Arvostelu: Downsizing

Downsizing kertoo mielenkiintoisen tarinan. Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja uhkia vastaan kehitetään uniikki ratkaisu; ihmisten kutistaminen. Matt Damon ja vaimonsa Kristen Wiig päätyvät pitkän pohdinnan jälkeen muuttamaan tulevaisuuden uudenlaiseen yhteisöön, jossa rahalla on arvoa, ihmiset onnellisia ja hyttyset dinosauruksen kokoisia. Valitettavasti kuitenkin elokuva jää vain hyvän idean taholle. Melkein jopa harmittaa kuinka loistavasti elokuva hukkaa näin nerokkaan premissin täysin mielikuvituksettomaan haahuiluun. Kun ajattelee, kuinka innovatiivisella tavalla elokuvan visuaalisuutta pystytään tänä päivänä käyttämään, pidän sitä surullisena, että Downsizing ei ota mitään näistä mahdollisuuksista hyväksi, vaan koko elokuva on erittäin laahaava ja lattea.

En ole Alexaner Paynen suurin fani alun alkaenkaan, joten voin kuvitella, että hänen ihailijansa saavat paljon enemmän irti esimerkiksi elokuvan allamakaavasta huumorista, jonka olemassaolon ohitin täydellisesti. Tiesin, että jotkin elementit elokuvassa olivat tarkoitettu jonkinlaiseksi huumorin muodoksi, mutta en kuollaksenikaan osannut keksiä, miten niistä saisi oikeasti hauskoja.

Mielenkiintoista lähtöideaa lukuunottamatta, käsikirjoitus ontuu todella suuresti. En tiedä, minkälaista elokuvaa tässä on edes lähdetty hakemaan. Joo, Matt Damon kutistetaan, mutta sen sijaan, että siitä tehtäisiin mielenkiintoista draamaa, saamme tyytyä siihen, että uuden elämänsä hän käyttääkin rikkaiden ihmisten asuntojen siivoamiseen tai yläkerran naapurin metelistä valittamiseen. Eikä meille anneta missään kohtaa syytä, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita näistä juonikuvioista.

Jo alusta alkaen, kun katsojan tekisi mieli päästä näkemään tämä kutistumisprosessi ja kutistuneiden ihmisten elämä, niin haaskaamme aikaa jossain luokkakokouksessa märehtimiseen tai sairaan äidin huolehtimiseen. Ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä epämääräisemmäksi käy elokuvan huomionkohteet, lopusta puhumattakaan. En suoraan sanottuna ymmärrä sitä ja kun lopputekstit alkoivat rullaamaan, niin totesinkin itselleni, että "tässäkö tämä? Olipa tapa lopettaa elokuva..."

Mutta mielestäni tämä on aina ollut tyypillistä Paynelle. Hän ei osaa rakentaa arkkia elokuviinsa. Ja minä rakastan kunnon tarina-arkkeja, joissa on vahva alku ja vahva loppu. Väliin jäävä osuus voikin sitten vähän madella ja käyttää aikaansa vähäpätöisempiin asoihin - mitä hitaampi kerronta, sen parempi oikeastaan. Sitä enemmän katsojalla on aikaa imeytyä elokuvaan. Mutta jos koko elokuva on vain asioiden passiivista seuraamista ja virran mukana ajelehtimista, vailla päämäärää tai parempaa syytä asioille tapahtua - jään pakostakin vähän raapimaan päätäni.

Sen sanottuani, voin kuitenkin todentaa, että Downsizing on hienosti toteutettu elokuva. Ne harvinaiset kohdat, joissa oikeasti pääsemme tarkastelemaan tätä mahtavan villiä tulevaisuuden skenaariota, niin sisäinen lapsi herää tietyllä tapaa eloon. Pidin myös elokuvan kuvauksesta, joka ei lähtenyt tekemään tuhatta ja sataa temppua, vaan oli jopa hyvin rauhallinen tyyli kuvata näitä tapahtumia. Jokainen kohtaus tuntui juuri sopivan pitkältä - ei liian lyhyeltä, ettei katsojalle jäisi mitään käteen. Ja etenkin yksi näyttelijä käyttää jokaisen hänelle suodun sekunnin hyväkseen; Hong Chau.

Osasin odottaa hyvää roolisuoritusta, sillä Chau on saanut runsaasti ylistystä osastaan, mutta en ajatellut, että hänen näyttelijätyönsä hiipisi yllättämään aivan samanlaisella iskulla. Ensinnäkin hänellä on sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvat kasvot, jotka vaativat kameran huomiota, mutta sen lisäksi hänellä tuntuu olevan ainutlaatuinen kyky kuin sytyttää sähkölaitteen katkaisijasta erilaisia tunnetiloja päälle. Hän menee hämmennyksestä kaihouteen tai päättäväisyydestä suruun niin sulavasti, että voisi luulla hänen näytelleen tuhannessa elokuvassa, vaikka tämä on vasta hänen toinen elokuvaroolinsa. Erityisen kaunista on hänen kykynsä olla laskelmoivan tarkka, ja silti vaikuttaa sielukkaan eläväiseltä. Jokainen katse, jokainen silmänräpäytys, jokainen päänkääntö osuu juuri oikeaan rytmiin ja jättää katsojan haluamaan lisää.

Hän myös näyttelee Matt Damonin suohon. En kuvittele, että on helppoa vastanäytellä niin surkeaa roolityötä vastaan, mitä Matt Damon tekee tässä leffassa. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? On kuin elokuvatähti Matt Damon olisi korvattu taustaan sulautuvalla, olemassaoloaan anteeksipyytelevällä hiirulaisella, josta on kaikki elinvoima imetty pois erittäin pitkällä letkulla. Valtaosa hänen reploistaan tuntuivat järkyttävän korneilta ja vain ja ainoastaan Damonin surkean ulosannin takia.

Kaikista puutteistaan huolimatta Downsizing ei putoa mitenkään huonojen elokuvien laariin. Se onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon läpi elokuvan, mikä on sinänsä Alexander Paynelta suuri saavutus. Lähtöidea on nerokas ja rakastin elokuvan rytmiä. Jotkin huomioista ja efekteistä saadaan todella tehokkaiksi ja tulkinta tälläisen skenaarion vaikutuksista ihmismieleen ja yhteiskuntaan on kiinnostavaa. Tästä olisi voinut tulla jotain todella hienoa.

 ...=)

Nebraska (Nebraska)

T.Y.L.S.Ä.

Minulla ei ole kauheasti sanottavaa Alexander Paynen järkyttävän huonosta elokuvasta Nebraska. Se valmistui vuonna 2013, pääosissa Bruce Dern ja Will Forte sekä June Squibb. Elokuva oli ehdolla kuuteen Oscariin ja se oli ainoa syy katsoa tämä elokuva. Katsomisella tarkoitan sivusilmällä katsomista silloin tällöin kun nopea kelaus oli päällä, sillä tämän kaksituntisen elokuvan normaalisti seuraamista en soisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tarina kertoo Will Forten isästä, joka luulee voittaneensa miljoona dollaria. Eipä paljon muusta.

Huoh.... Payne on maailman historian tylsin elokuvaohjaaja. Minulta on aiemmin jäänyt kesken hänen elokuvansa Sideways, jossa on paljon samaa mitä Nebraskassa. Äärettömyyksiltä tuntuvat hetket, jolloin hän kuvaa pelkkää tyhjää maisemaa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Kaiken lisäksi Nebraska on vielä mustavalkoinen, ikään kuin korostamassa elokuvan tylsyyttä. Payne tuntuu olevan täysin tietämätön elokuvankuvaamisen perusalkeista, kuten siitä, että kohtaus alkaa aina liikkeestä. Nebraska on kuin kilpailu - kohtauksien kilpailu, jossa ne kilpailevat toistensa kanssa siitä, mikä on tylsintä. Ehkä se on, että saamme useaan otteeseen katsoa ihmisten katsovan televisiota. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään tylsempää. Elokuvassa on energiaa nolla. Kaikki tuntuu silti kuin elokuvaa olisi hidastettu puoleen tai ehkä jopa vielä enemmän.

"Tylsin elokuva, ikinä"

Jos Payne on maailmanhistorian yliarvostetuin ohjaaja, on Nebraska maailmanhistorian tylsin elokuva. Olen aina todennut, että elokuva on jo onnistunut, jos se onnistuu viihdyttämään katsojaansa, ilman, että tämä tylsistyy. Minulle tylsyys on huonoin atribuuttia, mitä elokuvalle voi antaa ja Nebraskasta ei voi muuten puhuakaan, toteamtta kuinka tylsä se on. Oikeasti, miten ihmeessä tälläinen raina on voinut olla ehdolla kuuteen Oscariin! Ehkä ensimmäistä kertaa, Oscarit ovat pettäneet minut. Annettakoon se heille anteeksi, eihän kukaan voi onnistua aina, mutta pettymys tätä elokuvaa kohtaan on suuri. Siinä meni se aika, mitä en koskaan saa takaisin.

Yliarvostettavuudesta puheen ollen, Bruce Dern on elokuvan pääosassa surkea. Surkea! En ole koskaan ymmärtänyt tämän miehen näyttelemistä. Kun kehun jotain näyttelijää siitä ettei hän sorru ylinäyttelemiseen tarkoitan, ettei hän näyttele kuin Bruce Dern. Hänen näyttelemisessään on vain kaksi vaihdetta; perusilme ja suuttunut ilme. Hänen ajoituksensa on aivan surkea. Hän puhuu kuin hän odottaisi hänen repliikkien tulevan ja unohtaa näyttelemisen siitä välistä. Tämä on amatööritason näyttelemistä.

Will Fortea en viitsi edes arvostella. Kun muutaman kerran kuulee hänen hokevan tätä ainaista "Dad, dad?" repliikkiään läpi elokuvan miljoonannen kerran, haluaisin vain lyödä häntä päähän jollain. June Squibb ei hänkään ole niin hyvä, mitä saattaisi odottaa. Hänen koomikkopersoonansa on ihan toimiva, mutta jotenkin elokuvan paino on liikaa hänelle ja hän ei pysty edes yksinkertaiseen dialogin näyttelemiseen. Syyn tästä vieritän kyllä täysin ohjaajan harteille, sillä uskon kyllä, että Squibbilla olisi mahdollisuudet parempaankin. Näyttelijöissä ei ole karismaa, ei hohtoa, ei sympaattisuutta, ei energiaa, ei mitään.

Olen pettynyt. Olen niin pettynyt, etten tiedä mitä sanoa. Nebraska on ilman epäilystäkään surkein elokuva, jota olen nähnyt. Ohjaaja Paynen tyyli on niin puiseva, niin tylsä, niin mauton ja niin alkeellinen, käsikirjoituksesta ei ole tietoakaan, sillä elokuvan kohtaukset ovat toinen toistaan tylsempiä. Ihan kuin niiden tarkoituksena olisi vain löytää tylsyydestä uusia tasoja. Elokuvasta ei löydy samaistuttavaa. Meillä ei ole mitään syytä, miksi samaistua elokuvan tapahtumiin tai välittää elokuvasta sen enempää. Tämä on se elokuva, jota pelkään. Pelkään, että joudun katsomaan yhtä tylsää elokuvaa kuin Nebraska joka kerta kun aloitan uuden elokuvan. Nebraska on elokuvien kaameinta laatua.