Movie Monday #4 - Itkupilli

<<edellinen<<                                               >>seuraava>>

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 4. haaste:

Surulliset elokuvat ovat minulle ehdottomia lemppareita. En saa niistä tarpeekseni. Se on siis, jos elokuvan surullisuus ei johdu eläimestä tai vauvasta, niitä en kestä katsoa ollenkaan. Ei liene siis tarpeenkaan sanoa, että herkistyn elokuville aika helposti ja usein. Parhaimmat elokuvat kulkevat mukanasi viikon sen jälkeen kun olet nähnyt sen. Näin on käynyt myös televisiosarjojen kohdalla, esimerkiksi Game of Thronesin ensimmäisen tuotantokauden jälkeen itkiskelin hyvän kuukauden jälkeenkin sen katsottuani...

    Titanic on ehdottomasti ollut syvimmin vaikuttava. Se vain vei minut johonkin toiseen ulottuvuuteen ja sille surun määrälle ei löytynyt loppua - yhdelläkään kerralla, jolloin olen sen katsonut, ja niitä on monta. Jotenkin se Jack Dawsonin (Leonardo DiCaprio) elämänasenne ja kuinka se katkaistiin niin lyhyeen ja se, kuinka Rosen (Kate Winslet) oli täten omaksuttava tämä tapa katsoa maailmaa ja jatkettava omillaan ja kuinka Jack todella enää eli hänen muistoissaan. Oh god.. (call me pathetic, but it gets me every time.)

      Remember Me on ehkä Titanicin jälkeen se surullisin elokuva. Ja Titanicissa surullisuusmomentti on jätetty vasta loppuun (duh), mutta Remember Me on kyllä sellainen tearjerker, että läpi elokuvan kyyneleet vain putosivat silmistäni pois, en edes ajatellut, että voisin hillitä itseäni. Ja en tiennyt mitään elokuvasta, kun pistin sen Netflixista päälle. Ensin ajattelin, että kyseessä on joku teinipätkä (jonka pääosassa on Robert Pattinson), sitten elokuva vähän haki suuntaansa ja esitti olevansa ikään kuin joku indieromanssi, mutta vähän ajan kuluttua tuli melko selväksi, että itkunpuristajahan se siinä. En edes pysty katsomaan Ruby Jerinsin kasvoja purskahtamatta itkuun.

     Monster (suom. Monster-Aileen Wuornos) on myös yksi. Ja tässä oli kanssa se yllättävyys. Kun pistin tämän leffan päälle, odotin saavani jonkun hyvin ankean rikostrillerin silmieni eteen, mutta kyseessä olikin hyytävä tarina kaltoinkohdellun naisen epäonnisesta elämästä. Ja kyllä itkin. Ja nykyään jos kuulen Journeyn Don't Stop Believing-kappaleen, kyyneleet valuvat pitkin poskiani (kappale siis soi elokuvassa, jos joku ei tajunnut...)

      Ehkä itsestään selvä valinta on Tähtiin kirjoitettu virhe. Olin sen leffassa katsomassa ja koko sali itki kuorossa elokuvan aikana monta kertaa. Ihan oikeasti, jos joku tuon leffan pystyy läpi katsomaan itkemättä niin, en tiedä, mikä hänessä on vikana. 

      Itkin totta kai myös The Notebookia katsoessa, mutta ei se niin surullinen ollut. Itkin lähinnä sen koskettavuudesta, eikä sen surullisuudesta. (toisin kuin Tähtiin kirjoitettu virhe)

     Sitten listaa voisi jatkaa ja jatkaa: Piiat, Love & Other Drugs, Sinä päivänä, One True Thing, Stepmom, Lukija, Kramer vs. Kramer, Benjamin Button, Palveluksessanne, Miss Daisy, Ghost, Harry Potter-leffat nykyään, koska en kestä sitä nostalgisuuden määrää, Stand By Me, Cake, Interstellar, Inception, Beyond the Lights, Crash, The Other Woman (2009), The Normal Heart (vaikka tv-elokuva onkin...), Mr. Morgan's Last Love, Eat Pray Love, Gravity, Changeling, Nälkäpeli (1 & 2), Tyttöni mun (oikeasti, lista vain jatkuu ja jatkuu. Itken ilmeisesti joka elokuvassa...)









__________________________________________________________________________

 

    

....Ja ilmeisesti Kate Winslet elokuvissa on sitä jotakin....