Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.

Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.

Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.

...=)

Arvostelu: The Big Sleep

Humphrey Bogart esittää yksityisetsivä Philip Marloweta ikonisen film noir-maisterin Raymond Chandlerin rikosromaaniin pohjautuvassa elokuvasovituksessa. Lauren Bacall esittää mysteeristä toimeksiantajaa, joka on itsekin kietoutunut ongelmiin Eddie Mars -nimisen miehen kanssa. Marlowe löytää itsensä valheiden, petosten ja rikosten ristiverkossa, josta hänen on löydettävä tiensä ulos terävän älynsä ja välillä raa'an voiman kanssa.

Syvä uni tai The Big Sleep on film noir -elokuvan pääteos. Se valmistui vuonna 1946 ja on ehkä elokuva, josta sekä Bogart (Casablancan ohella) että Bacall parhaiten tunnetaan. 40-luvulla valmistui paljon muitakin elokuvia pohjautuen Chandlerin rikosromaaneihin kuten Double Indemnity tai Nainen ilman omaatuntoa, mutta ne kyllä häviävät auttamattomasti vertailussa The Big Sleepin kanssa. Tässä on tehty täydellinen film noir -elokuva.

Elokuvan tunnelma on käsinkosketeltava. Melkein teki itsekin mieli sukeltaa tuohon maailmaan, jossa hämyisellä kadulla illanhämärässä sataa aina, jossa baarit olivat savuisia, jossa miehet käyttivät trenssitakkeja ja naiset lauloivat kähyisellä äänellä pianon ääressä. Ja tämä on vain maailma, jota elokuva kuvaa. Mutta itse elokuvakin on konservatiivinen ja klassinen. Kuvakulmat perinteisiä ja juonen arkki kaavamainen, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Sinänsä tämä on sisältönsä puolesta hyvin geneerinen, mutta kun se on kerrottu näin syvällä intohimolla, ei elokuvaa voi olla rakastumatta. Tätä haluaisin, että muutkin ohjaajat noudattaisivat. Vaikka sitten ohjaisit tyypillistä rikostrilleriä, voisi siihenkin käyttää paloa ja tunnetta. Rakastua itse omaan elokuvaansa, niin katsojankin on helpompi viehättyä.

Lauren Bacallin ja Humphrey Bogartin välinen kemia on kyllä asia, mitä ei varmasti pysty helposti kopioimaan. Tunnelma heidän välillään on mahdottoman sähköinen ja melkein tuntuu, kuin siitä voisi ottaa kiinni ja rutistaa taskuun. Heistä tuli pari oikeassakin elämässä ja sitä en ihmettele lainkaan. He sopivat niin hyvin yhteen. Hienointa oli mielestäni Bacallin suorituksessa, että elokuvan edetessä hänen hahmonsa tuntui omaksuvan Bogartin päähenkilölle tyypillistä nihilististä kyynisyyttä. Enkä ole ennen nähnyt tälläistä hahmotulkintaa, että toinen hahmo olisi niin vaikuttunut toisen hahmon läsnäolosta, että alkaisi muistuttaa tätä hahmoa. Mutta näinhän useasti käy - kun ihailemme jotain henkilöä tai viihdymme heidän seurassaan, niin alamme tietoisesti tai alitajuntaisesti omaksumaan heidän suhdettaan elämään ja ehkä jopa mallintamaan heidän käytöskaavojaan.

Yksi kritiikki valitettavasti lankeaa elokuvan kontolle. Meille esitellään hyvän jälkeen puolivälin yksi hahmo, joka siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman kömpelöltä ja päälleliimatulta presenssiltä elokuvassa - hahmo nimeltä Harry Jones (näyttelijänä Elisha Cook Jr.). Sen lisäksi, että hahmo tuntuu tuulesta temmatulta, näyttelijäsuoritus on käsittämättömän surkea. Elisha Cook Jr. on raivostuttavan ontto ja hyypiömäinen näyttelijä, jonka silmien takana ei tunnu liikkuvan elonmerkkejäkään. Asiaa pahentaa kaikista huonoimmaksi se, että tästä hahmosta leivotaankin yht'äkkiä elokuvan emotionaalinen paino, motiivi päähenkilön myöhemmille teoille ja elementti, josta katsojan pitäisi välittää. Ja kun näin ei käy, niin elokuva vähän kompastuu. Harvemmin yksi näyttelijä pystyy koko elokuvaa pilaamaan, mutta tässä se on lähellä. Minun ymmärryskykyni ei riitä vain käsittämään, miksi hahmo on ylipäänsä pitänyt tunkea leffaan ja vielä tehdä se niin huonosti.

Sitten taas Dorothy Malone teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänellä on vain yksi kohtaus, mutta hänen paluutaan jää kuin odottamaan ja hieman pettyy, että se jäikin vain siksi yhdeksi kohtaukseksi. Hän on samaan aikaan akuutin älykäs ja terävä, mutta kuitenkin viettelävän mysteerinen ja mielenkiintoinen. Hänen läsnäolonsa on niin käsinkosketeltava. Toivon, että nykyajan näytteljätkin pystyisivät omaamaan samaa karismaa.

Kaiken kaikkiaa rakastuin The Big Sleepin konservatiivisuuteen, sen hyvään makuun ja intohimoiseen kerrontaan, jopa niin paljon, että elokuvan juonestakin tuli toissijainen. Ehdottomasti maineensa arvoinen film noir -klassikko. Yhden tähden jätän tässä vaiheessa arvostelusta pois, koska vain aika tulee näyttämään jääkö elokuvan mieleeni samalla voimalla, mitä se vakuutti itseään sitä katsellessa. Hyvää tietysti lupaa se, että se on jo kestänyt aikaa näin hyvin, ollen vieläkin elokuva ihmisten sydämmessä.

...=)

Tilaa rakkaudelle (The Mirror Has Two Faces)

Viimeinkin olen nähnyt romanttisen komedian, joka ei ollut kliseinen, ennalta-arvattava ja siirappinen. Sillä, ketä on yhtä lahjakas kuin Barbra Streisand, on oikeus olla egoistinen.

Ihmiset tykkäävät kritisoida Hollywood-tähtiä. "Miksi heille maksetaan niin paljon palkkaa?" "Miksi he ovat joka elokuvan pääosassa?" "Palkkaisivat enemmän tuntemattomia näyttelijöitä, he eivät olisi niin kalliita!" Nämä väitteet ovat yhtä tyhjän kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne ketkä huipulla ovat ansaitsevat siellä olla. He säteilevät sitä tiettyä karismaa, joka tekee heistä miellyttäviä ja joka saa katsoja menemään elokuviin heitä katsomaan. Lisäksi he osaavat näytellä...
      Barbra Streisand on itseoikeutetusti elokuvan Tilaa rakkaudelle pääosassa ja ohjaksissa - eli siis ohjaaja! Elokuvan miespääosaa esittää Jeff Bridges, tarkkaillessa tätä asetelmaa todella tulee mieleen, että naiset olisivat parempia kuin miehet, eikö niin juuri sanota? Nimittäin Jeff Bridges tekee vain haittaa elokuvalle. Hän on yksin syypää kaikkeen, mikä elokuvassa on vikana. Hänen roolisuorituksensa on ärsyttävää, ja se on minun mittapuuni kaikkein huonommaile näyttelemiselle. En ymmärrä, missä hän meni vikaan, yleensä niin vakaa näyttelijä.

"...elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton."

     Jeff Bridges on Gregory Larkin, matematiikan opettaja Columbian yliopistolla, joka on kyllästynyt siihen, että ei saa suhdetta toimimaan. Hänen mukaansa täydellinen yhtälö toimivalle suhteelle olisi, että nainen olisi ruma, mutta mielenkiintoinen. Hän löytää Rose Morganin, Barbra Streisandin esittämän myöskin Columbian yliopiston opettajan, kirjallisuuden. Rose rakastuu Gregoryyn ja Gregory hurmaantuu Rosen luonteesta. Rose kuitenkin menee naimisiin Gregoryn kanssa haluten enemmän kuin pelkän ystävyys-suhteen. Gregory ei halua tavallista avioliittoa, vaan vain sellaisen, jossa he keskustelevat ja ovat kuin ystäviä. Rose päättää näyttää Gregorylle mistä romanssi on tehty ja laihduttaa ja kokee muodonmuutoksen, jolloin Gregory tajuaa, että onkin ollut rakastunut Roseen koko ajan. Rosen muodonmuutoksen mahdollistaa hänen parantunut suhde äitiinsä (Lauren Bacall). Juoni on jokseenkin nähty ja tavanomainen ja se onkin täynnä tyypillisiä romanttisen komedian piirteitä, mutta elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton. Kaikki on toteutettu sellaisella virkistävyydeltä, että näihin asioihin ei voi olla tykästymättä. Kuten, että Rose syö salaattia tietyllä lailla ja vain, koska pitää salaatinkastikkeesta. Tälläisiä pikkuisia yksityiskohtia on yleensä romanttiset komediat täynnä, mutta Tilaa rakkaudelle tekee niistä, miksi ne on tarkoitettukin - sympaattisiksi ja miellyttäviksi, asioiksi, joihin voi samaistua ja jotka tuovat hahmot lähemmäs katsojaa.
     Miksi, Tilaa rakkaudelle on myöskin hieno elokuva, on Lauren Bacallin roolisuoritus. Bacall tuo ätihahmoon uutta energiaa, syvällistää tulkintaa ja aitoa tunnetta. Hän saa siitä uskottavan ja aidon. Hän osoittaa todellista kokemusta ja syvää tietämystä oikeasta elokuvanäyttelemisestä. Hän on sivuroolista, siitä johtuen osan ajasta pois kamerasta ja yht'äkkia huomaat kaipaavasi häntä. Tämä on elokuvanäytteleminen parhaimmillaan. Jo pelkkä kohtaus, jossa hän ensiksi astuu kameran eteen on ikimuistoinen ja osoittaa hänen vaikuttavan karisman. Barbra Streisand on myös valkokangaslegenda ja syystä. Hän on karismaattinen ja säkenöivä. Juuri, mitä tähden kuuluisikin olla ja se pelkkä suoritus, minkä hän saavuttaa ohjaamalla ja näyttelemällä pääosaa on täydellistä. Hän saa elokuvasta todella miellyttävän, elokuvallisen kokemuksen. Hän saattaa ottaa liikaa harteilleen, kuten joku idiootti saattaisi sanoa, egoistisesti, coveroimalla myös laulun elokuvaan, mutta toivon vain, että hän ei olisi palkannut Jeff Bridgesiä miespääosaan tai ainakin ohjannut häntä paremmin.

...=)