kontolle sysätään.

Ja sitten elokuvan lopussa minun pitäisi sääliä tätä? Ymmärtää hänen koettelemuksensa? Samaistua hahmoon, joka on mutissut ehkä kaksi sanaa elokuvan aikana? En pidä laiskasta elokuvantekemisestä, sillä sitä tälläinen tulkinta mielestäni on. Voisin jopa antaa pisteitä Fellinin tulkinnalle miehisen egon noususta ja tuhosta, tai tulkinnalle herkkyyden ja raakuuden suhteesta toisiinsa, tai tulkinnalle tehtyjen päätösten virheellisyydestä, jonka tajuaa vasta kun on liian myöhäistä - jos en olisi nähnyt näitä kaikkia elokuvissa jo ennenkin ja vielä niin paljon paremmin tulkittuna. Fellinin versio on liian ilmiselvä, liian yksinkertainen, liian lapsellinen.

Eniten minua kuitenkin ärsytti se, kuinka tässä ei ollut mitään aitoa. Yhteys kahden hahmon välillä tuli selväksi katsojalle vasta, kun kolmas ulkopuolinen, Basehartin Il Matto, selitti sen katsojalle ja vieläpä säälittävällä kiviallegorialla - suuremman tason viisautta löytää mistä tahansa jääkaappimagneeista. Kolmas hahmo alleviivasi sen, jotta katsojan ei ensinnäkään tarvitse itse ajatella mitään ja toiseksi ohjaajan ei tarvitse synnyttää sitä kahden hahmon välille. Olisin halunnut itse päästä sisälle näiden kahden maailmaan, mutta kumpikaan hahmoista ei vaihda kahta sanaa keskenään, ei katso toisiaan ja ohjaaja tekee oudon peliliikkeen katkaista kerrontaa ja hyppiä ajassa parin matkan kanssa. Yht'äkkiä onkin kulunut aikaa ja kaksikko on oppinut työskentelemään yhdessä... Tämän minä olisin halunnut nähdä itse. Lopussa minulla ei ole mitään, mihin tarttua, kun kaikki on tehty minun puolestani - selitetty rikki, leikattu elokuvasta pois tai jätetty olettamukseksi, että hahmot olisivat automaattisesti kiinnostavia.

...=)

Arvostelu: The Big Sleep

Humphrey Bogart esittää yksityisetsivä Philip Marloweta ikonisen film noir-maisterin Raymond Chandlerin rikosromaaniin pohjautuvassa elokuvasovituksessa. Lauren Bacall esittää mysteeristä toimeksiantajaa, joka on itsekin kietoutunut ongelmiin Eddie Mars -nimisen miehen kanssa. Marlowe löytää itsensä valheiden, petosten ja rikosten ristiverkossa, josta hänen on löydettävä tiensä ulos terävän älynsä ja välillä raa'an voiman kanssa.

Syvä uni tai The Big Sleep on film noir -elokuvan pääteos. Se valmistui vuonna 1946 ja on ehkä elokuva, josta sekä Bogart (Casablancan ohella) että Bacall parhaiten tunnetaan. 40-luvulla valmistui paljon muitakin elokuvia pohjautuen Chandlerin rikosromaaneihin kuten Double Indemnity tai Nainen ilman omaatuntoa, mutta ne kyllä häviävät auttamattomasti vertailussa The Big Sleepin kanssa. Tässä on tehty täydellinen film noir -elokuva.

Elokuvan tunnelma on käsinkosketeltava. Melkein teki itsekin mieli sukeltaa tuohon maailmaan, jossa hämyisellä kadulla illanhämärässä sataa aina, jossa baarit olivat savuisia, jossa miehet käyttivät trenssitakkeja ja naiset lauloivat kähyisellä äänellä pianon ääressä. Ja tämä on vain maailma, jota elokuva kuvaa. Mutta itse elokuvakin on konservatiivinen ja klassinen. Kuvakulmat perinteisiä ja juonen arkki kaavamainen, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Sinänsä tämä on sisältönsä puolesta hyvin geneerinen, mutta kun se on kerrottu näin syvällä intohimolla, ei elokuvaa voi olla rakastumatta. Tätä haluaisin, että muutkin ohjaajat noudattaisivat. Vaikka sitten ohjaisit tyypillistä rikostrilleriä, voisi siihenkin käyttää paloa ja tunnetta. Rakastua itse omaan elokuvaansa, niin katsojankin on helpompi viehättyä.

Lauren Bacallin ja Humphrey Bogartin välinen kemia on kyllä asia, mitä ei varmasti pysty helposti kopioimaan. Tunnelma heidän välillään on mahdottoman sähköinen ja melkein tuntuu, kuin siitä voisi ottaa kiinni ja rutistaa taskuun. Heistä tuli pari oikeassakin elämässä ja sitä en ihmettele lainkaan. He sopivat niin hyvin yhteen. Hienointa oli mielestäni Bacallin suorituksessa, että elokuvan edetessä hänen hahmonsa tuntui omaksuvan Bogartin päähenkilölle tyypillistä nihilististä kyynisyyttä. Enkä ole ennen nähnyt tälläistä hahmotulkintaa, että toinen hahmo olisi niin vaikuttunut toisen hahmon läsnäolosta, että alkaisi muistuttaa tätä hahmoa. Mutta näinhän useasti käy - kun ihailemme jotain henkilöä tai viihdymme heidän seurassaan, niin alamme tietoisesti tai alitajuntaisesti omaksumaan heidän suhdettaan elämään ja ehkä jopa mallintamaan heidän käytöskaavojaan.

Yksi kritiikki valitettavasti lankeaa elokuvan kontolle. Meille esitellään hyvän jälkeen puolivälin yksi hahmo, joka siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman kömpelöltä ja päälleliimatulta presenssiltä elokuvassa - hahmo nimeltä Harry Jones (näyttelijänä Elisha Cook Jr.). Sen lisäksi, että hahmo tuntuu tuulesta temmatulta, näyttelijäsuoritus on käsittämättömän surkea. Elisha Cook Jr. on raivostuttavan ontto ja hyypiömäinen näyttelijä, jonka silmien takana ei tunnu liikkuvan elonmerkkejäkään. Asiaa pahentaa kaikista huonoimmaksi se, että tästä hahmosta leivotaankin yht'äkkiä elokuvan emotionaalinen paino, motiivi päähenkilön myöhemmille teoille ja elementti, josta katsojan pitäisi välittää. Ja kun näin ei käy, niin elokuva vähän kompastuu. Harvemmin yksi näyttelijä pystyy koko elokuvaa pilaamaan, mutta tässä se on lähellä. Minun ymmärryskykyni ei riitä vain käsittämään, miksi hahmo on ylipäänsä pitänyt tunkea leffaan ja vielä tehdä se niin huonosti.

Sitten taas Dorothy Malone teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänellä on vain yksi kohtaus, mutta hänen paluutaan jää kuin odottamaan ja hieman pettyy, että se jäikin vain siksi yhdeksi kohtaukseksi. Hän on samaan aikaan akuutin älykäs ja terävä, mutta kuitenkin viettelävän mysteerinen ja mielenkiintoinen. Hänen läsnäolonsa on niin käsinkosketeltava. Toivon, että nykyajan näytteljätkin pystyisivät omaamaan samaa karismaa.

Kaiken kaikkiaa rakastuin The Big Sleepin konservatiivisuuteen, sen hyvään makuun ja intohimoiseen kerrontaan, jopa niin paljon, että elokuvan juonestakin tuli toissijainen. Ehdottomasti maineensa arvoinen film noir -klassikko. Yhden tähden jätän tässä vaiheessa arvostelusta pois, koska vain aika tulee näyttämään jääkö elokuvan mieleeni samalla voimalla, mitä se vakuutti itseään sitä katsellessa. Hyvää tietysti lupaa se, että se on jo kestänyt aikaa näin hyvin, ollen vieläkin elokuva ihmisten sydämmessä.

...=)

Arvostelu: Tokyo Story

Kyseessä on yksi vaikeimmin lähestyttävistä elokuvista, mitä olen nähnyt. Yli kaksi tuntia pitkä, mustavalkoinen ja vähänpuhuva draama vaatii katsojaltaan paljon. Staattiseksi itsensä pakottava kamera, pelkistetty kuvakieli ja juonen koruttomuus tekevät katsomiskokemuksesta sanalla sanoen uniikin. Eikä elokuva suostu avautumaan katsojalle edes keston loputtua. Sen sijaan se jää mieleen pyörimään.

Periaatteessa elokuva kertoo kahdesta ikääntyneestä japanilaisesta maaseudun vanhemmasta, jotka lähtevät Tokion suurkaupungiin vierailemaan kahden vanhimman lapsensa luona. Nuorin tytär asuu vielä kotona ja toinen poika asuu puolivälissä matkaa. Tokioon päästyään vanhemmat heijastavat elettyä elämäänsä sen kanssa, mitä siitä on jäljellä lapsiensa todellisuudessa, joka on työn, kiireen ja turhamaisuuden täyttämä.

On oikeastaan todella vaikea sanoa elokuvan kertovan yhtään mistään. Ennen katsomisen aloittamista luin juoniselosteita ja arvosteluja, joissa sanottiin, että vanhemmat matkaavat Tokioon näkemään kaikki aikuiseksi kasvaneet lapsensa. Eivätpä vain lähteneetkään. Kun yksi tytär kerran asui kotona ja yksi lapsi ei asunut Tokion lähelläkään. Pidän tämän täsmentämistä tärkeänä. Elokuva ei myöskään kerro mistään sukupolvien välisestä kuilusta.

Niissä samaisissa arvosteluissa - arvostelut, jotka muuten leimaavat elokuvan yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista ja ylistävät elokuvan realistisuutta - siteerataan elokuvan tapahtumia myös surullisiksi. Jumalaa viisaammat kriitikot analysoivat, että vanhempien matka Tokioon olisi jotenkin pettymyksellinen. En voi olla painottamatta enempää kuinka harhaanjohtavaa näin mustavalkoinen katsantakanta elokuvaan on.

Realismi - sitä elokuva, kyllä heijastaa. Mutta realismilla ei ole mitään tekemistä yksinkertaistetun tai helposti pureskeltavien johtopäätösten kanssa. Mitä tarkoitan tällä on, että elokuva puristaa itsensä kokoon sellaisella voimalla, että se ei jätä tilaa alleviivaavalle kerronnalle. Se ei jätä tilaa mustavalkoiselle fantasialle. Se ei jätä tilaa järkeistämiselle tai käsitteellistämiselle. Siihenhän elokuvakritiikki pohjautuu hyvin paljolti. "Tämä elokuva on mestariteos, koska syyt a, b ja c." Tämän elokuvan kohdalla on kuitenkin lapsellista ajatella, että elokuvasta voisi vetää jotain teemoja tai syvällistä viestiä tai tiivistettyä merkitystä mitenkään yksiselitteisesti. Lisäksi jos puhumme oikeasta realismista, aitoudesta tai arkisuudesta - sillä ei ole mitään tekemistä analysoinnin tai formuloitujen johtopäätösten kanssa yhtään mistään.

Itse asiassa Tokyo Story ja ohjaaja Yasujirô Ozu tekevät kaikkensa, jotta elokuva ei kertoisi yhtään mistään sen enempää. Ja tämä tulee kyllä harvinaisen selväksi kenelle tahansa, joka antaa itsensä elokuvan käytettäväksi. Jos elokuvaa yrittää katsoa turhamaiset lasit päässä tai ylistysjuna taskussa valmiina olemaan samaa mieltä koko ajan elokuvan kerronnan kanssa, niin metsään menet. Elokuva ei halua sinun olevan samaa mieltä kanssaan. Se ei halua sinun ottavan siitä mitään viestiä irti. Se ei halua sinun olevan aivoton katsoja, joka alistuu elokuvan alaisuuteen. Se ei halua sinun pitävän itsestään vain siksi, että kaikki muutkin pitävät.

Avainkohtaukseksi minulle nousi kohtaus elokuvan loppupuolelta. Siinä vielä kotona asuva tytär ja vanhempien kuolleen pojan leski - leski, joka on koko elokuvan ajan ollut se henkilö, jonka puolelle katsoja on asettunut, leski, joka on kohdellut vanhempia hyvin Tokion matkalla oman tyttären ja pojan sijaan - keskustelevat. Kotona asuva tytär valittaa leskelle - jota niin kaihoisan yksityiskohtaisesti tulkitsee Setsuko Hara - kuinka huonosti hänen Tokiossa asuvat isosiskonsa ja isoveljensä hänen vanhempiaan kohtelivat. Tässä vaiheessa katsoja odottaisi lesken olevan samaa mieltä kotona asuvan tyttären kanssa. Siitähän tämä elokuva kertookin, eikö niin, että vanhempia kohdellaan huonosti Tokion matkalla ja sukupolvien välinen kuilu on kasvanut liian suureksi. No näin ei käykään. Sen sijaan leskeytynyt nainen puolustaakin perheen vanhimpia lapsia, jotka kohtelivat vanhempia kaltoin. Ja hän tekee näin täydestä sydämestään ja vilpittömästi - ei mistään kohteliaisuudesta tai hienovaraisuudesta.

Kohtaus hätkähdytti minut. Olin lukenut ne arvostelut ja luulin elokuvan kertovan siitä, mistä ne minulle vakuuttivat elokuvan kertovan. Mutta jos tässä ei ollutkaan tarkoitus inhota vanhimpia lapsia, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tuntea syyllisyyttä kuilusta lapsien ja vanhempien välillä, jos tässä ei ollutkaan tarkoitus tulkita tematiikkaa ajan ohikulkemisesta - niin, mistä tämä elokuva kertoo? Tämän takia elokuva ei avautunut minulle ensin. En tiennyt, mitä siitä olisi jäänyt käteen. En tiennyt mistä se kertoi, tai miksi kaikki elokuvaa ihailevat ihmiset olivat väärässä.

Ajattelisin vastauksen löytyvän siitä, miten elokuva on kerrottu. Ozun kamera etsii aina parhaimman paikan huoneesta, jossa pystyy kääntymään mahdollisimman vähän. Tämä pakottaa kuvakulman pysymään suunnilleen paikoillaan. Hahmot puhuttelevat aina kameraa suoraan, eivät koskaan sen ohi. Tilantuntu on kolmiulotteinen, sillä kamera voi löytyä kohtauksesta kuin kohtauksesta vaikka kahden hahmon välistä tai huoneen kulmasta tarkastelemassa kohtausta etäämmältä. Toisin sanoen elokuva ei tunnu lavastetulta. Hahmot eivät koskaan sorru omaan dramaattisuuteensa. Päin vastoin, he kuin hylkivät yhdenkin toteavan selityksen itsestään tai omasta käyttäytymisestään. He vakuuttavat kaiken olevan hyvin, vaikka selvästi pinnan alla kytee ongelma ja ajatus jos toinenkin. Mutta ongelmia ei työnnetä katsojan naamaan. Yksikään avioliitto ei ole onneton. Isähahmolla ei ole alkoholiongelmaa. Leski ei oikeastaan sure edesmennyttä aviomiestään. Hahmot eivät ole käsikirjoitetun tuntuisia, he eivät ole oikeastaan minkääntuntuisia, sillä he pyrkivät peittämään kaikki tunnereaktionsa. Elokuvan musiikkimaailma herää oikeastaan eloon vasta siirtymissä, itse kohtaukset tapahtuvat hiljaisuuden ääniraidan tahtiin. Koko elokuva on pelkistetyintä kerrontaa, mitä olen elokuvien saralla nähnyt.

Elokuva nouseekin niin merkittäväksi, koska se ei kerro yhtään mistään. Se ei huuda sinulle syitä rakastua elokuvaan. Se ei joka käänteessä alleviivaa omaa viisauttaan. En ole edes varma haluaako elokuva olla aito. Jäin pohtimaan, miksi elokuvassa ei näytetty hahmoja matkaamassa. Heitä ei näytetty junassa, heitä ei näytetty taksissa. Kaikki siirtymät leikattiin kerronnasta pois. Luulisi, että realismiin pyrkivä elokuva haluaisi kuvata näinkin arkista tapahtumaa kuin liikkuminen paikasta toiseen. Kunnes sitten elokuvan lopussa viimein pääsemme yhden henkilön matkaan, mutta tämän matkan päättymistä emme enää pääsekään seuraamaan. Tämä entisestään vahvistaa elokuvan voimaa. Sen yhden matkan pääsemme näkemään, minkä päämäärää emme.

Kaikki elokuvassa jää kesken. Nuori poika ei pääse viettämään enemmän aikaa isänsä kanssa. Leski ei löydä uutta rakkautta. Emme jää edes surkuttelemaan vanhan miehen yksinäisyyttä. Elokuva ei siis kerro mistään, mutta sen raaka voima puskee kaikkien tajunnan tasojen läpi. Vaikka puhun elokuvan tekniikasta ja kohtauksista sekä hahmoista tai musiikista - elokuva kuitenkin merkitsee jotain vasta kokonaisuutena. Mietin pitkään elokuvan katsottuani, että miksi ohjaaja halusi pyrkiä niin armottomaan askeettisuuteen elokuvallisuuden kanssa. Miksi hän halusi elokuvasta niin pelkistetyn arkisen? Miksi hän ei tehnyt dokumenttia tai vielä parempi: elänyt sitä elämää, jonka puhtaasta vangitsemisesta hän on niin kiinnostunut? Uskon, että ohjaajan motiivi löytyy totuudesta. Ajatus, jota en ole aiemmin miettinyt on, että totuudellakin on jokin merkitys. Luulenpa, että merkityksen voi löytää nimenomaan vain totuudesta ja siksi Tokyo Story on maailman merkittävin elokuva. Se ei valehtele, vaan on - se elää ja hengittää, se on ajaton. Se ei kerro mistään yhdestä teemasta tai yhdestä hahmosta. Se ei ota puolia, se ei ota kantaa. Elokuva kavahtaa alleviivaavuudelle, käsitteellistämiselle ja mikä parasta elokuva sylkee kaikkien teennäisten elokuvankatsojien naamaan. Jos luet tästä elokuvasta arvostelun, joka vakuuttaa sinulle elokuvan kertovan jotain jostain, niin pystyt toteamaan itsellesi, että tämä arvostelija on vain täynnä itseään. Elokuva on kuitenkin mestariteos vain ja ainoastaan, koska se ei ole elokuva yhtään mistään. Ja siitä totuudellisuudesta on mahdollisuus löytää syvällisin merkitys.