Arvostelu: Home Again

Nancy Meyersin olen blogin tiedoissakin listannut aivan suosikkielokuvantekijöideni joukkoon. Hän on jotenkin niin poikkeuksellinen läsnäolo Hollywoodissa. Tekee anteeksipyytelemättömästi romanttista hömppää ja voittaa jopa palkintoja tälläisistä elokuvista. Tämän elokuvan on ohjannut hänen tyttärensä ja joo-o, kyllä voisi minun puolestani tytär jatkaa äidinsä jalan jäljissä kulkemista. Sen verran samaa hyvää on siirtynyt äidinmaidon mukana jälkikasvuun. Ei se omena kauas puusta putoa.

Siinä, missä Nancy Meyersin romanttiset komediat on jo käsite itsessään, niin on Reese Witherspooninkin. Tässä hän on pääosassa nelikymppisenä äitinä, joka eroaa miehestään (Michael Sheen) ja muuttaa takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa Los Angelesiin. Hänen ohjaajaisänsä on kuollut ja jäljelle jäänyt hulppea lukaali, jonne päätyy asuttamaan myös kolmea työtöntä elokuvantekijää (mm. Pico Alexander), jotka yrittävät menestyä Hollywoodin karikkoisilla rannoilla. Tässä elokuvassa käännetään ylös alaisin romanttisten komedioiden tyypillinen asetelma, jossa ikääntynyt poikamies löytääkin rakkauden nuoresta tytön hempukasta ja Witherspoonin keski-ikäinen äiti löytääkin uutta virtaa elämäänsä nuoresta ohjaajapojusta (Alexander, vieläkin).

On se vaan erilaista katsoa naisohjaajan elokuvaa. Ja sen tajuaa vasta silloin, kun kerran täysikuun aikaan saa silmiensä eteen elokuvan, jonka on ohjannut nainen. Elokuvanteon status quo on vaan niin pitkälti miesvaltainen, että se saa minut jonnekin surun ja raivon rajamaille, että naisohjaajia ei ole enempää. Miettikää kuinka paljon - tai ainakin omalla kohdallani - elokuvat määrittävät sitä, miten katson maailmaa. Ja inhoan sitä, että vajoan omaan dogmaattisuuteeni - vielä enemmän ärsyynnyn, jos yhteiskunnalliset rakenteet, sosiaaliset konstruktiot tai valtaapitävät auktoriteetit pakottavat minut johonkin lasikoppiin, jonka olemassaoloa en edes tajua.

No niin, nyt pääsi tämä vauhkoaja taas vauhtiin, mutta menkööt. Taidehan siis elää ja hengittää rajojen rikkomista, vapautta, sielukkuutta. Taide voi syntyä vain uhmaamalla konventiota. On erittäin surullista, että vieläkin joudumme käymään keskustelua aidosta tasa-arvoisuudesta elokuva-alalla. Me suorastaan tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme ylipäänsä puhua taiteesta. Siksi tasa-arvoinen edustus on niin tajuttoman tärkeää erityisesti taidealalla. Jos me vain orjaannumme tiettyjen mielipiteiden tai näkemysten alaisuuteen - emme voi oikeasti puhua taiteesta, vai mitä?

Eli siksi minä vien jatkossakin rahani marginalisoitujen ryhmien edustukselle. Haluan nähdä enemmän naisohjaajia ja mustia näyttelijöitä. Erityisesti haluan nähdä LGBTQIA+ vähemmistöjä edustettavan valkokankaalla ja haluan saada erilaisen kokemuksen maailmasta kuin omani - tai sen minkä olen nähnyt miljoona kertaa.

Tämäkin elokuva on malliesimerkki siitä, että tämän olisi voinut ohjata vain nainen. Uskallan väittää, että jos mies olisi ohjannut tämän elokuvan, olisi se ollut tylsä ja mitäänsanomaton. Nyt elokuvassa on henkevä tunnelma, kaunis maailma ja sielukas kerronta. Se tuntuu kuin verestävän aitoja henkilöhahmoja valkokankaalle, jotka eivät välttämättä tämän tyylilajin elokuvassa siltä aina tunnu. Tai senhän ei pitäisi olla mahdollista. Mutta jotenkin Hallie Meyers-Shyerin kamera löytää hahmojen kasvoista aina mielenkiintoisimman kulman. Hän valaisee kohtaukset tuodakseen esille hahmojen totuudet ja tulkitsee tarinan teemat temmolla, jota ei ole nähty liian usein valkokankaalla.

Lisäksi hän ei ole vain kiinnostunut siitä, kuinka stereotyyppiseksi saa naispäähenkilönsä tehtyä tai kuinka vähän pystyy vähättelemään mieshenkilöiden monitahoisuutta. Ja tiedän, että tiedätte, mistä puhun. Kolme neljästä romanttisesta komediasta esittää naishahmon aina hysteerisenä hermorauniona, joka on niin epätoivoinen rakkauden kaipuuussa että palvelee elokuvan miestä kuin 1950-luvun kotivaimo. Ja mieshahmo on niin puusta veistetty kuin vain voi kuvitella hahmon olevan. Hänen tehtävä on seistä suorana ja antaa naisen tanssia tanssejaan hänen ympärillä. Olen niin kyllästynyt tälläisiin asenteellisiin romantiikkaelokuviin ja me tarvitsemme elokuvantekijöitä kuten Meyers-Shyer murtamaan näitäkin ennakkoluuloja.

...=)

Midnight in Paris (Midnight in Paris)

Woody Allen on tehnyt mittavan uran elokuvaohjaajana ja hänen ainutlaatuinen karismansa puree monen kymmenen vuoden jälkeenkin. Midnight in Paris on hänen menestynein elokuvansa ja se toi hänelle parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Midnight in Paris on Woody Allenin oodi Pariisille. Se valmistui vuonna 2011, pääosissa Owen Wilson, Rachel McAdams, Oscar-voittajat Marion Cotillard, Kathy Bates ja Adrien Brody.

      Midnight in Paris kertoo Gil Penderistä, joka on lomalla Pariisisa morsiamensa Inezin kanssa. Gil on kirjalija, toivoton romantikko ja elää jatkuvasti omissa fantasiamaailmoissaan. Yksi hänen ihailun kohteistaan on 1920-luvun Pariisi ja eräänä yönä hänen ollessaan kuutamokävelyllä, joukko ihmisiä 20-luvulta kutsuvat hänet juhliin. Hän tapaa muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Cole Porterin, Ernest Hemingwayn, Josephine Bakerin, Pablo Picasson ja Gertrude Steinin. Hän myös rakastuu Adrianaan, joka on ollut Picasson ja monen muun suuren taiteilijan rakastajatar.
      Midnight in Paris on taianomainen. Se on kaunis ja kepeä ja sen syke on ainutlaatuinen. Woody Allen hallitsee loistavasti taidepainotteisen kameratyöskentelyn ja kliseettömän elokuvanteon. Midnight in Paris on hänelle juuri sopiva projekti sillä se sitoo yhteen hänen parhaat puolensa. Allen on todella upea elokuvaohjaaja ja hän kerta kerran jälkeen antaa katsojalle purevan, ihmeellisen elokuvan, jonka syövereihin katsoja mielellään uppoaa. Midnight in Paris voisi olla helposti ylisiirappinen, mutta Allen pitää visusti langat käsissään ja tutustuttaa katsojan Pariisiin. Henkilöhahmot ovat yksi elokuvan vahvuus. Niiden kirjo ja niiden karismaattisuus tekevät elokuvasta mielenkiintoisen. Allen on todella onnistunut tässä käsikirjoituksessa ja ohjaa intohimolla. Hän tekee selväksi ihmisen perusluonteesta sen, että hän aina kaipaa jotain lisää. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja aina löytyy jotain haaveiltavaa.

       Owen Wilson on hyvä valinta tähän rooliin. Se saattaa olla juuri se ainoa rooli, johon hänet oli tarkoitettu. Hän imitoi hyvin Woody Allenia roolissaan ja tekee Gilistä sympaattisen ja melko haavoittuvaisen, niin että hänestä on helppo välittää. Gilistä tulee autenttinen ja miellyttävä. Wilsonin karisma sopii hyvin rooliin ja hän kantaa elokuvan helposti harteillaan.
      Marion Cotillard on kohtalokas, dramaattinen ja mysteerinen. Hän pystyy tuomaan niin paljon syvyyttä hahmoon kuin hahmoon ja saa aikaan moniulotteisen, mielenkiintoisen hahmon. Katsoja ihastuu häneen päätä pahkaa ja hän käyttää hyväkseen omaa vetovoimaansa. Hän osuu juuri naulan kantaan ja hänen intohimonsa vuorosanojaan kohtaan näkyy. Hän saa kohtaukseen paljon karismaa ja luontevuutta.
     Woody Allen palkkasi Rachel McAdamsin elokuvaan Diane Keatonin suosituksesta. Hyvä, että teki niin, sillä hän tuo rooliin helppoutta ja luontaisuutta ja viihdyttävyyttä. Hän on kuin kotonaan valkokankallaa jä hän tekee todella varman roolin. Hän on karismaattinen sekä miellyttävä näyttelijä, vaikka rooli ei olisikaan sellainen.
     Kathy Bates tuo paljon uskottavuutta Gertrude Steinin rooliin. Hän tuo esiin hahmon ominaispiirteet sekä antaa sille oman tulkintansa. Adrien Brody on juuri sopivan itseironinen ja tuo hahmosta esiin siinä piilevää komiikkaa. Myös Ranskan silloisen presidentin vaimo, Carla Bruni esiintyy elokuvassa ja on kieltämättä varsin uskottava ja miellyttävä. Tom Hiddleston on varma ja tekee uskollisen roolisuorituksen.
       Midnight in Paris on tainomainen. Se on oodi Pariisille ja katsoja heittäytyy tähän maailmaan kertaheitolla. Puhtaaksi hiottu käsikirjoitus on luonteva ja karismaattinen. Woody Allen on ainutlaatuinen ja Owen Wilson on hyvä valinta päärooliin.

9

...=)