Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)