Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.

Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.

Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.

Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.

Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.

...=)

Ghostbusters (Ghostbusters)

Paul Feig on yksi lempiohjaajistani. Jopa niin paljon hänestä pidän, että välillä tuntuu kuin hän tekisi elokuvia suoraan minulle. Kun katson hänen elokuvallisia maailmoja, ne puhuttelevat minua. Niitä on helppo katsoa. Ja jokainen vitsi osuu suoraan nauruhermoni ytimeen. Siksi olen ollut erittäin katkera, että hänen ohjaamansa uudelleenfilmatisointi vuoden 1984 klassikosta, Ghostbusters on saanut osakseen niin suuren vastareaktion. Huomauttaisin, että negatiiviset kommentit löysivät tiensä yleiseen elokuvankeskustelun kaanoniin Ghostbustersin ympärille jo ennen kuin kukaan oli edes elokuvaa nähnyt. Toki syyt voivat olla moninaiset, mutta uskaltaisin väittää, että ainakin yksi syistä on tiedostettu tai tiedostamaton misogynia. Ajatus siitä, että naiset eivät millään voisi astua miesten saappaisiin ja onnistua siinä, mitä miehet ovat tehneet heitä ennen. Ymmärrän, että kritiikkiä voi esittää uudelleenfilmatisointien tarpeesta tai siitä, jos kyseinen uudelleenfilmatisointi olisi huono / huonompi kuin alkuperäinen ja täten ehkä mukamas pystyisikin "tahrimaan" alkuperäisen elokuvan mainetta. Sitä en ymmärrä, miksi kritiikki kuitenkaan pitää esittää jo ennen elokuvan näkemistä ja / tai juuri sitä elokuvaa kohtaan, missä nyt vain sattuu naiset olemaan pääosassa, kaikkien niiden tuhansien uudelleenfilmatisointien sijasta, missä ei ole edes päähenkilöiden sukupuolta vaihdettu. Onko kukaan esimerkiksi kuullut, että Channing Tatum tulee esittämään Darryl Hannahin roolin Splashin uudelleenfilmatisoinnista? Ja eipä ole se leffa kahta urputusta saanut osakseen.

Vuoden 2016 ja 1984 versioiden vertaaminen on jopa aika vaikeaa. Ne ovat niin samanlaiset, mikä on taas yksi syy ihmetellä negatiivista vastareaktiota, sillä elokuvahan ei ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut kunniaa alkuperäiselle. Jopa suuri osa alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä nähdään aika mittavissakin cameoissa.

Uuden elokuvan edut ovat siinä, että käsikirjoitusta on luonnollisesti pystytty parantamaan. Saamme mielestäni paremmin rakennettua tämän syntytarinan ja saamme enemmän aikaa kohtausten asettelemiseen, minkä ansiosta elokuvaan on helpompi astua mukaan. Muutamassa vuosikymmenessä ollaan päästy myös elokuvateknologian kanssa pidemmälle, minkä takia uusi Ghostbusters on mielestäni parempi seikkailu. Lopun taistelukohtaus on aika kick-ass ja muutenkin elokuvaan on saatu hyvä rento tunnelma, osittain mikä alkuperäisestä puuttui (ehkä koska ironia vei tunnelmasta tietyn lämmön pois). Ja ihan suoraan sanottuna, mielestäni uusi Ghostbusters on hauskempi, mutta tässä kohtaa olen puolueellinen, Feigin fanina.

Minulla ei ollut mitään ongelmaa Chris Hemsworthin esittämän hahmon kanssa. Päin vastoin, mielestäni hän oli todella hauska, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys, ottaen huomioon Loman. Mutta sen voin asettaa misogynistien eduksi, että Hemsworthin hahmo on kyllä pahasti esineellistetty eli uusi Ghostbusters osaltaan sortuu siihen nimenomaiseen seksistisyyteen, mistä se syyttää vihaajiaan. Mutta hei c'mon - se tanssi! Antaisin siitä jopa ihan Oscar-pystin hra Hemsworthille, niin valovoimainen esiintyjä hän tanssilattialla on!

Pidin myös siitä, että kerrankin Melissa McCarthy näytti ihmiseltä. Suorastaan inhosin hänen stailaustaan muun muassa sellaisissa pätkissä kuin Tammy tai The Identity Thief (toki, myönnän, myös Morsiusneidot), jossa hän suorastaan pilkkasi omaa läskiyttään! Se ei mielestäni ole hauskaa. Kristen Wiig oli vähän pettymys. Leslie Jones on kaunis. Kate McKinnonin hahmo on tärkeä siksi, että (no, oletettavasti) hän on lesbo, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Mutta mielestäni yhdessä he toimivat erityisen hyvin, vielä kun laskee mukaan Hemsworthin Kevinin, niin toivon, että jatko-osat tosiaan tapahtuvat, sillä en tohtisi laskea tätä porukkaa vielä seikkailusta uloskaan.

Joku voi väittää, että alkuperäinen on aina paras. Voin hyväksyä tämän väitteen, sillä uusi leffa tietysti aina ratsastaa jonkin matkaa vanhan leffan innovatiivisuudella, mutta ottaen huomioon, että Ghostbusters on kuitenkin hauskaa viihdettä, isolla H:lla ja isolla V:llä, niin tohtisin väittää, että enemmän on enemmän ja enemmän on uudessa leffassa.

...=)

St. Vincent (St. Vincent)

Juuri tänään viimeksi selasin blogihistoriaani. Yllätyin suuresti kun huomasin siellä olevan lukemattomia elokuvien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ilmeisesti olin näistä kuitenkin arvostelunkin kirjoittanut, joten katsottua ne ainakin on tullut. Veikkaanpa, että vähän ajan päästä St. Vincent vajoaa samaan kategoriaan. Näin tämän pari päivää sitten ja totta puhuen, minun on vaikea muistaa millainen elokuva tässä edes oli kyseessä.

Bill Murray on pääosassa Vietnamin veteraani, köyhtynyt äkäpussi, joka saa naapuriinsa miehensä pettämän Maggien (Melissa McCarthy) ja tämän pojan Oliverin (Jaden Lieberher).

En ollut kovin vaikuttunut Jaden Lieberherin näyttelijäntaidoista. Eikä se sinänsä yllätä, hän on vielä niin nuori. Olin tyytyväinen siihen, että Melissa McCarthylta nähtiin kerrankin jotain muuta kuin kiroilua. Bill Murray oli taattua Bill Murray-laatua. Naomi Watts oli todella hyvä.

Elokuvana, tämä St. Vincent on äärettömän geneerinen, miljoona kertaa nähty, sentimentaalinen kasvutarina. Ihmettelen, miten tämä muka kävisi missään ulottuvuudessa komediasta - itsehän en nauranut kertaakaan.

...=)

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Paul Feig on tuttu mies sellaisten menestyskomedioiden takaa kuten Morsiusneidot ja The Heat. Nyt hän on räjäyttänyt potin taas, uusimmallaan, toimintakomedialla Spy, pääosissa Feigin ilmeisesti luottonäyttelijä Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne ja Miranda Hart. Melissa McCarthy on CIA:lle työskentelevä agentti, joka on jumiutunut lähinnä konttorihommiin. Kun kaikki muut järjestön kenttäagentit paljastuvat, lähetetään McCarthy kentälle ja hän pääsee vihdoin näyttämään taitonsa maailmalle.

Idea on siis käytännössä todella tuttu toisesta, hulvattomasta komediasta Get Smart / Salainen Agentti 86 (2008), jonka pääosassa oli Steve Carell. Vaikka näiden kahden komedian lähtötilanne, perusidea, on täysin sama, se ei suinkaan toimi elokuvia vastaan. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei näitä tälläisiä kevyitä, oikeasti hauskoja, aivot narikkaan-tyylisiä komedioita kasva missään puissa. Niitä on todella harvassa ja luojan kiitos siis Paul Feigistä, miehestä, joka on kerta toisensa jälkeen onnistuu naurattamaan ja viihdyttämään. Hän onkin nopeasti noussut yhdeksi lempiohjaajistani. Miksi ei? Komedia on niin vaikeaa ja hän onnistuu siinä jatkuvasti. Hän on upea nero!

Itse kyllä pidin enemmän Get Smartista ja Feigin edellisestä elokuvasta The Heatista, mutta se saattaa johtua myös siitä, että olen nähnyt näitä elokuvia enemmän kuin tätä Spy:ta, jonka olen nyt sitten nähnyt vasta kerran. Siitä huolimatta nauroin ääneen läpi koko tämän elokuvan.

En voi myöskään olla kuvittelematta, kuinka paremmin elokuva VIELÄ toimisi, jos McCarthyn roolissa olisi vaikka The Heatissa loistanut Sandra Bullock, jonka koominen ajoitus on vielä osuvampi kuin McCarthyn. Ei tule taaskaan kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä rakastin McCarthya roolissaan ja hän nauratti minua kauttaaltaan.

Vertaukset James Bond-teemaan ovat oleelliset. Elokuva on tehty kuin suoraksi James Bond-parodiaksi. Mutta leffa toimii kuitenkin myös itsenäisenä komediana, eikä katsojan ole tarvinnut nähdä yhtäkään James Bond-elokuvaa ymmärtääkseen, miksi tämä leffa on hauska. Koska kyseessä on toimintakomedia, saa eniten tietenkin nauraa niissä toimintakohtauksissa, koska ne eivät sitten menekään "niin kuin elokuvissa". Myös monta muuta kuolemattoman hauskaa hetkeä elokuvasta löytyy. Tiedän, että toimintakomediat eivät ole kaikkien makuun, mutta suosittelen silti tätä leffaa. McCarthy on toimintaleffan pääosassa niin virkistävää, sillä yleensä pääosassa on joku mies, oli se sitten joku James Bond tai Johnny English.

En tiedä, mitä tässä enää sanoa. Tekisi mieli analysoida kaikkia elokuvan hauskoja hetkiä, mutta minulla ei yleensä ole ollut tapana spoilata elokuvaa liialti. Komedioissa on vielä se, että niistä ei halua tietää liikaa ennen kuin ne näkee. Tässä voisinkin varoittaa, että älkää missään nimessä katsoko tämän leffan traileria, ennen kuin näette itse elokuvan. Valitettavasti tämänkin leffan kohdalla, monet parhaista vitseistä on sinne traileriin spoilattu ja siksi ne eivät elokuvan kohdalla enää niin naurata, kun tietää, että ne ovat tulossa. Ylipäätänsäkin komedioiden kohdalla ei kannata trailereita juuri katsoa... tai arvosteluita lukea. Joten tämä riittää, menkää katsomaan se leffa! Oikeasti. Vaikka mieleni tekisi tässä vielä jäädä rupattelemaan kappale kaupalla, kuinka nerokas leffa on, niin annan sen puhua itse puolestaan. Hauska se on. On.

...=)

The Heat (The Heat)

Vuoden 2013 suosituin komedia, The Heat on tuottanut yli 200 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Vuoden suurin elokuvatähti, Oscar-voittaja Sandra Bullock tähdittää yhdessä Oscar-ehdokas Melissa McCarthyn kanssa tätä hittiä, jonka ohjasi Morsiusneidot-elokuvan ohjaaja Paul Feig. 90-luvulla suosionsa huipulla ollut Michael Rapaport, Hollywoodin nouseva nimi Oscar-ehdokas Demian Bichir, Internet-koomikkotäthi Spoken Reasons ja Unelmien sielunmessu-elokuvan tähti Marlon Wayans näyttelevät sivurooleissa. Elokuvaa on kiitelty buddy cop-genren uudistamisesta naispääosilla.

      FBI:n erikoisagentti Sarah Ashburn (Bullock) on työnarkomaani, ylennystä odottava perfektionisti, jota työkaverit eivät voi sietää. Hänen pomonsa Hale (Demian Bichir) lupaa hänelle mahdollisuuden ylennyksestä vain, jos hän saa kiinni Bostonin huumemaailmaa pyörittävän Larkinin. Bostoniin päästessään Ashburn joutuu tekemisiin paikallisen konstaapelin Mullinsin (McCarthy) kanssa, joka haluaa suojella kulmiaan ja keinottelee itsensä mukaan tutkintaan. Hale näkee Mullinsin välttämättömäksi tutkimuksen kannalta ja kokeena Ashburnille tulla toimeen työkaverinsa kanssa, ja poliisikaksikko on syntynyt.
      The Heat on saanut upean vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoilta. Elokuvan on sanottu olevan oikeasti hauska ja sitä se onkin. Harvoin saa oikein ääneen hekottaa. Vitsejä, jotka saattaisivat ehkä paperilla tuntua aivan typeriltä, mutta Bullock, McCarthy ja Feig saavat ne toimimaan. Itse elokuvahan aivan juhlistaa kliseillään ja tekee luultavasti ennätyksen, se on ennalta-arvattavin elokuva, jota on ikinä tehty. Kuitenkin Feigillä on taito tehdä sietämättömästä todella siedettävää. Hän on cool eli hän ei murehdi, mitä muut ajattelevat vaan tekee niin kuin itse tietää parhaaksi. Täten elokuvasta tulee anteeksi pyytelemätön ja luonteva. Varsinkin kaksikon upea dynamiikka on hiottu täydellisyyteen. Tiivistäen; käsikirjoitus huono, toteutus hyvä. Tästä elokuvasta sanoisin, että aineksia siihen ei ole, mutta toteutusta sitäkin enemmän.
      Sandra Bullock on vedossa. Hän elää uransa kultakautta ja on aivan täydellinen. Hän on hionut komedia-taitonsa huippuunsa ja roolisuoritus on täynnä täydellisiä koomisia nyansseja aina käsienheilautuksista asti. Bullock on itsevarma, tarkka ja kokenut. Hän ei anna egonsa tulla hänen työnsä tielle vaan vastaa hyvin elokuvan tasoa. Itse asiassa hän nostaa elokuvan tasoa. Bullock on syy, miksi elokuva on niin hyvä. Hän ei ota huomiota pois McCarthysa vaan antaa tämän loistaa ja luo itse upeasti tasapainoa elokuvaan. Todellinen elokuvanäyttelijä. Bullock on siksi niin täydellinen komedienne ja ylipäätänsäkin näyttelijä, koska hänen koominen ajoitus on aivan täydellinen. Ehkä paras mitä olen ikinä nähnyt. Uskomatonta.
      McCarthy on tietenkin aivan huippu. Minusta Bullock kuitenkin vetää pidemmän korren omistautumiskyvyillään. McCarthy ei pärjää Bullockille ajoituksessaan vaan vetääkin ihan omaa esitystään. Hän on koominen näyttelijä. Hän ei ota itseään liian vakavasti ja juuri siksi sympaattinen. Hän on hauska ja tarjoaa elokuvan parhaimmat naurut, mutta olemme valitettavasti nähneet jo tämän hahmon McCarthylta ja se saakin epäilemään, onko hän yhden tempun esitys?
      McCarthyn ja Bullockin välinen vuorovaikutus tekee elokuvasta upean komedian. Oikeasti hauskan. Ohjaus pelastaa hieman ällöstä käsikirjoituksesta, mutta se on oikeasti Sandra Bullock, joka varastaa valokeilan.

7+

...=)