Downton Abbey, 1. - 6. kaudet

Huomaan kaipaavani aika ajoin Downton Abbeya. Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hyvältä ruutuviihteeltä kaipaan; historiallista tunnelmointia, hahmovetoista draamaa, vähäsen juonittelua, hieman syvällisyyttä esimerkiksi luokkaerojen tulkinnasta sekä rattoisa tahti, jossa joka sekunti kuvassa ei jossain kulmassa räjähdä jokin tai lennä luoti toiseen suuntaan. Sen sijaan katsojalle kehittyy syväkin suhde maailmaan ja tähän perheeseen, sillä heidän parissaan pääsee oikeasti viettämään aikaa. Kunpa kaikkia sarjoja oikeasti kirjoitettaisiin. Hahmojen suuhun laitettaisiin niitä kuuluisia vuorosanoja.

Sarja kertoo Crawleyn ylhäisöperheen tarinan 1900-luvun Englannissa. Luokkajako oli vielä vahva tuohon aikaan ja parhaimmillaan tämä näkyy jopa yhden kartanon eri kerroksien välillä. Myös maailmansodat kehystävät tarinaa sekä Britanniassa tapahtuva yhteiskunnallinen muutos. Sarja alkaa Titanicin uppoamisesta vuonna 1912. Granthamin perheellä on kolme tytärtä (Mary, Sibyl ja Edith), jotka kaikki myös etsivät omaa sulhoaan ja yrittävät setviä omaa tulevaisuuttaan. Perheen suulas ja sanavalmis isoäiti (Maggie Smith) pitää perhettä omassa, rautaisessa nuorassaan.

Joku kuukausi takaperin ilmoitettiin, että sarja saa kuin saakin jatkoa - elokuvan muodossa. En voisi olla iloisempi tästä päätöksestä. Eniten kuitenkin haluaisin, että itse sarja saisi vielä muutaman tuotantokauden lisää. Enkä takuulla ole ainoa. Sarja on nauttinut räjähdysmäistä suosiota Englannissa sekä maailmalla - nuorten sekä vanhojen katsojien keskuudessa. Sarja voitti myös ison läjän Emmy-pystejä ja teki tähdistään kansainvälisiä kuuluisuuksia - niistä, jotka jo eivät olleet. Sarjasta on ponnahtaneet maailmanmaineeseen muun muassa kaikessa nykyään tänttäröivä Lily James sekä Dan Stevens, Michelle Dockery, Jessica Brown Findlay jne. Aikaisempia kuuluisuuksia sarjassa on esimerkiksi Oscar-ehdokas Elizabeth McGowern ja Hugh Bonneville. Myös joka elokuvan ja tv-sarjan kiintiöbritti Matthew Goode löydetään jossain vaiheessa sarjaa tietysti mukaan patsastelemaan.

Erityisesti pidän siitä, että jokainen hahmo on täysin oma persoonansa. Jokaiselle roolihahmolle on kirjoitettu oma tarinansa lähtien ihan vähäpätöisimmästä piiasta, itse talon herraan asti. Tämän sarjan kanssa, jos jonkun, voi todella sanoa, että jokaiseen hahmoon on oikeasti panostettu. Tätä kehua kuulee välillä jaettavan niin tiuhaan tahtiin tekeleille, joista kyllä löytyy sitä seinäkukkasta taustalla kyhjöttämästä, joiden kanssa ei ole monitahoisella hahmotulkinnalla mitään tekemistä. Mutta Downton Abbeyn kanssa tämä väittämä pitää totisesti paikkansa.

Täten myös jokaiselle katsojalle muodostuu vähän omat suosikkinsa. Monet varmasti tykkäävät Joanne Froggartin Golden Globe-palkitusta tulkinnasta sisäköstä, joka sarjan aikana raiskataan ja käy läpi hyvin synkkiä tunteita ja raastavaa rakkautta, kun yrittää päästä yhteen Herra Batesin kanssa. Itselle heidän tarina-arkkinsa ei ollut sarjan parasta antia - tai siis se ihan oma suosikki.

Itse pidin kaikista eniten Maryn (Michelle Dockery) henkilöhahmosta. Hänen jäämäinen narttumaisuus ja kylmänviileät olankohauttelut ja ylevä olemus on jotain ihan parasta. Hän on sheidaamisen kuningatar. Saman voisi sanoa Maggie Smithin rautaisesta isoäidistä, joka lienee kaikkien suosikki.

Muita kestosuosikkeja lienee kohtalokas ja kaunis Sibyl ja tämän rakkaussuhde Allen Leechin esittämään perheen autokuskiin tai perheen surkkutytär Edith, joka on myös täysin yhtä toivoton rakkaudessaan. Palvelusväestä esille ehkä parhaiten nousevat keittiötyttö Daisy Mason ja keittiötäti Mrs Patmore, jotka jaksavat kaudesta toiseen vääntää omaa showtaan keittiön puolella tai kaappihomo hovimestari Thomas. Palvelusväen esimiehinä toimivat luotettava Mrs. O'Brien ja klassisen kliseisen mahtava hovimestari Mr Carson.

Mutta hienointa tässä valtavan suuressa tähtikaartissa on se, miten hyvin kaikki sarjan hahmot pelaavat yhteen. Luulisi, että kun on näin monta pelaajaa joukkuessaan, että sopasta tulisi sekavaa, mutta päin vastoin. Sarja on ihanan kerroksellinen ja monitahoinen, sillä se käsittää niin paljon kaikkea. Pelkkä Granthamin sukupuu näyttää helvetilliseltä sekamelskalta ja sen päälle vielä palvelusväen kuviot sekä kaikki vierailevat tähdet ja sivujuonet, joita löytyy oikein olantakaa.

Tämä on täysin oma maailmansa ja ehkä siksikin siihen sinkoutuu niin vahvasti. Eikä sitä tajua, kuinka paljon se vaikuttaa, ennen kuin sitä ei enää saakaan silmiensä eteen. Myös niitä oikein mieleenpainuvia ja koskettavia hetkiä kuitenkin sarjasta löytyy ja kyyneleitä saa valuttaa ihan tiivaaseen tahtiin pitkin tuotantokausia.

Mutta sarjan tahdissa saa myös nauraa. Ja eläytyä ja haukkoa henkeään ja käydä läpi kaikkia niitä tunteita, joita hyvän viihteen parissa saakin kokea. Sen lisäksi sarja on lämmin. Piirre, joka on mielestäni vaarallisen aliarvostettu tänä päivänä, kun televisioviihteen puolellakin koko ajan mennään sieltä, missä kuvauksen saa mahdollisimman rajuksi, kolkoksi ja synkäksi. On rikosmaailmaa ja huumeita. On laittomuuksia ja vaarallisia tilanteita. On ilkeitä ja pahantahtoisia hahmoja. On hahmoja, joiden välistä vuorovaikutusta tuntuu tämän päivän viihdetuotannossa leimaavan vain ja ainoastaan yksi piirre: dysfunktionaalinen. Kaikki on nykyään dysfunktionaalista. Se on joku ajan muoti kyllä pakostakin. Mutta sen seurauksena minä ainakin huomaan välittäväni vähemmän ja vähemmän siitä, mitä televisiosta tulee. Jos missaan jonkun jakson, ei sillä ole enää mitään väliä ja kohta en jaksa enää katsoa sarjaa alun alkaenkaan, kun tiedän, ettei siihenkään tule sitouduttua.

Minä kaipaan, enemmän kuin jaksan ilmaista, sarjoja, jotka solmivat läheisemmän suhteen katsojan kanssa. Sarjoja kuten Downton Abbey, jossa hahmot rakastavat toisiaan, välittävät toisistaan, ovat toistensa kanssa oikeasti tekemisissä - ilman mitään kiristyksiä, tai lahjomisia, tai pakkoa. Se on mielestäni realistisempaakin kuin ainainen synkkyys. Kuka joskus päätti että synkkyys korreloi realistisuuden kanssa automaattisesti?

Vaikka kyllä sitä Downton Abbeyssakin riittää - pientä noottia itse annankin siitä, että jossain vaiheessa tähänkin sarjaan oli pakko tuoda mukaan ne iänikuiset draamassa aina käytetyt; taloushuolet. Mielestäni äärettömän tylsää draamaa sellainen tulkinta, mutta ymmärrän tietysti, että sitä on jostain revittävä. Mutta sitä tarkoitan, että sen kaiken vastapainona on niitä iloisia hetkiä, hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä ja empatiasta.

Odotan siis elokuvaa koko sydämestäni, kuin vettä kaivosta ylös nostava janoinen.