The Big Sick (The Big Sick)

Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen totesin itselleni, että rakastan tätä elokuvapariskuntaa. He sopivat niin hyvin toisilleen. Halusin, että he päätyisivät yhteen. Koin syvää yhteyttä tähän pariin. En halunnut poistua heidän seurastaan. Kun elokuva sitten puksutti eteenpäin, tajusin välittäväni kaikista hahmoista. Vielä elokuvan jälkeenkin melkein itkeä paruin sille, kuinka täydellisen hyviä ihmisiä - ystävällisiä, lämpimiä ja samalla aitoja - jokainen elokuvan hahmoista oli.

Tarina kertoo Kumail Nanjianin elämästä (esittää itseään), kuinka hän muutti nuorena poikana Pakistanista Jenkkeihin, rakastui Emilyyn (Zoe Kazan) ja kohtasi vanhempiensa tyytymättömyyden kieltäytyessään järjestetystä avioliitosta muslimitytön kanssa. Emilyn sairastuttua ja jouduttua koomaan, Kumail tajuaa kuinka paljon rakastaa tätä. Emilyn vanhemmat (Holly Hunter, Ray Romano) kuitenkin pelkäävät menettävänsä tyttärensä.

Elokuvia arvostellessani tulen antaneeksi nykyään paljonkin anteeksi suoraan sanottuna surkeasta kirjoittamisesta. Ensinnäkin suurin osa elokuvista on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettuja teoksia. Toiseksi järkeilen itse sen anteeksiantamista sillä, että ehkä hyvä kirjoittaminen on vain todella vaikeaa ja täten pyydänkin elokuvantekijöiltä aivan liikaa. Ehkä nykyään on vain oikeasti vaikea kirjoittaa omaperäistä ja aitoa matskua.

Sitten tulee elokuva, kuten The Big Sick ja palauttaa uskoni elokuvantekemisen perusteisiin. Tämä on aito testamentti sille, että hyvä elokuvakirjoittaminen on mahdollista ja siihen kyllä kyetään. Rakastuin tähän elokuvaan enemmän kuin voisi uskoa. Tuntuu, että järjestelmällisesti jokaisen toisen elokuvan kohdalla marmatan aina sitä, että hahmot eivät puhu keskenään tarpeeksi - he eivät kommunkoi, ole uskottavia eivätkä aitoja. Heidän vuorosanansa tuntuvat käsikirjoitetulta ja suuren osasta aikaa kierrätetyiltä kliseiltä. Haluan heittäytyä The Big Sick -elokuvan jalkoihin ja alkaa palvomaan. Oikeasti elokuva, jossa aitoja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat omaperäisiltä.

Mikä parasta, että hahmojen replat eivät edes ole mitään Shakespearea. Se, että uskalletaan jopa kirjoittaa näennäisesti turhia repliikkejä tekee näistä hahmoista juuri niin rakastettavia. Nuo ensimmäiset kymmenen minuuttia johon viittasin, niin pääpari taitaa höpöttää vaan jostain lukioaikaisista muistoista ja 60-luvun B-kauhuleffoista. Aivan kuten oikeastikin ihmiset puhuvat. Ei ihmisten jokainen suustaan ulos päästämä äännähdys ole mikään Nietzschen tasoinen mietelause, kuten elokuvissa yleensä kirjoitetaan hahmot puhumaan.

Eniten kuitenkin rakastuin yksinkertaisesti siihen, että hahmot olivat pragmaattisen hyviä ihmisiä. He elivät omaa elämäänsä ja eivät olleet täydellisiä. Heistä kaikista huokui hyvät aikomukset ja he kohtelivat toisiaan hyvin suunnittelemattomasti. Heidän reaktionsa olivat inhimillisiä ja he kasvoivat alustavista kohtaamisista elokuvan viimeisiin kohtaamisiin mennessä. Elokuvassa ei ole varsinaista antagonistia, sillä kaikki haluavat parasta toisilleen. Silti vastoinkäymisiä ja vastakkaanasetteluita tulee, syntyy ja poistuu. Jollain voi olla eriävä mielipide hetken verran, mutta oppii näkemään toisen kannan. Ihanaa, realistista, loputtoman koskettavaa.

Lisäksi elokuva on hauska ja romanttinen - kaksi piirrettä, jotka tuntuu nykyään olevan mahdotonta tuoda osaksi draamallista kerrontaa. Ensinnäkin hauskuus tulee ihan elokuvan kytköksestä oikeaan maailmaan. Joku hahmo saattaa seistä nolona väärässä paikassa ja toinen hahmo vahingossa sanoa väärät sanat - jotain mitä elokuvissa ei koskaan näe. Romanttisuus heijastuu yllättäen nykyaikaisuudesta - jotain, mitä en uskonut koskaan näkeväni. Tässä oli käsikirjoittajat oikeasti osanneet tehdä Uber-taksista romanttisen elementin parin alkutaipaleelle.

Haluaisin vain jatkaa elokuvasta puhumista, mutta harmittavasti minun täytyy jossain kohtaa lopettaa. Jotain elokuvan mestarillisuudesta puhuu sekin, etten kuollaksenikaan haluaisi valita suosikkihahmoani näiden joukosta. Onneksi minun ei tarvitse. Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani hyppäsivät aivan suosikeikseni ja rakastuin entistä syvemmin Holly Hunteriin, minkä en tiennyt olevan mahdollista. Toivon, että nämä käsikirjoittajat (Nanijani ja oikea Emily Gordon, pari oikeassakin elämässä) saavat vielä paljon töitä Hollywoodista, sillä haluan nähdä enemmän tälläistä elokuvantekemistä, jossa oikeasti hyvistä ihmisistä kirjoitetaan monitahoisesti ja syvällisesti. Heistä tehdään omaperäisiä persoonia, eikä vain typistettyjä kliseitä.

Tämä on elokuva, jota olen odottanut koko elämäni näkeväni. Kuin antijulistus kaikelle sille, mitä elokuvantekemisessä siedämme, vaikka ei pitäisi. Tulee ja nostaa riman niin korkealle, että sen uskoo olleen todella matalalla ennen tämän elokuvan näkemistä, vaikka sitä ennen tuntui, että silloin jo rima oli korkealla. Uhanalaisen harvinainen indie-elokuvan rosoinen, uraauurtava helmi, joka minun teki heti mieli katsoa uudelleen elokuvan nähtyäni - enkä muista että olisin koskaan tuntenut niin, yhtä vahvasti.

...=)