Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.

Ant-Man (Ant-Man)

Olen jo useita kertoja jankuttanut omia perusteluitani näiden Marvelin supersankarileffojen turhaksi haukutulle olemassaololle. Nimittäin se hetki, kun olet mukavassa seurassa viettämässä lauantai-iltaa ja mietitte, että katsoisiko jonkun leffan vai pelaisiko vaikka jotain kivaa lautapeliä, täytyy sen katsottavan leffan olla tarpeeksi viihdyttävä, kaukana tylsästä ja jotain, minkä hyvyydestä pystyy sen katsottuaan jakamaan tunteita. Jos elokuva on huono ja puuduttava, kaikki luonnollisesti kyseenalaistavat päätöksen katsoa ylipäätänsä elokuvaa, kun olisi voinut käyttää ajan paremminkin. Yksin voi katsoa huonojakin elokuvia, sillä joka tapauksessa siitä saa sen taidekokemuksen. Mutta kun vietetään aikaa yhdessä, täytyy meitä, kuluttajina palvella niin, että saamme sen, mitä tilaamme. Marvel-leffoista saa sen, mitä haluaa.

Noin niinku muuten en ymmärrä yhtään, miksi tähän on pitänyt työntää Paul Rudd. Mies, jonka uraa muutenkin kyseenalaistan - hänen yksikään leffa ei ole oikein ollut mikään tulokuningas, eikä hän ole tehnyt yhtäkään edes kelvollista roolisuoritusta, niin sitten hänen pitäisi vielä käydä uskottavasta supersankarista. Sebastian Stanin, Chadwick Bosemanin, Jeremy Rennerin uskoo supersankarista, Paul Rudd... ei - vaan ei. Hän ei ole edes komea, karismaattinen eikä hauska, koskaan ollutkaan. Hänet vielä ehkä jotenkin hyväksyy toisluokkaisessa komediantekeleessä, mutta nyt ärsyynnyin hänen läsnäolostaan niin paljon, että haukkuisin hänet vuoden 2015 surkeimmaksi roolisuoritukseksi. Koska tälläisiä Ruddeja pyöritellään mahdollisuuksista toiseen, niin oikeasti lahjakkaat, vaikka mustaihoiset, tai aasialaiset tai naisnäyttelijät joutuvat kamppailemaan, että saavat puoliksikaan yhtää hyvää tilaisuutta kuin tälläinen maailmanlaajuinen ilmiö-elokuva.

Mutta silti pidin Ant-Manista. Se ei ollut liian kliimaksinen (ongelma, joka esim. Avengersilla paikoin on), vaan se oli rauhallisempi ja tasapainoisempi sekä harmonisempi elokuvakokonaisuus. Evangeline Lillyn hahmo oli ihan hauska, harmi vain, että hänelle on pitänyt antaa niin karmea peruukki. Michael Douglas sen sijaan oli tapansa mukaan loistava. Corey Stoll muistetaan muun muassa House of Cardsista, jossa hän oli loistava ja sopi kyllä roolinsa tässäkin. Michael Pena oli häikäisevä Crash-nimisessä elokuvassa ja on kuulunut siitä lähtien omiin suosikkeihini. Bobby Canavale on jäänyt pahasti jumiin tälläisten ääliöiden rooleihin.

Jo alkuasetelma Ant-Manissa kuulostaa kyllä täysin tuulesta temmatulta. Jollakulla on loppunut ideat supersankareille kesken ja ajatus muurahaisen kokoisesta miehestä on takuu varmasti tullut yön pimeimpinä tunteina. Silti, yllättävää kyllä, se saadaa elokuvassa toimimaan uskottavasti. Elokuvassa oli selvästi Inception-vaikutteita lavastetyöskentelyssä ja absurdin kuvauksen hakemisessa, kun yht-äkkiä ammeen tai vyönsoljen pitääkin olla unenomaisesti pilvenpiirtäjän kokoinen. Elokuvaa oli itse asiassa todella nautinnollista katsoa, sillä tässä ei niinkään kuljettu juoni edellä, vaan estetiikka ja harmonia. Myös Marvel-leffoille tunnusomainen kevyempi huumori ja naljailu on omiaan tekemään Ant-Manista hahmon, joka ei ota itseään liian vakavasti. Mutta siitä syntyykin itselle suurin ongelma tälle hahmolle, sillä Deadpoolin nähtyään, voi tätä pitää enintään vain esiasteena sille nerokkaalle hahmoluomukselle ja lopputulos on täten vaisu. Mikä osa tällä supersankarilla enää on Marvel -universumissa?

...=)

Blue Jasmine (Blue Jasmine)

Sadas arvostelu!
Sadannen arvosteltavan elokuvan kunniaksi kirjoitan arvostelun nyt yhdestä kaikkien aikojen parhaimmasta elokuvasta; Woody Allenin Blue Jasminesta. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti luonnollisesti Woody Allen. Pääosassa on Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Canavale, Louis C.K., Alden Ehrenreich, Peter Sarsgaard ja Andrew Dice Clay.
     Blue Jasmine kertoo Jasmine Francisista, joka oli naimisissa varakkaan New Yorkilaisen pörssikeinottelijan Hal Francisin kanssa. Hal paljastuu kuitenkin huijariksi ja kaikki heidän rahansa otetaan heiltä pois. Hal joutuu vankilaan, jossa hirttää itsensä. Varattomana ja henkisesti sairaana Jasmine matkustaa sisarensa luokse San Fransiscoon saamaan elämänsä taas kuntoon.
      Woody Allen. En keksi parempaa nimeä, jolle omistaa sadannes arvosteluni. Blue Jasmine on ehdottomasti hänen uransa parhaimmistoa. Käsikirjoitus on puhtaasti nerokas. Se toimii joka saralla ja raottaa upeasti Jasminen psyykettä. Juoni rakentuu takaumien varaan jotka ovat toteutettu tyylipuhtaasti. Woody Allenin luoma tunnelma elokuvaan on jotain sanoin kuvaamatonta. Vain nero pystyy siihen. Blue Jasmine on elokuva parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat niin hyvin, että katsoja voi vain nauttia pienistä hiotuista koristeista ja keskittyä olennaiseen. Blue Jasmine sisältää Allenille ominaista ironista huumoria sekä laadullisesti täydellistä draamaa. Yksityiskohtaisuus, visuaalisuus ja luovuus ovat elokuvan paras juttu. San Fransisco ei ole koskaan näyttänyt paremmalta. Suuri syy miksi elokuva toimii niin hyvin kuin toimii on Cate Blanchett.
     Cate Blanchett on jumalan lahja näyttelemiselle. En ole koskaan törmännyt yhtä yhtenäiseen, tarkkaan ja hiottuun roolisuoritukseen. Blanchett on lahjakas. Hän ylittää jo ne rajat, joissa hän olisi arvosteltavissa. Roolisuoritus edustaa täydellistä näyttelemistä. Se on voimakas, kuvaava, persoonallinen, puhdas, mielenkiintoinen. Adjektiivit eivät yksin riitä kuvaamaan tätä mestariutta. Blanchett on uransa parhaassa kunnossa. Allenin ohjauksessa hänestä tulee helmi. Hän on täysin sisällä hahmossaan ja luo näyttelemiseensä niin paljon taitoa sekä tekniikkaa, että katsoja melkein uupuu. Jasmine on hyvin kuvattu elokuvahahmo. Nimenomaan elokuvahahmo, koska pääsemme tarkkailemaan Blanchettin tulkitsemaa, täysin tarkasti kuvattua psyyken hajoamista, toteutettu sellaisella virheettömyydellä, mitä ei ole koskaan nähty. Roolisuoritusta ei voi ylistää tarpeeksi. Blanchett johtaa elokuvaa. Hän ottaa sen täysin omiin nimiinsä. Karisma ja taito yhdistyvät kaikki yhdessä näyttelijässä. Blanchett on täysin työnsä hallinnassa ja tietää varmasti mitä tekee. Vain todellinen lahjakkuus pystyisi tämän kaliiberin roolisuoritukseen.
      Alec Baldwin on varma ja hyvä vastanäyttelijä Blanchettille. Baldwin on virheetön. Hän ei yllä mitenkään erinomaisuuksiin, mutta tekee kiitettävää työtä. Baldwin huokuu luontaisuutta ja maanläheisyyttä. Hän yhdistää upeasti realistisuuden ja uskottavuuden. Sivurooli on kuin luotu hänelle ja Baldwinin ja Allenin yhteistyö toimii.

      Peter Sarsgaard on veitsen terävä. Hän omistautuu roolilleen, eikä pyytele anteeksi. Hän sävyttää hahmonsa uskottavasti ja luo valkokankaalle tasapainoa ja harmoniaa. Sarsgaard on erittäin hyvä näyttelijä ja luottaa selvästi käsikirjoitukseen. Hän pystyy upeasti täyttämään hahmonsa, niin että roolisuorituksesta tulee elävä ja mielenkiintoinen.

     Alden Ehrenreich, pienessä roolissa saa aikaan enemmän kuin monet muut näyttelijät huomattavasti suuremmissä rooleissa. Ennen kaikkea hän lataa hahmoon tunnetta. Hän on koko ajan läsnä ja loistavasti vuorovaikutuksessa käsikirjoituksen ja itse toteutuksen kanssa. Hän kuvaa aitoa tunnetta ja tekee roolihahmosta vahvan ja syvällisen. Syvyyttä, sitä hän saa rooliin ammennettua kuin vanha tekijä. Ehrenreich on lupaava näyttelijä, joka omaa upean kyvyn tulkita persoonaa ja tunnetta.
      Andrew Dice Clay on luonteva. Hän tuo rooliin persoonaa ja vaivattomuutta. Hän näyttelee varmuudella ja on erittäin vahva näyttelijä. Hän tulkitsee luontaisesti hahmon olemusta ja paistaa karismaa. Hän liikkuu erittäin vahvasti ja tekee roolista inhimillisen. Hän kuin imitoi täydellisesti normaaliutta ja lisää siihen päälle hiottua draamaa.
     Sally Hawkins on persoonallinen näyttelijä. Hän tekee roolisuorituksesta oman näköisensä ja nauttii selvästi hahmon luomisesta. Hän tulkitsee sitä näyttävyydellä ja uskottavuudella. Hawkins on hänkin läsnä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden kanssa ja erityisesti näyttelee loistavasti yhteen Blanchettin kanssa. Tällöin hahmo saa eloa itseensä ja syttyy upeasti valoon.
      Blue Jasmine on Woody Allenin taidolahjojen julistus maailmalle. Hän luo aina oman maailmansa, josta katsoja ei halua lähteä pois. Allen on nero ja luo elokuvaan tunnelmaa, draamaa, virheettömyyttä, näkemystä ja luovuutta. Cate Blanchett tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista elokuvassa. Heidän yhteistyö toimiin kuin keiden tahansa kahden mestarin. Cate Blanchett on Oscar-kultaa. Oscar-palkinto on arvostetuin palkinto maailmassa ja tarjonnut minulle laadun merkin jo sadalle elokuvalle. Siksi omistankin sadannen arvosteluni Woody Allenille ja Oscar-palkinnolle.

10+

...=)