Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.

Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.

Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.

Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.

Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Kung Fu Panda 3 (Kung Fu Panda 3)

Jennifer Yuh Nelson ja Alessandro Carloni ovat kokeneita animaattoreita, jotka ovat siirtyneet Kung Fu Panda-elokuvasarjan taustatiimistä ohjaajan tuoleille kolmatta osaa varten. Näitä Dreamworksin animaatioita verrattaessa, Kung Fu Pandan kaksi edellistä osaa olivat jokseenkin menestyneempiä lippuluukuilla, mutta yhteensä tämä elokuvasarja on tuottanut yli 1,3 miljardia dollaria. Dreamworksilla on käsissään kyllä menestysresepti Jack Blackin ääninäyttelemän, Kung Fu-taistelulajia taitavan pandan kanssa.

Konsepti toimii. Black on Po-niminen pandakarhu joka on kahden aikaisemman elokuvan mittaan todistanut, että jopa kömpelönä ja laiskana ahmattina tunnettu eläin voi nousta koko paikallisen laakson tärkeimmäksi suojelijaksi ja muiden eläimien johtajaksi ja opettajaksi. Hänen jalanjäljissään seuraa Angelina Jolien kovaluontoinen Tiikeritär, Lucy Liun käärme ja muun muassa Seth Rogenin ääninäyttelemä rukoilijasirkka. Dustin Hoffman lainaa äänensä arvostetulle mestariopettaja Shifulle, joka on puolestaan punainen panda. Kun nämä muut Kung Fu-eläimet yksitellen häviävät taistelussa pahan Kain (J.K. Simmons) edessä, jää se Po:n harteille puolustaa rakkaitaan ja tämä onnistuu vain löytämällä itsensä uudelleen. Matka pandojen synnynseuduille ja jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa vahvistaa Pon itseluottamusta ja elokuvan lopussa seisoo tärkeä viesti siitä, että olemalla oma itsensä ja vain sillä, voi tehdä jonkinlaisen vaikutuksen maailmassa.

Kung Fu Panda 3 hakee inspiraatiota kiinalaisesta kansanperinteestä. Tämä on ilmeisintä elokuvan musiikkimaailmassa sekä visualistiikassa. Välillä se jopa käy vähän häiritseväksi, kun animoijat leikkivät kiinalaisen taiteen muodolla ja yrittävät soveltaa sitä animaation muotoon. Yhteydet myös vanhoihin taistelulajielokuviin ovat ilmiselvät muun muassa leikkausjäljessä tai niin sanotuissa montaasipätkissä, joissa hyvin usein kuvataan Kung Fun harjoittamista ironisen kliseisesti - mikä osaltaan toimii myös huumorin keinona, kun taistelulajia ei harrastakaan perinteinen macho-sankari, vaan pullea, pehmoinen panda.

Kung Fu Pandaa aina määrittävä tekijä on ollut huumori. Selvä pyrkimys on rikkoa sankarimyyttien perinnettä eläinten maailman viattomuuden ja tietyn lapsellisuuden vastakkainasettelulla. Varsin teräviä ovat kohtaukset huumorissaan, jossa kaikki ei menekään niin kuin odottaisi vaan vaikka Kung Fu potkun sijaan näemmekin pandakarhun taistelevan vihollistaan vastaan läskin mahansa kanssa. Tai yht'äkkiä tämä pandakarhu kesken taistelun tiimokseen saattaakin hengästyä ja ottaa pienen tauon jättäen kaikki ympärillään ihmettelemään, että mitä tapahtuu...

Jack Black erityisesti on fyysisen komedian mies ja antaa kaikkensa tässä äänipääroolissaan. Kaikki ääninäyttelijät ovat erityisen nakutettuja rooleihinsa. Oma suosikkini on Blackin pandakarhun isänä toimiva lintu, joka ei normaalisti kävisi pandan isästä ollenkaan. Mutta sepä taisteleekin koko elokuvan konseptin lailla ennakko-odotuksia vastaan ja viesti on inspiroiva. Lintu voi rakastaa pandaa kuin omaa lastaan ja pandalla voi olla kaksi isää. Voimakkaan härän voittaakin tiikerin sijaan pullea panda tai pieni rukoilijasirkka. Erityisesti tämä kolmas elokuva käyttää voimakasta metaforaa siitä, että sinun ei tarvitse tulla keneksikään muuksi, sinun täytyy vain löytää itsensä.

Lapsille tämä elokuva on puhdasta kultaa, mutta voin sanoa, että näin aikuisempana katsojana, pidän Kung Fu Pandaa kaikkein mieluisimpana animaationa. Sen sympaattisuus ja elämäniloa ja -asennetta huokuva lämpö on terapeuttista.

...=)

Steve Jobs (Steve Jobs)

En lähtenyt innoissani tätä elokuvaa katsomaan. Itse asiassa harkitsin pitkään, olisiko se minun aikani arvoinen. Kyseessä on Steve Jobs, ollaanpa rehellisiä, hän ei ole mikään Alan Turing tai Amelia Earhart tai Nancy Wake, joista todella mielellään katsoisi elokuvan jos toisenkin. Heidän elämänsä oikein huutavat elokuvallisuutta. Steve Jobs... mitä hän tekikään? Puuhasi jotain tietokoneilla.

Kyseessä on Aaron Sorkinin käsikirjoitus. Ne, ketkä ovat vähänkään Sorkinin käsikirjoituksista tehtyjä sovituksia nähneet, tietävät kyllä, että hänellä on erittäin omalaatuinen tyyli ja rytmi teoksissaan. Usein hänen kohtauksensa ovat täynnä dialogia. Pohjimmiltaan kyse onkin nimenomaan ihmissuhdedraamasta. Steve Jobs takertuukin miehen suhteeseen tyttärensä ja tämän äidin sekä lähimpien työystäviensä kanssa.

Pakko myöntää, että pidin elokuvasta todella paljon. Olen aiemminkin tykästynyt Sorkinin käsikirjoituksiin. Välillä dialogia oli vähän liikaa, kun Steve Jobs kolmannenkymmenennen kerran lähtee taas kinastelemaan toisen hahmon kanssa, alkaa se vähän jo olla liikaa ja saa katsojan miettimään, että osaako tämä mies keskustella muuten kuin kymmenen minuutin saarnoilla jokaiseen vastalauseeseen. Onkin hyvä myös huomata, että Steve Jobs, en tiedä oliko oikeasti, on yksi ärsyttävimmistä miehistä valkokankaalla vähän aikaa. Hänen on mahdoton myöntää olleensa väärässä ja hänen miljoonat pakkomielteet ajavat ihmiset hänen ympärillään, sekä elokuvaa katsovat hulluuden partaalle. Ei kukaan voi olla niin jääräpäinen!

Hieman tuli myös liikaa techtalkkia, eli aika paljon keskityttiin Applen menestystarinan petaamiseen katsojalle vähän liiankin luentomaisesti. Ei minua juurikaan kiinnosta, miten joku Macintosh syntyi tai mitä sen maailmalle julkistamiseen oikeasti vaadittiin. Mehukkainta elokuvassa on erittäin vereslihalla kuvatut henkilöhahmot. Ja tässä kohtaa Sorkinin käsikirjoitus potkii toimimaan. Kun näyttelijöillä on näin paljon dialogia, yhdessä kohtauksessa enemmän kuin muissa elokuvissa yhteensä, antaa se heille upean estradin, jossa täysillä esitellä ja oikein herkutella taidoillaan. Michael Fassbender on täysin saamansa Oscar-ehdokkuuden arvoinen, Jeff Daniels on todella hyvä ja jopa Seth Rogen alkupään kohtauksissaan saa iskostettua hahmoonsa oikean määrän luonnetta. Elokuvan loppua kohti hän menettää vähän otettaan hahmostaan.

Elokuvan kirkkain tähti on aikamme hienoin elokuvanäyttelijä Kate Winslet. Hän ei ole joka kohtauksessa läsnä, vaan hän pikemminkin saapuu ja poistuu alituiseen kohtaukseen/kohtauksesta, mutta hänen karismansa vaikuttaa niin, että tuntuu kuin hän olisi suuremassakin roolissa. Hän loistavasti katoaa taas niin erilaiseen rooliin, kuin mitä olemme häneltä nähneet, mikä ehdottomasti puhuu hänen monipuolisuutensa puolesta. Hänen aksentti, kävelytyyli ovat kaikki hiotun mielenkiintoisia ja hän saa tuotua rooliin hänelle tunnusomaisen syvän tunteen, jonka hän saa ladattua jokaiseen vuorosanaansa. Koskaan hän ei kuitenkaan vedä yli. Tämä olisi hänen hienoin roolisuorituksensa, ellei hänen uransa olisi niitä täynnä.

En tiedä, jäikö elokuvasta loppujen lopuksi Winsletin roolisuorituksen lisäksi mitään muuta niin vaikuttavaa käteen. Sen voi todeta, että Danny Boyle on mielestäni tylsä elokuvaohjaaja. Hän on niin näkymätön. Tässäkin suuremmalla äänellä puhuu käsikirjoittaja Sorkin, sekä näyttelijät johtotähtenään Winslet. Samaa vikaa olen todennut hänen muista elokuvistaan kuten Slummien miljonääristä, joka kulki juoni edellään tai vuoden 2004 Millions. Menisinkö niin pitkälle, että kyseenalaistaisin hänen taiteellisuuden ja luovuuden. Hän on liian mekaaninen, ollakseen todellinen mestari.

...=)

Naapurit (Neighbors)

Tässä kesän kuumassa hittikomediassa, Rose Byrnen ja Seth Rogenin naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta, jota johtaa Zac Efron ja Dave Franco. Veljeskunnan järjestämät villit bileet eivät kuitenkaan sovi pientä vauvaa kasvattavan pariskunnan miljööseen ja tästä alkaa kostokierre - sota naapurien välillä.

Olin enemmän kuin yllättynyt, kun tajusin, että elokuvan keskiössä käsitellään jopa syvällisiä asioita. Totuudessa Rose Byrnen ja Seth Rogenin esittämä pariskunta käy läpi kriisiä, jossa heidän on vaikea sopeutua heidän uuteen elämäänäs lukittuna sisälle hoitamaan vauvaa ja Zac Efronin esittämä suosittu oppilas Teddy pelkää tulevaisuutta ja mitä hänelle käy, kun yliopisto loppuu ja hänellä ei ole veljeskunnan jätkiä ympärillään. Siitä huolimatta, nauroin ääneen ja paljon. Tämä on hauska.
     Olin erittäin innostunut elokuvasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Idea ja lähtäasetelma kuulostivat hauskoilta ja erityisesti trailerin nähtyäni, olin vakuuttunut elokuvan riemukkuudesta ja sitä se oli. Pienoinen pettymys oli elokuvan naurettavuuden määrä, sillä traileri antaa hieman erilaisen kuvan elokuvasta, mitä se oikeasti oli ja sen lisäksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka parhaat vitsit on jo trailerissa, mutta siltikin elokuvan komedisuus ei missään nimessä ollut huonoa tai tylsää. Suosittelen kuitenkin erityisesti katsomaan elokuvan ilman trailerin näkemistä, sillä ennakkoluulottomasti elokuva saattaa yllättää hauskuudellaan. Ehkä minä itse osasin odottaa sitä liikaa ja siksi odotin aina vain sitä parasta vitsiä. Naapurit naurattaa ääneen, mutta siitä huolimatta en tiedä, kannattaako komediaan yhdistää yhtään mittaa minkään näköistä draamaa, koska kuinka hyvin tahansa se on toteutettu, tuntuvat ne hetket aina pakostakin tylsiltä kun ei ole jotain vitsiä tai sketsiä mille nauraa, etenkään tämän sortin kesäkomediassa tälläinen ei toimi.

"Naapurit naurattaa ääneen"

     Kuten sanottu Naapureissa on paljon erittäin hauskaa ja komediana se toimii. Se ei ole paras komedia, jonka olen nähnyt, mutta toimii täysin hyvästä viihteestä. Elokuvan lähtöasetelma on hyvä - "tavallisen normaalin pariskunnan arki häiriintyy huonoista naapureista ja heidän välilleen syntyy skismaa". Olinkin siis yllättynyt, kun elokuva menikin eri suuntaan. Se ei suinkaan olen jatkuvaat jojottelua naapurien välillä, että kumpi on niskan päällä, vaan Rogenin ja Byrnen hahmot ottavat tilanteen haltuun jo melkein alkumetreiltä ja elokuva muistuttaakin enemmän jotain agentti -soluttautumis-elokuvaaa, peiteoperaatioineen ja juonineen. Elokuva kuitenkin keskittyy naapurien sotaa enemmän molempien naapurien yksityiselämään ja kummankin sopeutumiseen tilanteeseen.
     Seth Rogen on ehdottomasti elokuvan pääosa. Hän on hauska. Hän on komeedinen nero. Hän hallitsee oman hahmonsa ja tietää mitä tehdä, jotta saa siitä hauskan. Erityisesti hänen ja Byrnen suhde toimii ja elokuvan hauskimmat naurut tulevatkin heidän dialogistaan. Byrne on ollut jo monesti hyvissä komedioissa. Hän hallitsee tämän tyylilajin ja jotenkin osaa tehdä itsestään naurunalaisen ilman, että alistuisi tai tekisi itsestään millään lailla säälittävää. Hän on komedienne ja pitää omansa mieskollegoidensa rinnalla. Zac Efron on hyvä näyttelijä, mutta en ole varma, onko hän vedenpitävä koomikko. Hän hallitsee hahmonsa kevyen puolen, mutta on sen verran vakava näyttelijä, että painottaa selvästi enemmän hahmon syvälliseen puoleen ja totta puhuttana vakvavuus on tässä tapauksessa huono asia, sillä se tappaa naurun. Dave Franco on rento näyttelijä, joka heittää kaiken peliin. Välillä hän hapuilee näyttelemisellään, mutta loppujen lopuksi hänen näkemä intohimo rooliaan kohtaan ja hänen laittama panos hahmonsa hauskuuteen kannattaa ja hän suoriutuu hyvin.
    Naapurit on kesän hauskin komedia. Ohjaus on näyttelemisen suhteen vähän heikkoa, mutta komediana tämä onnistuu naurattamaan. En itse henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta tuoda draamaa komedian keskellä, koska se pakostakin tappaa naurun, mutta missään nimessä huonosta komediasta ei ole kyse.