Arvostelu: Jojo Rabbit

10-vuotias Jojo Betzler (nuori lahjakkuus Roman Griffin Davis) haluaa liittyä Hitlerjugendiin toisen maailmansodan loppuvuosina. Hän elää yhdessä äitinsä Rosien (osastaan Oscar-ehdokkuuden saanut Scarlett Johansson) kanssa, sillä hänen isänsä on taistelutantereella Italiassa. Arka poika kehittää itselleen mielikuvitusystäväksi Adolf Hitlerin (elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Taika Waititi), jotta selviäisi sota-ajan karuista koettelemuksista.

Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Taika Waititi ja Roman Griffin Davis

Tätä erikoista ja omalaatuista elokuvaa nimitetään tekijöiden taholta vihan vastaiseksi satiiriksi. Jo elokuvan alkuasetelma saa kurtistamaan kulmiaan. Natseista ja toisesta maailmansodasta vitsejä heittävä elokuva? Kyseessä voi joko olla jotain todella kamalaa katsottavaa, tai sitten elokuvantekijä Taika Waititi on tehnyt jotain todella huomionarvoista ja löytänyt uuden kulman toisen maailmansodan kuvaamiseen.

Waititi kertookin, että tehdessään tutkimusta elokuvaa varten, hänelle selvisi, että toisen maailmansodan aikainen maailma ei suinkaan ollut synkkä, karu eikä kolkko. Vaan päin vastoin. Hänelle paljastui kokonainen muodikas, trendikäs, värikäs ja juhlallinen maailma sodan kauhujen takaa. Siksi hän kuvasikin elokuvan pirteissä väreissä, koomisilla hahmoilla ja lapsenomaisella tyylillä.

Se on sanottava, että tätä synkkää historian ajanjaksoa ei ole ennen näin kuvattu. Katsantakanta natsitapahtumiin tuntuu jopa häkellyttävän modernilta ja saa osaltaan miettimään, että miksi useampia historiallisia elokuvia ei kerrottaisi nykyajan linssin läpi? Miksi historialliset elokuvat niin usein pakottavat itsensä tiettyyn, vakavaan muottiin?

Jojo Rabbit puolestaan syleilee nykyajan kontekstia. Monet elokuvan vitseistä toimivat vain metatasoltaan, nykyajan kontekstista katsottuna ja niillä tiedoilla, mitä kaikki tiedämme esimerkiksi Hitlerista vasta näin jälkikäteen.

Niin kulunut kuin ajatus Hitlervitseistä onkin, niin elokuva on komediana todella onnistunut.

Mutta myös elokuvan sävyvaihtelut ovat upeita. Hauska hetki saattaa taittaa todella traagiseen hämäävän nopeasti. Elokuvan rakenne myös heijastelee tunnelmanvaihteluja. Mitä pidemmälle ammottava sodan loppu pääsee ja mitä lähemmäs päähenkilöä sodan kauhut tulevat, sitä synkemmäksi elokuvakin muuttuu. Myös päähenkilö, 10-vuotias Jojo muuttuu elokuvan aikana huolettomasta natsipojasta sodan kauhuihin herääväksi, omantunnon kehittäväksi nuoreksi miehen aluksi.

Kuvaaja Mihai Mălaimaren kameratyöskentely on taitavaa. Sama kuvaustyyli istuu loistavasti pirteämmän komedian tunnelmaan että synkän sotadraaman. Siitä tulee mielen hieman Wes Andersonin elokuvat, mutta kuitenkin ihan omalla leimallaan.

Michael Giacchinon perhosmaisen pulppuavat musiikit heittävät katsojan lapsenomaiseen todellisuuteen vielä entisestään. Myös lavastus ja puvustus ovat veikeitä ja vääristävät arkisempaa todellisuutta leikkisämpään muotoon.

Kaiken kaikkiaan pidin hirveästi ratkaisusta kuvata toista maailmansotaa leikkivän lapsen silmin. Se teki kerronnasta pirteää, eikä niin raskasta ja laahaavaa, mitä tällaisista elokuvissa yleensä. Lisäksi se mahdollisti syvällisyyden.

Lapsen kokemusmaailmasta haetaan nimittäin myös mielikuvituksellisuuden, tarinallisuuden ja tanssin merkitykset. Viesti optimismin tärkeydestä peilataan sodan kauhujen kanssa rinnakkain. Ja lapsen näkökulmasta katsoen on itsestäänselvää, mikä on elämässä tärkeää. Elokuva siis tarjoaa tärkeän muistutuksen. Tässä tunnutaan kuin sanovan, että se miten päätämme katsoa asioita, myös millaisia tarinoita kerromme, sillä on vaikutusta todellisuuteen. Fiktiolla on voimaa.

Jojo Rabbit ei kuitenkaan ole missään nimessä lasten- eikä edes nuortenelokuva. Se on paikoin todella graafinen ja väkivaltainen. Lisäksi elokuvan mustaakin musta huumori ja ivaileva satiiri vaatii ehkä aikuisemman elokuvakatsojan, jonka ymmärrys olisi hieman syvempää kuin pelkistetty maailmankatsomus mahdollistaa.

Lapsi elokuvan pääosassa on kuitenkin huikea. Roman Griffin Davis saa jotenkin käsittämättömällä taituruudella hahmonsa kulkemaan läpi kohtauksien sävyvaihtelujen vieden hahmonsa kepeästä todella synkkään ja ollen uskottava kaiken aikaa. Myös Jojon parasta kaveria näyttelevä Archie Yates on osassaan valovoimainen.

Elokuvan aikuiset tähdet ovat toinen toistaan taitavampia. Sam Rockwell on aina ollut mestari tragikoomisissa satiireissa ja niin on tässäkin. Alfie Allen saa pienessä sivuroolissaan avattua hienosti paljon isomman todellisuuden hahmonsa takaa. Taika Waititi on Adolf Hitlerinä ehkä elokuvan hauskin näyttelijä. Thomasin McKenziella on elokuvan ehkä traagisin rooli ja hänen roolityössään on jotain vavisuttavaan haurasta.

Elokuvan sykkivä sydän lienee kuitenkin Scarlett Johansson. Silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla, hänen läsnäolonsa tuntee. Hän yhdistää vaivattomasti hahmon pirteän ulkokuoren synkkiin salaisuuksiin, joita hän piilottelee sisällään. Tapa, jolla hän toistaa repliikit esimerkiksi romantiikan tärkeydestä, kaikuvat pitkään katsojan mielessä.

Varmasti mielipiteet jakava elokuva valloitti kyllä minut täysin puolelleen. Rakastin elokuvan uniikkia tarinaa, mielikuvituksellista maailmaa, kuvaus lapsen silmien läpi oli todella loistavaa. Rakastin jopa vaikean aiheen lapsellista yksinkertaistamistakin. Sillä se avasi sen mahdollisuuden, että elokuvan viesti sykki puhdasta, energistä elinvoimaa, kun se kuorittiin kaikesta turhasta. Onko loppujen lopuksi ihmisenä oleminen niin monimutkaista? Kunhan muistaa vain tanssia aina silloin tällöin. Todellinen elokuvahelmi, joka taisi kimmota heti listani kärkeen vuoden parhaimmista elokuvista. Rakastin tätä.

Täydet viisi tähteä.

Arvostelu: Marriage Story

Kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin henkilökohtaisen tarinan erostaan näyttelijä Jennifer Jason Leighista. Elokuvaversiossa keskityään ohjaaja Charlien (Adam Driver) ja näyttelijä Nicolen (Scarlett Johansson) avioliiton hajoamiseen. Elokuvan alussa he asuvat New York Cityssa ja työskentelevät samassa teatteriyhtiössä. Nicole on jättänyt kauan sitten uran Hollywoodissa taakseen, mutta on pitänyt sitä koko ajan mielessään jonain, jonka luokse on halunnut palata. Charlie on kuitenkin haluton muuttamaan Los Angelesiin.

Kun Charlie pettää Nicolea yhteisen työkaverin kanssa, lähtee Nicole yrittämään Hollywood -läpimurtoa Los Angelesiin ja ottaa mukaansa heidän yhteisen poikansa, Henryn. Tässä vaiheessa on jo selvää, että avioliitto on ongelmissa. Saadakseen selkoa tilanteeseensa, Nicole kääntyy avioerojuristin Nora Fanshawin (Laura Dern) puoleen. Tämä kehottaa Nicolea suoraan avioeroon, sillä tämä turvaisi Henryn jäämisen Nicolen luo Los Angelesiin.

Ensin Nicole ja Charlie haluavat pitää avioeroprosessin mahdollisimman yksinkertaisena, lyhyenä ja helppona. Vähitellen tilanne kuitenkin mutkistuu ja siitä tulee aina vain sotaisampi. Pariskunnan välillä makaneet jännitteet, traumat ja kaunat alkavat purkautua sekä niin suuri maantieteellinen ero kasvattaa paineita. Panokset kovenevat. Eipä aikaakaan kun pariskunta löytää itsensä jopa oikeudesta asti. Elokuva tutkii, mitä tapahtuu rakkaudelle ja minkälaisia muotoja ihmisten väliset parisuhteet pystyvät ottamaan elämän varrella. Minkä muotoinen on kahden ihmisen välinen suhde.

Noah Baumbach on tehnyt enemmän ja vähemmän onnistuneita elokuvia. Vaikutteita on voinut nähdä erityisesti Woody Allenilta. Marriage Storyssa myös selvä kaikupohja Kramer vs. Kramerista. Mutta siitäkin filmistä on vuosikymmeniä aikaa, joten ehkä se vaatikin päivittämistä. Baumbachin maailmat sijoittuvat usein New Yorkiin ja käsittelevät intellektuellien elämänkriisejä. Niin tässäkin. Tämä on kuitenkin heittämällä Baumbachin paras elokuva. Hän on viimeinkin löytänyt maailmalleen kehykset. Näin raa'alla ja henkilökohtaisella ja nykyään yleismaailmallisellakin sekä rajulla aiheella hänen elokuvansa löytää iskevän tehon - jotain mikä on mielestäni puuttunut hänen aikaisemmista elokuvistaan.

Avioero on raastava aihe. Siksi elokuvakin on varsin räjähtävä. Runnova. Rujo. Tämä ei ole helppo elokuva. Erityisen hienosti Baumbach keskittää elokuvallisen linssinsä avioeroprosessin säröihin, parisuhteen säröihin. Eikä käännä niistä katsettaan pois. Vaan heittää katsojan suoraan hyvien ihmisten rumimpiin puoliin.

Elokuvallinen ilmaisu on kuorittua ja nojaa vahvasti aiheen tehoon. Tämä on ratkaisuna onnistunut, lähinnä siksi, että puhdas elokuvallinen ilmaisu antaa paljon tilaa näyttelijöille. Lava on yksinomaan heidän, kun kuvaus, lavastus, puvustus tai mitkään muutkaan elementit eivät kilpaile huomiosta. Elokuva on hyvin kirjoitettu. Näyttelijöille annetaan monia monologeja, lihaisia dialogeja ja elokuva muistuttaakin kuin teatteriesitystä, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Ehkä ylidramaattisuus häiritsisi, jos ohjaaja ei osaisi puhdistaa ilmaisuaan aktiivisesti koruttomaksi ja jos näyttelijät eivät olisi alansa parhaimpia. Mutta elokuva osuu juuri oikein. Se iskee, se on voimakas ja lyö katsojalta hapen pihalle. Siitä tulee taideteoksena aito, sillä se on niin jykevästi tulkittu.

Erityisen huomion ansaitsee elokuvaa kannattelevat näyttelijät.

En ole elokuvissa nähnyt vähään aikaan näin voimakasta näyttelemistä. En ehkä sitten hienon August: Osage Countyn, vuodelta 2013. Kaikki näyttelijät tekevät uskomatonta työtä. Toivoisin, että erityisesti pääosanesittäjät Scarlett Johansson, Adam Driver sekä sivuosan Laura Dern saisivat palkintohuomiotakin osistaan.

Scarlett Johansson tekee ehkä suurimman vaikutuksen, mikä on paljon sanottu, sillä hänelläkin on ollut urallaan vähän vähemmän kunniakkaita rooleja. Mutta tässä hän on vereslihalla. Aivan mykistävä roolisuoritus. En tiennyt, että näyttelijä voisi olla noin aito, noin kiinni vahvoissakin tunteissa ja silti niin pakoton. Tunteet ovat vahvoja ja Johansson näyttää olevansa kykenevä niin voimakkaaseen tulkintaan. Mutta silti hän pysyy harmonisena. Hän ei ole yliteatraalinen, vaan hänen tulkintansa on uskottavaa.

Adam Driverin olen todennut jo kauan sitten sukupolvensa hienoimmiksi näyttelijöiksi. Hän vie hahmonsa tässä niin hurjiin tunnetiloihin, että sitä on melkein jopa vaikea katsoa. Yleensä olen innoissani, jos näyttelijä heittäytyy, mutta Driver on näyttelijänä jo niin peloton, että tekee mieli kääntää katseensa pois. Kuin hänen näyttelijäntyönsä olisi liiankin henkilökohtaista.

Ja Laura Dern. Hän ei jää yhtään pääosanesittäjien varjoon, vaikka saakin vähemmän ruutuaikaa, eikä hänen hahmonsa kulje niin rankoissa tunnetiloissa. Mutta Dern vakuuttaakin tulkitsemalla yllättävän monitahoisesti, vaikka hahmonsa onkin sivuosassa. Katsoja ymmärtää häntä. Lisäksi roolisuoritus on häkellyttävän hienovireinen, mikä on uskomatonta, sillä harvoin sivuosassa ehtii veistämään hahmostaan niin aitoa. Dern tuo häneen kolmiulotteisuutta, inhimillisyyttä. Pienillä nyansseilla sekä niillä suurilla, hahmoa määrittävillä tekijöillä, kuten hienoilla puheenvuoroilla oikeudessa sekä elokuvan loppupuolella voimakkaalla monologilla naisen asemasta yhteiskunnassa.

Myös muut näyttelijät ovat hyviä. Alan Alda, Merritt Wever, Julie Hagerty ovat kaikki loistavia.

Ihmettelen, jos emme näe ensi vuoden Oscareissa. Itsekin avioerolapsena tunnistin tämän tarinan. Se oli totta. Tähän oli saatu vangittua se. Eikä sitä tehty ilmiselvästi tai alleviivattuna. Vaan puhtaasti, raa'asti, totuudellisesti.

Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.

Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.

Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.

...=)

Captain America: Civil War (Captain America: Civil War)

Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.

Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.

Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.

Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.

Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.

Dreams do come true.

#elokuvahaaste2016 (30. Sarjakuvaan perustuva elokuva)

...=)

Lucy (Lucy)

Tajuttoman kaunis elokuva.

Scarlett Johansson on loistava valinta päärooliin, sopivan hukassa olevana naisena. Mutta mikä on ratkaisevaa hänen roolityössään on, että hän tuntuu olevan tietämätön juuri oikeista asioista. Morgan Freeman on loistavaa vastapainoa, sillä hänen uskottava äänensä ja olemuksena tuntuu olevan perillä kaikesta maailmankaikkeudessa. Sitten onkin hauskaa, kuinka tämä asetelma rikotaan, kun Johanssonin Lucy onkin niin syvässä yhteydessä kaikkeuden ytimen kanssa.

Lucy on nuori nainen, joka joutuu tahtomattaa osaksi huumemaailmaa ja sitä kautta saa hyödynnettyä aivojensa maksimikapasiteetin. Elokuva perustuu teoriaan siitä, että ihminen käyttäisi vain 10 % aivokapasiteetistään. On ihan mielenkiintoista kyllä pohtia, että millainen olisi suuremman tajunnan ja todellisuuden omaavan ihmisen maailma.

Erityisesti elokuvan finaali, kaikessa absurdissa kauneudessaan on yksi hienoimpia elouvallisia kohtauksia, joita olen itse nähnyt. Jopa siinä määrin, että elokuvan tietyt virheetkin antaa anteeksi. Useasti visuaaliset kikkailut vievät tilaa elokuvalliselta kerronnalta, mutta pidin todella paljon siitä, että elokuva jopa esitti oman teoriansa maailmankaikkeuden tarkoituksesta ja vielä pystyi kuvittelemaan sen niin havahduttavasti kuvan keinoin.

Elokuva esittää, että elämisen syy on sen muoto, jonka se sanoo olevan hetki. (Ts. hetki ajassa on elämisen tarkoitus.) Aika sitoo meidät olemassaoleviksi. Siksi pidin todella paljon elokuvan symbolisesta teemasta yhden naisen osasta maailmankaikkeuden yhtenä hetkenä ja sitä kautta kaikkina hetkinä. Sillä, kuten kulunut sanonta kertoo: tämä hetki on ikuisuus.

Elokuvan kyllä huomaa Luc Bessonin käsialaksi. Jälleen yksi takaa-ajo Pariisin keskustassa... Paikoin elokuva myös sortuu selittelemään liikaa itseänsä ja nämä vähän liiankin "scifit" ratkaisut ovat valitettavasti vähän tönkköjä.

Mutta silläkin riskillä, että paljastan elokuvan loppuratkaisun sitä näkemättömälle ja että toistan taas itseäni: elokuvan finaali, jossa Lucy on saavuttanut aivokapasiteetistään 100 % ja hän on siirtynyt "kaikkialle"; hän on kivikaudella, alkuräjähdyksessä, toisessa maailmansodassa, sinun kännykässäsi, muistitikullasi ja hänestä on jäljellä enää korkokengät ja mekko - symboli yhden naisen osasta ikuisuutta; hän on siinä, ei missään ja kaikkialla. Kaunista.

#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)

Koti eläintarhassa (We Bought A Zoo)

Tällä elokuvalla on vähän Forrest Gump-tyylinen rakenne. Vähän sellainen; "heitetään kaikki mahdollinen samaan soppaan ja koitetaan mitä tulee". On Matt Damonia ja Scarlett Johanssonia ja kuollutta vaimoa ja kahta lasta ja kotia eläintarhassa ja mottoja, taideteoksia, tiikereitä, apinoita, talousvaikeuksia jne. Tätä ei edesauta järkyttävän korni ja imelä kuvaus ja käsikirjoitus, joka oikein juhlistaa kliseitä. Eniten ärsytti miten teennäinen elokuva oli. Oli mukamas joku maailman kamalin asia, kun perheen poika piirsi piirrustuksia vähän synkemmillä väreillä. Missä koulussa mukamas kaikki oppilaat piirtävät jotain perhosia ja kukkasia!? Kyllä minäkin sellaisessa koulussa alkaisin piirtämään vähän synkempiä kuvia. Mutta ei siitä syystä nyt erottaa tarvitse! Inhottaa myös, että tämän "kovia kokeneen perheen" suurin ongelma on, että mihin hulppeaan lukaaliin kaataa kaikki ylimääräinen raha. Kohtaus, jossa Matt Damon ja tytär Rosie menevät talokaupoille pistää kyllä itse kunkin haukkomaan henkeä, kun he tyyliin kalliideen luksuslukaaleiden kohdalla toteavat, että "onpa läävä". Kyllä elokuvan nyt katsoi, mutta ei sille paljon pisteitä
A) omperäisyydestä B) taiteellisuudesta C) edes yrittämisestä voi antaa.

...=)

Avengers: Age of Ultron (Avengers: Age of Ultron)

>Avengers-elokuvat
Avengers elokuvan odotettu jatko-osa Avengers: Age of Ultron valmistui vuonna 2015. Siihen palaa jo ennestään tutut kostajat: Iron man (Robert Downey Jr.), Kapteeni Amerikka / Steve Rogers (Chris Evans), Hawkeye (Jeremy Renner), Hulk (Mark Ruffalo), Musta Leski (Scarlett Johansson) ja Thor (Chris Hemsworth). Lisäksi he saavat kaksi uutta jäsentä kaksosista Wandasta ja Pietrosta eli Scarlett Witchista ja Quicksilverista. He kaikki kohtaavat mahtavan pahiksen Ultronin, joka on omalla tavallaan tekoäly.

Avengers 2 (kuten minä tykkään sitä kutsua, koska sehän se on) on niin ikään siis Marvelin "Phase Two":n elokuva. Muita "Phase Two":n elokuvia on Iron Man 3, Thor: The Dark World, Captain America: The Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy. Lisäksi tuleva Ant-man elokuva kuuluu vielä "Phase Two":hon. "Phase 3" pitää sisällään elokuvat Captain America: Civil War, Doctor Strange (jota näytttelee Benedict Cumberbatch), Guardians of the Galaxy 2, Untitled Spider-man film, Thor: Ragnarok, Avengers: Infinity War (osat 1 ja 2), Black Panther (jota näyttelee Chadwick Boseman), Captain Marvel (joka on siis nainen, alunperin elokuvan nimi oli Ms. Marvel) ja Inhumans. Kaiken kaikkiaan Marvelilla on kuulemma suunnitelmat elokuvista vuoteen 2028! -Kyllä nyt rahastetaan toimivalla konseptilla!-

Sekavaahan kaikki tämä on. Ikävöin päiviä kun jatko-osat olivat nimeltään vain Jaws 2 tai vastaavaa. Mutta silti en paljosta voi syyttää näitä elokuvantekijöitä, sillä itse olen niin hyvin nauttinut ajastani näiden superviihdyttävien leffojen parissa. Ja Avengers: Age of Ultron jatkaa samalla, pettämättömällä linjalla.

Ensin pari huomiota: jotkin juonelliset ratkaisut tuntuivat vähän hätiköidyiltä. Mielestäni tämä Mustan lesken ja Hulkin häthätäinen romanssi oli vähän tuulesta temmattu ja näen sen lähinnä turhana keinona saada elokuvan lopulle lisää painoa. Elokuvasta myös hieman jäi sellainen vaikutelma, että kyseessä kuitenkin on vain väliosa tässä elokuvasarjassa. Mitään kantavaa elokuvasta ei siis käteen jäänyt tulevia osia ajatellen, paitsi muutama uusi kostaja...

Kaikesta huolimatta, pidin mahdottomasti tästäkin Avengersista. Joss Whedonilla on poikkeuksellinen kyky sävyttää tälläinen ajoittan jopa liiankin eeppinen toimintafantasia, todella purevalla huumorilla. Avengersin ykkösosa tuttu tunnelma jatkuu siis (onneksi!) tässäkin. Ei näitä kahta elokuvaa voi edes verrata. Ne ovat molemmat niin hyviä ja aidosti samanlaisia ja se on hyvä, sillä konsepti on viihdyttävä. Rakastan yli kaiken sitä, että kerrankin toimintaelokuvan pääosassa on monta sankaria. Kaikilla omat historiansa ja hieman myös omat motivaatiot ja tavoitteet ja sitten eri persoonat kohtaavat. Ja myös naisia on jokseenkin edustettuna. Tosin huudan vieläkin sen Mustan lesken oman elokuvan perään.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että Mustalle leskelle annettiin taas lisää valotusta hänen menneisyyteen ja hahmoon, kuten Hawkeyenkin. Samanaikaisesti minun tekee mieli katsoa tämä leffa uudelleen ja jo nähdä seuraava osa leffasarjasta! Pidin paljon näistä uusista kostajista myös. Niillä oli mahtavat voimat ja Elizabeth Olsen on upea näyttelijä. En ole ennen nähnyt häntä missään, mutta olin kuullut hänen huomattavan upeista näyttelijänlahjoista ja nyt uskon kuulemani. Hänhän on valovoimainen! Toki pidän ironisena sitä, että Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnson) on palkattu oikeaksi supersankariksi... Mutta hyvin hän veti!

No mitää tässä enää sanottavaa? Taattua laata, maittavaa viihdetä, loistava, toiminnantäyteinen elokuva, jota katsoessa saa ääneen nauraa ja ei varmana tylsisty. Jos pidit ykkösosasta, niin pidät varmasti tästäkin. Ja mitä tulee siihen, että vain tälläiset supersankarielokuvat vievät markkinatilaa niin sanoituilta "oikeilta elokuvilta", niin jos nämä supersankarielokuvat ovat näin hyviä ja ihmiset tykkäävät näistä niin en näe siinä ongelmaa. Toki koen, että elokuvatarjonta ei voi pelkästään olla tätä, mutta tätä ollaan tilattu ja tätä saadaan. Jaloillaan voi äänestää ja minun jalkani tulevat jatkossakin viemään minut Marvelin elokuvien pariin.

...=)

Captain America: The Return of the First Avenger (Captain America: The Winter Soldier)

> Captain America-elokuvat
>Avengers-elokuvat
Tähän alkuun täytyy todeta, että nyt ovat kyllä suomentajat yllittäneet itsensä. Miksi helvetissä on elokuvan suomennettu nimi vain toinen englanninkielinen nimi (The Return of the First Avenger)?
Captain America-elokuvien ensimmäinen osa - Captain America: The First Avenger oli tylsä. Mutta Captain America: The Winter Soldier on miltei täydellinen supersankarielokuva. Miljoona ja yksi kertaa parempi kuin edeltäjänsä. Tässä on nyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mielenkiintoisia, jopa todella henkilökohtaisia henkilösuhteita. Tärkein ero The First Avengerin ja The Winter Soldierin välillä on, että tämä sijoittuu nykyaikaan. Tässä Captain American lähtökohdat on jo selvillä. Nyt on siis huomattavasti tilaa päästä heti vauhtiin. Tällä kertaa Captain America / Steve Rogers (Chris Evans) saa peräänsä mysteerisen Winter Soldierin, kun SHIELDIN hallinto on vaikeuksissa erilaisten salaliittojen puskiessa valtaan, ei Captain Americalla ole kovin monta keneen luottaa. Kaiken keskeltä hän löytää kuitenkin apua Avenger-kaveristaan Mustasta leskestä / Natasha Romanoffista (Scarlett Johansson), ehkä yllättävimmin, sillä Natashaan ei juuri voi luottaa, sillä hän on mestarivakooja ja psykologisen vaikuttamisen asiantuntija. He muodostavat kuitenkin aika kovan parivaljakon.

...=)

Iron Man 2 (Iron Man 2)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Elokuvan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Iron Man 2. Ihanaa. Nykyään jatko-osien nimet eivät enää ole tuon kaltaisia. Ne on jotain Nälkäpeli: Vihanliekit, osa 1 tai Mission: Impossible - Ghost Protocol - väliviiva sitä, kaksoispiste tätä, osa 2 sitä ja tätä. Iron Man 2 on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä, josta en välittänyt. Tärkein syy on Black Widow, jota esittää Scarlett Johansson. Kun koko maailma on nyt saanut tietää Iron Manista, haluavat kaikki osansa. Myös mysteerinen pahis (Mickey Rourke) haluaa oman osansa Iron Manista.

Kuten sanottu, Musta Leski/ Black widow on niin ihanan kovis nainen, joka näyttää kyllä kovisyrmyillekin, kuinka näytetään taivaan merkit. Lisäksi hän puhuu miljoonaa kieltä sujuvasti, mukaan lukien latinaa ja hän osaa loistavasti psykologisia mielipelejä, pyörittäen kaikkia pikkusormensa ympärillä. Robert Downey Jr. jatkaa itselleen tuttua linjaa, hauskoine läpänheittoineen ja kaiken kaikkiaan todella viihdyttävä supersankarileffa. That's it.

... =)

The Avengers (The Avengers)

>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!

...=)

Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"

...=)