Arvostelu: The Big Sleep

Humphrey Bogart esittää yksityisetsivä Philip Marloweta ikonisen film noir-maisterin Raymond Chandlerin rikosromaaniin pohjautuvassa elokuvasovituksessa. Lauren Bacall esittää mysteeristä toimeksiantajaa, joka on itsekin kietoutunut ongelmiin Eddie Mars -nimisen miehen kanssa. Marlowe löytää itsensä valheiden, petosten ja rikosten ristiverkossa, josta hänen on löydettävä tiensä ulos terävän älynsä ja välillä raa'an voiman kanssa.

Syvä uni tai The Big Sleep on film noir -elokuvan pääteos. Se valmistui vuonna 1946 ja on ehkä elokuva, josta sekä Bogart (Casablancan ohella) että Bacall parhaiten tunnetaan. 40-luvulla valmistui paljon muitakin elokuvia pohjautuen Chandlerin rikosromaaneihin kuten Double Indemnity tai Nainen ilman omaatuntoa, mutta ne kyllä häviävät auttamattomasti vertailussa The Big Sleepin kanssa. Tässä on tehty täydellinen film noir -elokuva.

Elokuvan tunnelma on käsinkosketeltava. Melkein teki itsekin mieli sukeltaa tuohon maailmaan, jossa hämyisellä kadulla illanhämärässä sataa aina, jossa baarit olivat savuisia, jossa miehet käyttivät trenssitakkeja ja naiset lauloivat kähyisellä äänellä pianon ääressä. Ja tämä on vain maailma, jota elokuva kuvaa. Mutta itse elokuvakin on konservatiivinen ja klassinen. Kuvakulmat perinteisiä ja juonen arkki kaavamainen, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Sinänsä tämä on sisältönsä puolesta hyvin geneerinen, mutta kun se on kerrottu näin syvällä intohimolla, ei elokuvaa voi olla rakastumatta. Tätä haluaisin, että muutkin ohjaajat noudattaisivat. Vaikka sitten ohjaisit tyypillistä rikostrilleriä, voisi siihenkin käyttää paloa ja tunnetta. Rakastua itse omaan elokuvaansa, niin katsojankin on helpompi viehättyä.

Lauren Bacallin ja Humphrey Bogartin välinen kemia on kyllä asia, mitä ei varmasti pysty helposti kopioimaan. Tunnelma heidän välillään on mahdottoman sähköinen ja melkein tuntuu, kuin siitä voisi ottaa kiinni ja rutistaa taskuun. Heistä tuli pari oikeassakin elämässä ja sitä en ihmettele lainkaan. He sopivat niin hyvin yhteen. Hienointa oli mielestäni Bacallin suorituksessa, että elokuvan edetessä hänen hahmonsa tuntui omaksuvan Bogartin päähenkilölle tyypillistä nihilististä kyynisyyttä. Enkä ole ennen nähnyt tälläistä hahmotulkintaa, että toinen hahmo olisi niin vaikuttunut toisen hahmon läsnäolosta, että alkaisi muistuttaa tätä hahmoa. Mutta näinhän useasti käy - kun ihailemme jotain henkilöä tai viihdymme heidän seurassaan, niin alamme tietoisesti tai alitajuntaisesti omaksumaan heidän suhdettaan elämään ja ehkä jopa mallintamaan heidän käytöskaavojaan.

Yksi kritiikki valitettavasti lankeaa elokuvan kontolle. Meille esitellään hyvän jälkeen puolivälin yksi hahmo, joka siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman kömpelöltä ja päälleliimatulta presenssiltä elokuvassa - hahmo nimeltä Harry Jones (näyttelijänä Elisha Cook Jr.). Sen lisäksi, että hahmo tuntuu tuulesta temmatulta, näyttelijäsuoritus on käsittämättömän surkea. Elisha Cook Jr. on raivostuttavan ontto ja hyypiömäinen näyttelijä, jonka silmien takana ei tunnu liikkuvan elonmerkkejäkään. Asiaa pahentaa kaikista huonoimmaksi se, että tästä hahmosta leivotaankin yht'äkkiä elokuvan emotionaalinen paino, motiivi päähenkilön myöhemmille teoille ja elementti, josta katsojan pitäisi välittää. Ja kun näin ei käy, niin elokuva vähän kompastuu. Harvemmin yksi näyttelijä pystyy koko elokuvaa pilaamaan, mutta tässä se on lähellä. Minun ymmärryskykyni ei riitä vain käsittämään, miksi hahmo on ylipäänsä pitänyt tunkea leffaan ja vielä tehdä se niin huonosti.

Sitten taas Dorothy Malone teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänellä on vain yksi kohtaus, mutta hänen paluutaan jää kuin odottamaan ja hieman pettyy, että se jäikin vain siksi yhdeksi kohtaukseksi. Hän on samaan aikaan akuutin älykäs ja terävä, mutta kuitenkin viettelävän mysteerinen ja mielenkiintoinen. Hänen läsnäolonsa on niin käsinkosketeltava. Toivon, että nykyajan näytteljätkin pystyisivät omaamaan samaa karismaa.

Kaiken kaikkiaa rakastuin The Big Sleepin konservatiivisuuteen, sen hyvään makuun ja intohimoiseen kerrontaan, jopa niin paljon, että elokuvan juonestakin tuli toissijainen. Ehdottomasti maineensa arvoinen film noir -klassikko. Yhden tähden jätän tässä vaiheessa arvostelusta pois, koska vain aika tulee näyttämään jääkö elokuvan mieleeni samalla voimalla, mitä se vakuutti itseään sitä katsellessa. Hyvää tietysti lupaa se, että se on jo kestänyt aikaa näin hyvin, ollen vieläkin elokuva ihmisten sydämmessä.

...=)

Casablanca (Casablanca)

Vuonna 1942 valmistunut romanttinen draama, Casablanca, on noussut yhdeksi maailman elokuvahistorian klassikoksi. Sen ohjasi Michael Curtiz ja pääosissa on Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon
    Casablanca kertoo Rick Blainesta, jolla on kapakka Marokossa, Casablancassa. Vuonna 1941 Natsit keräsivät valtaa Euroopassa ja moni yritti paeta pois Euroopasta Casablancaan ja Amerikkaan Casablancan kautta. Rickin on kyyninen ja alkoholisoitunut ja yrittää olla mahdollisimman neutraali erilaisten poliittisten puolien suhteen. Kun hänen juomapaikkansa vakiopianisti Sam yht'äkkiä lähtee soittamaan biisiä, As Time Goes By, Rick ryntää ulos toimistostaan raivoten, huomatessaan kuitenkin pyynnön tulleen nuorelta naiselta, entiseltä rakastetultaan Ilsa Lindiltä. Ilsalla on kuitenkin toinen mies, Victor Laszlo, joka on tsekkoslovakialainen natsien vastustaja ja toivoo pääsevänsä Amerikkaan Casablancan kautta.
    Casablanca on aito oikea klassikko, sanan jokaisessa merkityksessä. Monille se on lempielokuva. Monille se on parhain ikinä tehty elokuva. Se on monta kertaa valittu muun muassa maailman parhaimmaksi romanttiseksi elokuvaksi, eikä sen upeutta ole juuri kiistäminen. Elokuva on täynnä ikimuistoisia, myös myöhemmin kopioituja ja ehkä hieman kliseiksikin muotoutuneita kohtauksia. Casablanca onkin siksi niin merkittävä. Se oli ensin.
    Michael Curtiz ohjaa pehmeällä ja hempeällä kädellä. Elokuva on tietyssä siirappisuudessaan vain ihailtava, mutta sen kaiken luontevaksi muuntaminen ei varmastikaan ollut helppoa ja Curtiz onkin tässä kohdin juuri oiva ohjaaja tekemään kaikkensa elokuvan sävyn pelastamiseksi. Ja onnistuu ohjauksessa tehden Casablancasta yhden unohtumattoman elokuvan.
    Humphrey Bogart on todella hieno. Upea. Hän huokaa vanhan ajan Hollywoodin loistoa ja sekoittaa loistavasti keitosta. Bogart säteilee vahvaa persoonaa ja omanlaistaa karismaa. Hän ja Ingrid Bergman tekevät moitteetonta työtä. Bergman on vahva, kuten aina. Hänen silmissään paistaa syvyys ja hän tekee kohtauksesta kuin kohtauksesta omannäköisen ja miellyttävän.
   Elokuvan huikein näyttelijäsuoritus tulee kuitenkin Claude Rainsin sivuroolista. Hieman korruptoituneena poliisipäällikkönä hän avaa hahmon luonnollisuuden ja hänen reagointikykynsä on poikkeukseton. Rains on täysin hahmonsa sisässä ja pitää sen vireänä ja niin terävänä kuin mahdollista.
   Casablanca on todella hieno elokuva. Se on täysin oikeutetusti elokuvaklassikko. Toki elokuva on aikansa elokuva ja ei hämmästytä yhtään jos se imee osan uskottavuudesta pois. Hyvä puoli on se, että vaikka katsoja tiedostaa katsovansa elokuvaa, hän tiedostaa katsovansa hyvää sellaista.

8 1/2

...=)