Arvostelu: Tully

Jason Reitman kuuluu amerikkalaisessa viihdekentässä eniten arvostamiini ohjaajiin. Syy, miksi en ole häntä listannut suosikkiohjaajakseni on se, että häneltä kuitenkin löytyy joukosta niitä mädäntyneitäkin omenia. Pahimmillaan hän on keskinkertainen. Mutta nimenomaan hän erottuu edukseen tavallisten kadun tallaajien tulkitsijana, ja kun onnistuu siinä, on jälki yleensä kaikkea muuta kuin tavallista, kuten oli esimerkiksi tapaus Young Adultin tai Up in the Airin kohdalla. Diablo Codya olen alkanut arvostaa ehkä Reitmaniakin enemmän. esikoisensa Junon jällkeen, on laatu häneltä ollut vain ja ainoastaan kiitettävää, kuten oli tapaus Young Adultin ja Ricki and the Flashin kanssa.

Young Adultista kun nyt aloitin puhumaan, niin sanottakoon sen verran, että teos lukeutuu ihan suosikkileffojeni kärkikastiin. Se oli siis Reitmanin ja Codyn sekä Charlize Theronin edellinen yhteistyöproggis. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotukset Tullya kohtaan olivat sanalla sanoen päätähuimaavan korkeat.

Tully kertoo Theronin tulkitsemasta Marlo-äidistä, joka on raskaana kolmannen lapsensa kanssa. Erityistä päänvaivaa tuottaa edellinen maailmaan putkautettu mukula Jona, jolla on erityistarpeita. Aviomiesvätyksestä (Ron Livingston) ei ole paljon iloa, joten Marlon veli (Mark Duplass) palkkaa perheelle yölastenhoitajan, eli ammattilaisen, joka tulee hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa öisin, jotta vanhemmat saavat kunnon yöunet ja ehkä päivällä on taas energiaa pitää huolta sekä vauvasta että niistä muista lapsista. Oven takana pian kolkutteleekin elämänmyönteinen, pirtsakka ilopilleri Tully (Mackenzie Davis), joka tuo taas auringon säteet risukasaan.

Yksinkertaisista palasista siis nousee maasta ilmaan mahtaviin korkeuksiin asti jylhä ja tornimainen juonikokonaisuus. Elokuvan alkupuolisko on hyytävintä kauhukuvausta, mitä olen itse elokuvien saralla vähään aikaan nähnyt. Jos olette kyllästyneet kauhufilmienne monstereihin ja örkkeihin, niin haastanpa teidän katsomaan parikymmentä minuuttia kotiäidin arkea. Ihan leukoja kiristi ja happi meinasi loppua sitä menoa vain ruudun toiselta puolelta seuratessa. Kaoottinen, sekava ja hapeton tunnelma on kyllä hyvin saatu vangittua valkokankaalle. Siitä jo ensimmäinen krediitti tekijäjoukon suuntaan.

Laittaisin myös jokaisen teini-ikäisen tytön ja miksei -pojankin katsomaan Tullyn ensimmäiset 45 minuuttia. Sen verran hyvin käy ehkäisyvälineestä tällainen kuvaus. Hyvä muistutus myös siitä, miksi itse jaksaa nauttia omasta, lapsettomasta vapaudesta. Siitä puheen ollen, voisin suositella elokuvaa myös kaikille Antti "synnytystalkoot" Rinteille, että ei se lasten kaitseminen ihan mikään kiva pikku harrastus ole.

Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että jo sanomalla, että elokuvan voi spoilata, tulee spoilanneeksi elokuvan. Siksi tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan arvosteluun lauseen: "Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin." Halusin sillä nyt tässä tilanteessa demonstroida, että kylläpäs noin sanomalla vaan tulee spoilanneeksi juonta. Eli jos todella välittäisit siitä, ettei kukaan spoilaa juonta, et puhuisit mistään spoilereista yhtään mitään.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa suureksi pieneksi elokuvaksi on siinä, että tämä on selvästi jonkinlainen ylistyslaulu, triumfi, serenaadi kaikille pienten lasten vanhemmille - ja ihan ansaitusti. Voisin melkein verrata tätä johonkin vanhan kunnon länkkäripätkään. Tässä pyssysankarit ja lehmipojat on vain vaihdettu imettäviin äiteihin ja tiskivuoren ääressä ahertaviin isiin. Ja pakko sanoa, että aivan loistava veto. Aivan liian vähän elokuvissa käsitellään arkisuutta - jokaisen ihmisen omia pieniä vuorenhuipun valloituksia. Se, että jaksat marraskuisessa illassa raahata Prisman muovikasseja ruuhkabussissa kotiin, vain ahertaaksesi lieden ääressä loppuillan ja viimein sänkyyn kaatuessa tajuat, että huomenna samat uudestaan.

Se on oikeaa sankaruutta. Se vaatii oikeaa voimaa ja vahvuutta.

Siinä mielessä tämä on melkein kuin sylkäisy muiden elokuvien naamaan. Siinäs satuilette fantasioistanne, mutta tämä elokuvan vaikutus on pysyvämpi. Se on vaikuttavampi. Se on aidompi.

Melkein uskaltaisin luvata, että Charlize Theronia Oscareissa nähtäisiin, mutta niin olisin varmasti sanonut jo Young Adultin tulisesta vedosta ja rannalle jäi silloinkin nyyhkyttämään, joten kuka siitä sitten ottaa selvää. Lisäksi Tully sai ensi-iltansa jo keväällä, joten liekö pysyä äänestäjien mielessä niin kauan. Mutta vavisuttavan psykologisen realistinen veto Theronilta. Pitkästä aikaa muistuttaa mihin syvyyksiin pystyykään pureutumaan kiinni ja kuinka monitahoiseksi saa tulkinsa syvennettyä. Saa sen vielä vaikuttamaan niin helpolta. Tämä oli mielestäni lähellä jo Monsterin (2003) asteen ulottuvuuksia.

Myös Mackenzie Davis vetää harvinaisen sielukkaasti. Hänen hahmoaan olisi helppo näytellä vähän ärsyttävästi ja kliseisesti. Hahmo on suhteellisen stereotyyppinen, mutta Davisin tulkinnassa, katsoja ei ihan osaa painaa sormeaan hahmon päälle, että mistäs suunnasta sitä veto tuleekaan.

Hienointa näissä Diablo Cody / Jason Reitman / Charlize Theron -avauksissa on se, että ne ovat niin hätkähdyttävän realistisia, että samaistuminen niihin on todella helppoa. Kuten sanoin, heidän vahvuutensa makaa arkisessa maagisuudessa - sen jokaisen värin täsmentämisessä katsojalle. Itselle tämä lapsiperhearki -teema on about niin kaukana omasta elämästä kuin mahdollista, joten siksi myönnän, että täysin subjektiivisista syistä tipahtaa tähtönen pois pisteytyksestä. Toisin kuin Young Adultin kohdalla - johon samaistuin enemmän kuin osasin uskoakaan, tässä oma samaistuminen jää vain ihailemisen asteelle.

...=)