Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.

Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.

Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.

Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.

Big Little Lies, 1. tuotantokausi

HBO Nordic ei ole tähän asti houkutellut oikeastaan lainkaan. Game of Thrones oli oikeastaan ainoa sarja, minkä takia sen olisi voinut ottaa käyttöön, mutta niitäkin tulee YLEltä ihan kohtuudella ja muutenkin minulla jäi GoT toistaiseksi kesken - ainakin siihen asti, että pystyn katsomaan kaikki tuotantokaudet loppuun asti ja tiedän, että jatkoa ei tule. Mutta kun HBO Nordiciin tuli sekä Big Little Lies että FEUD: Bette and Joan, niin siinä vaiheessa minäkin tavallaan magneetin tavoin vetäydyin kohti tätä suoratoistopalvelua. Mikäpä siis parempi aika käyttää hyväksi heidän tarjoaman ilmainen ensimmäinen kuukausi...

Big Little Lies kertoo Monterrey -nimisen rantakaupungin perheistä. Useimmat heistä ovat rikkaita ja hyväosaisia. Heillä on pienet lapset samassa koulussa ja erityisesti lasten äidit muodostavat oman pienen yhteisönsä, johon mahtuu draamankaarta. Kun yhtä koulun lapsista kiusataan, kohdistuvat epäilyt tiettyyn lapseen, mikä aiheuttaa myös välirikon vanhempien välillä. Lopussa joku kuolee.

Ensinnäkin siis sarjan näyttelijäkaarti on täydellinen. Oscar-voittajat Reese Witherspoon ja Nicole Kidman sekä Shailene Woodley, Laura Dern (jotka ovat aiemmin näytelleet äitiä ja tytärtä), Alexander Skarsgard ja jopa Zoe Kravitz saatu samaan, nimekkääseen listaan tähtien tähtiä. Erityisesti Witherspoon ja Kidman vetävät parhaimmat roolit. En yhtään ihmettelisi, jos Emmy-ehdokkuuksia olisi tulevaisuudessa. Luultavasti Kidman ainakin saa jotain huomiota perheväkivallan uhrin roolistaan. Muutenkin tosi virkistävää, että sarjassa keskitytään nimenomaan näiden naisten elämään, näkökulmaan ja välisiin suhteisiin. En tiedä onko sen seuraus vai mikä, mutta pari sarjan miesnäyttelijää onkin sitten auttamattoman huonoja. En pitänyt Adam Scottin takertuvaisesta roolista, mutta huonoimman vedon tekee James Tupper (näyttelijä, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan). Onpa pölkky näyttelijä, vailla minkäänlaista pelisilmää.

Big Little Lies on erittäin herkullinen murhamysteeri. Enemmänkään tämä ei kylläkään ole perinteinen rikosdekkari, vaan tässä pikemminkin vain käsitellään tarina, joka johtaa tälläiseen lopputulokseen. Pidin ehdottoman paljon sarjan tyylillisistä ratkaisuista. Ohjaaja Jean-Marc Vallee on ennenkin todistanut kykeneväisyytensä erittäin draamalliseen kerrontaan (Wild, Dallas Buyers Club) ja erityisesti ohjauksellinen jälki Big Little Liesissa on mahtavaa katsottavaa. Tyylillä leikitellään ja musiikkivalinnoilla kerätään katsojan huomiota. On oikeastaan vaikea kuvailla sarjan tyyliä sitä näkemättömälle. Välillä rakenne heittelehtii tulevan ja menneisyyden välillä ja unia ja fiktiivistä tapahtumakulkua heitellään kulkevan narraation päälle. Mieleen tulee musiikkivideo tai muotikuvaus. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätöksiä myös sarjan teemoihin. Yksi hienoimmista kantavista teemoista oli mielestäni täydellisyyden tavoittelu. Etenkin se, miten näennäinen täydellisyys on niin haurasta. Kaikki sarjan hahmot tuntuvat peittelevän jotain ja kaikilla on omat arat heikkoutensa.

 

Toinen teema sarjassa on tietenkin perheväkivalta ja onhan se aika väkevästi esitettykin. Kidman vetää aika vereslihalla roolinsa ja paljastaa tälläisen naisen ja tämän psyykeen erittäin raa'asti. On mielenkiintoista nähdä tälläinen suhde ja miten sellaiseen on ajettu ja miten sellaisessa eletään. Kuinka ihminen on niin valmis selittelemään itselleen jopa konkreettista fyysistä väkivaltaa. Joku voisi käyttää hienoja psykologisia termejä kuten kognitiivinen dissonanssi. Eiköhän myös Skarsgard saane jotain ehdokkuuksia sekä fyysisestä että emotionaalisesti vaimoaan hyväksikäyttävän limanuljaskan roolistaan. Niin pistävästi hän tulkitsee tämän hahmon, jonka mielestäni Mindy Kaling summasi parhaiten:

Celeste in #BigLittleLies: I gave the boys cereal. Perry: WHY WASNT I THERE FOR CEREAL GIVING? YOU KNOW HOW MUCH I LOVE TO BE THERE FOR THAT

— Mindy Kaling (@mindykaling) 3. huhtikuuta 2017

Tälläisiä sarjoja ei ole oikeastaan nähty aikaisemmin. Sarjoja siis, jossa päästäisiin näin täsmällisesti katsomaan elämään monen naishahmon kautta. Siinä toisessa naisvetoisessa sarjassa, jota katson (FEUD: Bette and Joan) on hyvä sitaatti, jossa sanotaan, että kun naiset tekevät menestyksen (elokuvasta, sarjasta, mistä vain) sitä sanotaan onnenpotkuksi. Toivottavasti Big Little Liesin kaltaiset sarjat yhä pidemmälti vain raivaisivat tietä. Minä ainakin olen täällä katsomassa.

Myös Reese Witherspoon on hiljaa, mutta askel askeleelta tehnyt tietään yhdeksi nykyajan vaikuttavimmista hahmoista viihdeteollisuudessa. Hän on osoittanut älykkyytensä jo aikaisemmin tuottamalla muun muassa Wild ja Gone Girl- elokuvat. Sen lisäksi hän tuntuu aina vain paranevan näyttelijänä. Häntä on helppo aliarvioida, mutta nyt viimeistään otan hänet tosissaan.

 ...=)

The Giver (The Giver)

Tosi kiva elokuva. Tämä tuntuu vähän jääneen Nälkäpelien ja Outolintujen sun muiden jalkoihin, jotka samassa YA-genressä vetivät paljon enemmän suosiota. Itse tykkään tälläisistä dystopia-kuvauksista. Tässäkin oli tosi hauskaa miettiä, että millaista olisi elää maailmassa, jossa valitsee täydellinen tasa-arvo jopa siihen pisteeseen asti, että värit ja tunteet on pitänyt poistaa maailmasta. En ihan ymmärtänyt, miten värit oltiin tarkalleen ottaen ihmisiltä poistettu, mutta elokuvallisesti tälläinen leikittely toimii. Ja sitten tässä on tietysti se Streep. Voisiko joku selittää, miten hän onnistuu aina niin hyvin omaksumaan hahmonsa, ettei niissä näe enää ketään toista näyttelijää? The Giverin suurin vahvuus oli mielestäni todella koskettavakin ote ihmisten perustavanlaatuisiin arvoihin ja oli kaunista, miten tässä puhuttiin ihmisyyden ja aitouden puolesta. Oli koskettavaa, miten tälläinen tulevaisuuden keinotekoinen ihminen kokee meidän maailmamme aitouden. Toivottavasti pystymme ihmisrotuna pitämään omalaatuisuudestamme kiinni.

...=)

Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew)

Mitä Maisie tiesi on kuvattu täysin 6-vuotiaan Maisien näkökulmasta. Hänen vanhempansa (Julianne Moore & Steve Coogan) eroavat ja Maisie pakotetaan helvetilliseen limbotilaan, jossa häntä rieputetaan kodista toiseen. Rock-tähti äiti vielä ryntäilee kiertuekeikoilleen ja taiteenvälittäjäisä unohtuu kuukausi tolkuiksi Euroopan työmatkoille. Väliin putoaa kuitenkin äidin ja isän uudet puolisot (Alexander Skarsgård & Joanna Vanderham), jotka ottavatkin vastuun Maisien huolenpidosta.


Ensimmäinen puolisko on jumalattoman tylsä. Elokuvassa on hyvin vähän repliikkejä ja ne repliikit, mitä kuullaan, kohisee jossain taustalla kun kamera pitää zoominsa Maisien todellisuudessa. Täten katsojalla on vain tämän nuoren tytön arka ja viaton todellisuus seurattavana ja Nick Uratan ambienttinen ääniraita sävystämässä tätä kuvausta. Olisinkin toivonut elokuvan alkupuoliskolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä lopussa tälläinen tunnelmallinen, visuaalinen kerrontatyyli sopi tajuttoman hyvin. Ongelma alussa vain on se, että katsoja pitäisi saada nopeammin sisään elokuvaan ja nopeammin samaistumaan ja välittämään tarinasta.

Mutta kuten sanoin, loppua kohden elokuvan ote selkeni. Kun siinä vaiheessa pystyi jo luomaan jonkinlaisen kuvan kaikista hahmoista ja valitsemaan puolensa, oli emotionaalisesti sitoutunut etenkin nuoren Maisien herkkyyteen. Melkein kyyneleet valuivat viimeisen puolen tunnin aikana. Kuvasta tuli hypnoottisempaa, musiikista kauniimpaa ja näyttelemisestä koskettavampaa. Vaikka näennäisesti mikään ei muuttunutkaan. Melkein alan ajatella, että tämä oli jopa tarkoituksellista. Harmi vain, että katsoja pistetään työskentelemään hieman liikaa, että hän pääsee elokuvaan sisälle, mutta silti melkein suosittelisin sinnittelemään puolivälistä eteenpäin, sillä totean taas, että siinä kohtaa vasta elokuvan tunnelma ja tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Julianne Moore tekee ehkä koskettavimman roolisuorituksensa, mitä olen häneltä nähnyt. Erityisesti lopun kohtaus, jossa hän on silmikkäin tekemiensä valintojen ja niiden seurausten kanssa, on sydäntä riipaiseva. Hän rakastaa tytärtään, mutta näkee tämän silmissä pelkoa, kun tämä katsoo häntä. Muilla näyttelijöillä on vähän epäedullisempi asema, sillä heidän hahmonsa ovat yksipuolisempia. Steve Coogan on puhelimeen kalattava poissaoleva isähahmo, Alexander Skarsgård niska vääränä päätään kumarassa pitelevä nuori pojankloppi ja Joanna Vanderham kiltti naapurintyttö - kaikki kuitenkin hyvin roolitettuja ja täysin uskottavia, vaikkakin pelkistetympiä hahmoja. Pääosan Onata Aprile, elokuvan Maisiena, tekee todella hyvää työtä, mutta siihen uskon vaikuttaneen enemmän vahvan ohjaustyön, sillä hänenkin roolihahmonsa on melko naturalistinen ja vähäeleinen, joten varsinaista näyttelemistä ei hirveästi tarvita - eikä tarvitsekaan tarvita - lapset ovat luonnollisia.

Mitä Maisie tiesi on koskettava kuvaus lapsesta eronneiden vanhempien keskellä. Itsekin tulen avioeroperheestä. Allekirjoitan kyllä koko elokuvan kuvauksen siitä tilasta ja olosta, miltä tuntuu jatkuvasti olla erossa toisesta vanhemmasta. Miltä tuntuu istua jossain aulassa odottamassa toista vanhempaa, kaivata aina toista vanhempaa tai aina tuntea olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Pahimmillaan jopa olevan vain shakkinappula vanhempien välisessä valtataistelussa.

...=)