Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.
Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.
Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.
Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.
Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.
Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.
Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.
...=)



Tää on hyvä!! Ja varsinkin Zellweger on jäätävän hyvä
VastaaPoistaTotta joka sana.
PoistaPiti ehdottomasti tulla tsekkaamaan, oletko kirjoittanut tästä mitään, kun Tykin kommentteja selatessa vain muutama antoi rakkautta Cold Mountainille. Loput palautteesta oli, no, ei edes kädenlämpöistä. Heidän puolesta minulla ei ole tietty oikeutta puhua, mutta kommentti, kuten "kliseinen romanssi, 2 tähteä" kaikuu minun korvaan vähän sellaiselta pelkistykseltä, joka on päätetty jo ennen elokuvan katselua. Ja sitten ei ole edes haluttu seurata elokuvaa avoimin mielin.
VastaaPoistaTää oli mulle toinen ensi-Minghella lyhyen ajan sisään (Englantilainen potilas oli eka) ja olen melko vakuuttunut siitä, että maailma menetti taitavamman ohjaajan kuin kukaan haluaa myöntää. Mulla on jo nyt jäänyt kuva Minghellasta tavattoman kyvykkäänä välittämään eri tunnelmia ja sävyjä samassa tarinassa. Kaikki palvelee vähintään jossain määrin Adan ja Inmanin suhdetta - sota, kansalliskaartin pakoilu, Swangerin tilan käänteet, P.S. Hoffmanin pappi, Inmanin visiitti Portmanin sotalesken luona, yms yms - mutta ne ottavat jo niin vahvaa jalansijaa kaikessa, että niille muodostuu oma arvonsa. Tykkään tällaisesta elokuvasta, missä uskalletaan viipyillä, jos sillä on tarkoitus. Ja se romanssi on kohtapa liima, joka yhdistää kaiken, eikä niinkään se, minkä kaikki muu yhdistää. Vertaus saattaa olla hätäinen ja ehkä sitä kadunkin vielä, mutta voisin kuvitella, että tätä meitä aiemmat sukupolvet kokivat David Leanin elokuvien kanssa. Tyylikästä ja klassista, ei niinkään muodikasta ja ylimalkaista nokkeluutta korostavaa tarinankerrontaa. Onko jopa anomaliteetti näinä päivinä?
Ah, ihailen kyllä tuota sinun kykyäsi kirjoittaa elokuvista noin avoimen pohdiskelevasti. Kuin vain laskisit sanat vieri viereen ja ne löytäisivät paikkansa sieltä mistä kuuluukin. Yhtä aikaa syvääluotaavaa, mutta kuitenkin heleää.
PoistaItsekin yritin tästä elokuvasta jotain saada sanotuksi, mutta tässähän sinä avasit sen kaiken auki niin sulavasti.
Minghella oli varmasti yksi näistä mestareista, jotka oli opetellut kaikki säännöt, vain voidakseen rikkoa niitä. Mutta meni vielä pidemmälle ja noudattikin sääntöjä ja siksi tavallaan rikkoi niitä. Jos tässä on järkeä?
Jonkun pitäisi ehdottomasti kirjoittaa syvällisempi esseeanalyysi tästä elokuvasta, erityisesti sen tilankäytöstä ja ajasta. Juuri tänään ei omat aivot toimi tarpeeksi. Ehkä palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, ehkä kun saan taas katsottua elokuvan.
Lisätään vielä, kuinka kuvaavaa Cold Mountainin kirjoittamisen tasosta on se, että elokuvan armoitettu hetki toilettihuumorinkin äärellä on kirjoitettu lähes waltarimaisella kaunotunteisuudella. Pysäyttää kulun toviksi raiteillensa, jotta pappi voi julistaa, kuinka "israeliitit pakenevat Egyptin rantatöyräiltä." Ihan huippua.
VastaaPoista