Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin. 

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs

Coenin veljesten uusin on antologia, joka koostuu kuudesta lyhäristä. Ne sijoittuvat villiin länteen ja pääosissa on Tim Blake Nelson, James Franco, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan ja Tyne Daly. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta - parhaasta kässäristä, parhaasta puvustuksesta sekä parhaasta laulusta.

Lyhärit ovat tasoltaan vähän eri laatuisia. Kaksi ensimmäistä pätkää ovat surkuhupaisan kauheita. Melkein teki mieli huutaa ääneen. Kolmas ja neljäs lyhäripätkä olivat tosi hyviä. Viides huono. Kuudes ja viimeinen loistava.

Kahdessa ensimmäisessä pätkässä on selvästi menty farssimainen huumori edellä. Valitettavasti se huumori oli kuitenkin kökköä ja tönkköä - jollain tapaa vanhanaikaista. Ne tuntuivat lapsen kynäilemiltä saduilta. Mutta erityisesti ensimmäisen pätkän Tim Blake Nelson vetää kyllä poikkeuksellisen vangitsevan roolityön. James Franco, toisessa lyhärissä, jää vähän etäisemmäksi.

Kolmannessa pätkässä Liam Neeson kuskaa Harry "Harry Potterin plösöserkku Dudley" Mellingiä ympäri tuppukyliä. Tällä kertaa Dudleylla ei ole käsiä eikä jalkoja. Hän esittää monologinomaista teatteria. Tilanne on kylmäävä. Dudleyn koko elämä on selkeästi täysin Liam Neesonin esittämän miehen varassa. Katsoja odottaa hermostuneena, että koska on se hetki, kun Liam Neesonin hahmo kyllästyy vetämään Dudleya mukanaa esiintymään yhä vain väheneville ja väheneville yleisöille. Yllätyin myös Harry Mellingin näyttelijäntaidoista. Todella hyytävä roolisuoritus.

Neljäs lyhäri kertoo Tom Waitsin esittämästä kullankaivajasta. Waits oli Oscar-ehdokkuuksien lisäksi syy, miksi leffan katsoin Netflixistä ja voi pojat, kyllä hän suoriutuukin. Maaginen roolityö. Hänellä ei ole edes liiemmin vastanäyttelijää, vaan pitää katsojan vangittuna ruudun ääreen täysin yksinään. Karisma.

Viidennessa lyhärissä en ihan päässyt sisälle. Zoe Kazanin roolisuoritus oli huono, en tiedä, miksi hän näytteli hahmonsa niin teennäisesti. Lisäksi juonessa ei ollut päätä taikka häntää. Tämän vuoksi on sinällään harmittavaa, että elokuva on nimenomaan antalogian muodossa, sillä nämä huonot pätkät vesittävät ne paremmat pätkät täysin.

Kuudes lyhäri on Tyne Dalyn taidonnäyte. Yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Hän tekee todella yksityiskohtaisia nyansseja ja naulitsee koomisen ajoituksensa täydelliseksi. Nauroin katketakseni hänen hahmoaan, mutta sen lisäksi istuin jännityksestä penkkini reunalla. Harvon yksikään roolisuoritus yhdistää tällaiset kaksi maailmaa näin saumattomasti yhteen.

En lähtökohtaisestikaan oikein pidä lyhytelokuvista, eikä niiden yhteen plänttääminen oikein auta asiaa. Hirveän epätasainen elokuva, joka jättää kysymysmerkkejä ilmaan paljon. Miksi tämä oli päätetty toteuttaa tällaisena aikuisten satuna? Ja miksi elokuva on kuvattu niin teennäisesti?

The Big Sick (The Big Sick)

Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen totesin itselleni, että rakastan tätä elokuvapariskuntaa. He sopivat niin hyvin toisilleen. Halusin, että he päätyisivät yhteen. Koin syvää yhteyttä tähän pariin. En halunnut poistua heidän seurastaan. Kun elokuva sitten puksutti eteenpäin, tajusin välittäväni kaikista hahmoista. Vielä elokuvan jälkeenkin melkein itkeä paruin sille, kuinka täydellisen hyviä ihmisiä - ystävällisiä, lämpimiä ja samalla aitoja - jokainen elokuvan hahmoista oli.

Tarina kertoo Kumail Nanjianin elämästä (esittää itseään), kuinka hän muutti nuorena poikana Pakistanista Jenkkeihin, rakastui Emilyyn (Zoe Kazan) ja kohtasi vanhempiensa tyytymättömyyden kieltäytyessään järjestetystä avioliitosta muslimitytön kanssa. Emilyn sairastuttua ja jouduttua koomaan, Kumail tajuaa kuinka paljon rakastaa tätä. Emilyn vanhemmat (Holly Hunter, Ray Romano) kuitenkin pelkäävät menettävänsä tyttärensä.

Elokuvia arvostellessani tulen antaneeksi nykyään paljonkin anteeksi suoraan sanottuna surkeasta kirjoittamisesta. Ensinnäkin suurin osa elokuvista on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettuja teoksia. Toiseksi järkeilen itse sen anteeksiantamista sillä, että ehkä hyvä kirjoittaminen on vain todella vaikeaa ja täten pyydänkin elokuvantekijöiltä aivan liikaa. Ehkä nykyään on vain oikeasti vaikea kirjoittaa omaperäistä ja aitoa matskua.

Sitten tulee elokuva, kuten The Big Sick ja palauttaa uskoni elokuvantekemisen perusteisiin. Tämä on aito testamentti sille, että hyvä elokuvakirjoittaminen on mahdollista ja siihen kyllä kyetään. Rakastuin tähän elokuvaan enemmän kuin voisi uskoa. Tuntuu, että järjestelmällisesti jokaisen toisen elokuvan kohdalla marmatan aina sitä, että hahmot eivät puhu keskenään tarpeeksi - he eivät kommunkoi, ole uskottavia eivätkä aitoja. Heidän vuorosanansa tuntuvat käsikirjoitetulta ja suuren osasta aikaa kierrätetyiltä kliseiltä. Haluan heittäytyä The Big Sick -elokuvan jalkoihin ja alkaa palvomaan. Oikeasti elokuva, jossa aitoja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat omaperäisiltä.

Mikä parasta, että hahmojen replat eivät edes ole mitään Shakespearea. Se, että uskalletaan jopa kirjoittaa näennäisesti turhia repliikkejä tekee näistä hahmoista juuri niin rakastettavia. Nuo ensimmäiset kymmenen minuuttia johon viittasin, niin pääpari taitaa höpöttää vaan jostain lukioaikaisista muistoista ja 60-luvun B-kauhuleffoista. Aivan kuten oikeastikin ihmiset puhuvat. Ei ihmisten jokainen suustaan ulos päästämä äännähdys ole mikään Nietzschen tasoinen mietelause, kuten elokuvissa yleensä kirjoitetaan hahmot puhumaan.

Eniten kuitenkin rakastuin yksinkertaisesti siihen, että hahmot olivat pragmaattisen hyviä ihmisiä. He elivät omaa elämäänsä ja eivät olleet täydellisiä. Heistä kaikista huokui hyvät aikomukset ja he kohtelivat toisiaan hyvin suunnittelemattomasti. Heidän reaktionsa olivat inhimillisiä ja he kasvoivat alustavista kohtaamisista elokuvan viimeisiin kohtaamisiin mennessä. Elokuvassa ei ole varsinaista antagonistia, sillä kaikki haluavat parasta toisilleen. Silti vastoinkäymisiä ja vastakkaanasetteluita tulee, syntyy ja poistuu. Jollain voi olla eriävä mielipide hetken verran, mutta oppii näkemään toisen kannan. Ihanaa, realistista, loputtoman koskettavaa.

Lisäksi elokuva on hauska ja romanttinen - kaksi piirrettä, jotka tuntuu nykyään olevan mahdotonta tuoda osaksi draamallista kerrontaa. Ensinnäkin hauskuus tulee ihan elokuvan kytköksestä oikeaan maailmaan. Joku hahmo saattaa seistä nolona väärässä paikassa ja toinen hahmo vahingossa sanoa väärät sanat - jotain mitä elokuvissa ei koskaan näe. Romanttisuus heijastuu yllättäen nykyaikaisuudesta - jotain, mitä en uskonut koskaan näkeväni. Tässä oli käsikirjoittajat oikeasti osanneet tehdä Uber-taksista romanttisen elementin parin alkutaipaleelle.

Haluaisin vain jatkaa elokuvasta puhumista, mutta harmittavasti minun täytyy jossain kohtaa lopettaa. Jotain elokuvan mestarillisuudesta puhuu sekin, etten kuollaksenikaan haluaisi valita suosikkihahmoani näiden joukosta. Onneksi minun ei tarvitse. Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani hyppäsivät aivan suosikeikseni ja rakastuin entistä syvemmin Holly Hunteriin, minkä en tiennyt olevan mahdollista. Toivon, että nämä käsikirjoittajat (Nanijani ja oikea Emily Gordon, pari oikeassakin elämässä) saavat vielä paljon töitä Hollywoodista, sillä haluan nähdä enemmän tälläistä elokuvantekemistä, jossa oikeasti hyvistä ihmisistä kirjoitetaan monitahoisesti ja syvällisesti. Heistä tehdään omaperäisiä persoonia, eikä vain typistettyjä kliseitä.

Tämä on elokuva, jota olen odottanut koko elämäni näkeväni. Kuin antijulistus kaikelle sille, mitä elokuvantekemisessä siedämme, vaikka ei pitäisi. Tulee ja nostaa riman niin korkealle, että sen uskoo olleen todella matalalla ennen tämän elokuvan näkemistä, vaikka sitä ennen tuntui, että silloin jo rima oli korkealla. Uhanalaisen harvinainen indie-elokuvan rosoinen, uraauurtava helmi, joka minun teki heti mieli katsoa uudelleen elokuvan nähtyäni - enkä muista että olisin koskaan tuntenut niin, yhtä vahvasti.

...=)