Arvostelu: Downsizing

Downsizing kertoo mielenkiintoisen tarinan. Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja uhkia vastaan kehitetään uniikki ratkaisu; ihmisten kutistaminen. Matt Damon ja vaimonsa Kristen Wiig päätyvät pitkän pohdinnan jälkeen muuttamaan tulevaisuuden uudenlaiseen yhteisöön, jossa rahalla on arvoa, ihmiset onnellisia ja hyttyset dinosauruksen kokoisia. Valitettavasti kuitenkin elokuva jää vain hyvän idean taholle. Melkein jopa harmittaa kuinka loistavasti elokuva hukkaa näin nerokkaan premissin täysin mielikuvituksettomaan haahuiluun. Kun ajattelee, kuinka innovatiivisella tavalla elokuvan visuaalisuutta pystytään tänä päivänä käyttämään, pidän sitä surullisena, että Downsizing ei ota mitään näistä mahdollisuuksista hyväksi, vaan koko elokuva on erittäin laahaava ja lattea.

En ole Alexaner Paynen suurin fani alun alkaenkaan, joten voin kuvitella, että hänen ihailijansa saavat paljon enemmän irti esimerkiksi elokuvan allamakaavasta huumorista, jonka olemassaolon ohitin täydellisesti. Tiesin, että jotkin elementit elokuvassa olivat tarkoitettu jonkinlaiseksi huumorin muodoksi, mutta en kuollaksenikaan osannut keksiä, miten niistä saisi oikeasti hauskoja.

Mielenkiintoista lähtöideaa lukuunottamatta, käsikirjoitus ontuu todella suuresti. En tiedä, minkälaista elokuvaa tässä on edes lähdetty hakemaan. Joo, Matt Damon kutistetaan, mutta sen sijaan, että siitä tehtäisiin mielenkiintoista draamaa, saamme tyytyä siihen, että uuden elämänsä hän käyttääkin rikkaiden ihmisten asuntojen siivoamiseen tai yläkerran naapurin metelistä valittamiseen. Eikä meille anneta missään kohtaa syytä, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita näistä juonikuvioista.

Jo alusta alkaen, kun katsojan tekisi mieli päästä näkemään tämä kutistumisprosessi ja kutistuneiden ihmisten elämä, niin haaskaamme aikaa jossain luokkakokouksessa märehtimiseen tai sairaan äidin huolehtimiseen. Ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä epämääräisemmäksi käy elokuvan huomionkohteet, lopusta puhumattakaan. En suoraan sanottuna ymmärrä sitä ja kun lopputekstit alkoivat rullaamaan, niin totesinkin itselleni, että "tässäkö tämä? Olipa tapa lopettaa elokuva..."

Mutta mielestäni tämä on aina ollut tyypillistä Paynelle. Hän ei osaa rakentaa arkkia elokuviinsa. Ja minä rakastan kunnon tarina-arkkeja, joissa on vahva alku ja vahva loppu. Väliin jäävä osuus voikin sitten vähän madella ja käyttää aikaansa vähäpätöisempiin asoihin - mitä hitaampi kerronta, sen parempi oikeastaan. Sitä enemmän katsojalla on aikaa imeytyä elokuvaan. Mutta jos koko elokuva on vain asioiden passiivista seuraamista ja virran mukana ajelehtimista, vailla päämäärää tai parempaa syytä asioille tapahtua - jään pakostakin vähän raapimaan päätäni.

Sen sanottuani, voin kuitenkin todentaa, että Downsizing on hienosti toteutettu elokuva. Ne harvinaiset kohdat, joissa oikeasti pääsemme tarkastelemaan tätä mahtavan villiä tulevaisuuden skenaariota, niin sisäinen lapsi herää tietyllä tapaa eloon. Pidin myös elokuvan kuvauksesta, joka ei lähtenyt tekemään tuhatta ja sataa temppua, vaan oli jopa hyvin rauhallinen tyyli kuvata näitä tapahtumia. Jokainen kohtaus tuntui juuri sopivan pitkältä - ei liian lyhyeltä, ettei katsojalle jäisi mitään käteen. Ja etenkin yksi näyttelijä käyttää jokaisen hänelle suodun sekunnin hyväkseen; Hong Chau.

Osasin odottaa hyvää roolisuoritusta, sillä Chau on saanut runsaasti ylistystä osastaan, mutta en ajatellut, että hänen näyttelijätyönsä hiipisi yllättämään aivan samanlaisella iskulla. Ensinnäkin hänellä on sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvat kasvot, jotka vaativat kameran huomiota, mutta sen lisäksi hänellä tuntuu olevan ainutlaatuinen kyky kuin sytyttää sähkölaitteen katkaisijasta erilaisia tunnetiloja päälle. Hän menee hämmennyksestä kaihouteen tai päättäväisyydestä suruun niin sulavasti, että voisi luulla hänen näytelleen tuhannessa elokuvassa, vaikka tämä on vasta hänen toinen elokuvaroolinsa. Erityisen kaunista on hänen kykynsä olla laskelmoivan tarkka, ja silti vaikuttaa sielukkaan eläväiseltä. Jokainen katse, jokainen silmänräpäytys, jokainen päänkääntö osuu juuri oikeaan rytmiin ja jättää katsojan haluamaan lisää.

Hän myös näyttelee Matt Damonin suohon. En kuvittele, että on helppoa vastanäytellä niin surkeaa roolityötä vastaan, mitä Matt Damon tekee tässä leffassa. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? On kuin elokuvatähti Matt Damon olisi korvattu taustaan sulautuvalla, olemassaoloaan anteeksipyytelevällä hiirulaisella, josta on kaikki elinvoima imetty pois erittäin pitkällä letkulla. Valtaosa hänen reploistaan tuntuivat järkyttävän korneilta ja vain ja ainoastaan Damonin surkean ulosannin takia.

Kaikista puutteistaan huolimatta Downsizing ei putoa mitenkään huonojen elokuvien laariin. Se onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon läpi elokuvan, mikä on sinänsä Alexander Paynelta suuri saavutus. Lähtöidea on nerokas ja rakastin elokuvan rytmiä. Jotkin huomioista ja efekteistä saadaan todella tehokkaiksi ja tulkinta tälläisen skenaarion vaikutuksista ihmismieleen ja yhteiskuntaan on kiinnostavaa. Tästä olisi voinut tulla jotain todella hienoa.

 ...=)