Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.

Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.

...=)

Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.

 ...=)

Fruitvale Station (Fruitvale Station)

Ryan Coogler keräsi mittaamattomasti huomiota jo ensiohjauksellaan Fruitvale Station, joka valmistui vuonna 2013. Se voitti arvostetun indie-elokuvafestivaalin Sundancen tärkeimmän palkinnon, The Grand Jury Prize, ja keräsi lukemattomasti kehuja päätähdilleen sekä käynnisti Cooglerin uran. Elokuvan ilmestymisestä on tosiaan jo kolme vuotta ja itse vasta nyt keräsin rohkeutta katsoa tämän tositapahtumiin perustuvan tragedian. Tiesin, että helppoa sen katsominen ei tulisi olemaan - oikeassa olin.

Oscar Grant oli 22-vuotias. Hänellä on pieni tytär ja hän työskenteli kovasti kääntääkseen elämänsä parempaan suuntaan, vankila-ajan jälkeen, työttömyyden ja köyhyyden oloista noustakseen. Hän kuoli poliisin luoteihin uutenavuonna 2009. 

Michael B. Jordan nousi kansainväliseen tähteyteen nimenomaan tämän roolinsa jälkeen. Oscar-ehdokkuutta, yllätys, yllätys, hän ei saanut. Ei saanut myöskään Melonie Diaz ja sitä kaikkein eniten ehkä ansainnut Octavia Spencer, joka esittää Oscar Grantin äitiä.

Coogler on riisunut elokuvan todella raa'aksi ja puhtaaksi visuaaliselta maailmaltaan, kuin myös tarinankerronnaltaan. Elokuvan pituus on vain vähäiset tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Huomio pidetään yhdessä miehessä ja hänen kohtalossaan, joka hänen kontolleen laskeutui aivan liian varhain.

Elokuva on myös marttyyrikertomus. Tavallaan tässä on vain yhden miehen päivä ja sitä seurannut yö, mutta tavallaan elokuva ulottuu todella puristavaksi yhteiskunnalliseksi saarnaksi. Coogler saa katsojan tuntemaan itsensä voimattomaksi. Tekemällä Oscarista inhimillisen sankarin, virheineen kaikkineen ja päättämällä hänen matkansa niinkin kylmän auktoriteetin rintamaan kuin poliisi, on lopputuloksena todella epätoivoinen matka. Ja mikä pahinta, tämä tapahtui oikeasti.

Selvä viesti tässä on. Mustat elämät ovat tärkeitä (myös). Mutta silti elokuvan poliiseja ei kuvata täysin epäinhimillisinä, eikä elokuvan mustia siviilejä täysin puhtoisina pulmusina - mikä on oleellista, sillä tälläiselle rasismille on tultava loppu. Jos poliisit oltaisiin tosissaan jätetty yksiulotteisiksi paholaisiksi tai jos elokuva olisi vähänkään tuominnut Oscaria rikolliseksi, jos hänet olisi jätetty vähänkin yhdentekeväksi hahmoksi, ei tarinan voima olisi astunut esiin. Avainasemassa onkin Michael B. Jordanin lämmin sekä inhimillisen aito tulkinta tästä realistisesta sankarista.

Kun painotetaan, että elokuva pohjautuu tositapahtumiin, on vaarana se, että se hyppää samantien liian rankaksi, liian synkisteleväksi, tahallaan tunteita katsojistaan repiväksi, mutta tällä kertaa elokuvan pelastaa se, mitä on Octavia Spencerin roolityö. Oman lapsensa menettäminen on kamalinta, mitä maailma päällään kantaa. Liikutuin Spencerin rohkeudesta näyttelijänä. Hän valitsee viedä hahmonsa suruun rohkeuden, voiman ja lujuuden kautta - siinä missä useimmat olisivat valinneet herkkyyden, haavoittuvuuden ja pelon. Mutta Spencer ymmärtää hyvin syvästi hahmonsa. Hän on äiti, joka suojelee poikaansa viimeiseen asti.

Hyvä elokuvasta on huomata, että Oscar Grant oli rikollinen. Hän kuoli syyttömänä, mutta on vähintäänkin mielenkiintoista pohtia elokuvan nostamia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Elokuva on vihainen. Itse olin tulkitsevani vihaa jopa koko järjestelmää vastaan, lähtien maailmanjohtajista, kulkien läpi viranomaisjoukkojen, poliisien kautta tavallisiin ihmisiin. Ihmiset kuten sinä ja minä, jotka ovat rasisteja. Ja tämän elokuvan katsottuaan todella ymmärtää yhden ihmisen vallan - valta äänestää, valta hiljaisesti hyväksyä. valta luovuttaa verta, valta puhua oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja valta tukea tälläistä taidetta, jolla on jotain sanottavaa.

#elokuvahaaste2016 (50. Elokuva, jota vuokraamon (virtuaalisen // Netflix-suositus) henkilökunta suosittelee)

...=)

Seitsemän elämää (Seven Pounds)

No kylläpä alko leffanpätkä hiljaseen, niin hiljaseen! Kyllä siinä ehti haukotuksen jos toisenkin päästää ilmoille, ennen kuin alko Will-poika leffassaan jotain tekemäänkin. Tämä johtuu siitä, että elokuvan rakenne leikittelee sillä, mitä katsoja tietää ja mitä ei tiedä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ilmeisesti käsikirjoittajalla on ollut joku selittämätön tarve pitää loppuratkaisu yllätyksenä. No valitettavasti se ei tule yllätyksenä, eikä sellainen twisti lopussa edes sovi tämänkaltaiseen elokuvaan. Monet elokuvan kohtauksista olisivat olleet paljon koskettavampia, jos olisimme tienneet alusta alkaen Smithin päähenkilön motiivit. Will Smith siis haluaa auttaa ihmisiä - siinä on elokuvan juoni. Emme tiedä miksi. Paitsi, että kyllä sen nyt vähän tyhmempikin heppu takaa osaa arvata.

Nyt kun loppuaratkaisua pidettiin "salassa" ihan viime metreille asti, antamalla vain lyhyitä välähdyksiä tapahtuneesta takaumien muodossa, tuli Smithin päähenkilöstä jopa sellainen vaikutelma, että heppuhan on ihan jälkeen jäänyt. Ei kyllä ole hänen parhaita roolejaan tämä tälläinen itsensä vähän liian vakavasti ottava hahmo, sillä Smithän on kaikkea muuta kuin - ja sellaisiin rooleihin sopiikin kuin se kuuluisa nyrkki siihen kuuluisaan silmään. En ole koskaan oikein pitänyt Rosario Dawsonista, eikä tämäkään ole poikkeus ja siksi myös elokuva hakee vähän suuntaansa minun silmissäni.

Kerrankin voin kuitenkin kehua, että hyvin oli käytetty hyväksi musiikkia, kohtauksen emotionaalisen latauksen vapauttamiseksi - juuri niin kuin sitä kuuluukin käyttää. Elokuvan viimeinen 45 minuuttia kuluu oikein verkkaisestikin, mutta se ei valitettavasti korvaa menetettyjä minuutteja elokuvan alkupuolelta, jotka olivat täysin turhia. Jos joku tätä elokuvaa alkaa katsomaan, niin en oikein voi suositella. Alku on niin kankeaa, että saisi aikamoinen maagi olla, että elokuvan lopun saisi taiottua niin hyväksi, että se pelastaisi jo alkaneen haukotusjuhlan. Enkä tosiasiassa pitänyt edes elokuvan lähettämästä viestistä.

Oli aikoinaan ihan kivaa miettiä supererogatoristen tekojen merkitystä ja mahdollisuutta sekä käsitystä laupiaasta samariasta, kunnes sitä kasvoi aikuiseksi ja ymmärsi oppia katsomaan asioita toisestakin näkökulmasta. Hyvää tekeminen saa itsellekin hyvän mielen. Täten, johtopäätöksenä; täysin epäitsekästä avunantoa ei ole olemassa. Elokuvaa yrittää ottaa kantaa kuolemaan ja sen hyvittämiseen, jonkinlaiseen karmaan tai elämän tasapainoon, hyvän tekemiseen, hyvittämiseen ja siihen, onko yksilöllä oikeus auttaa ja ennen kaikkea kysymykseen, että ketä tulisi auttaa ja millä hinnalla. Elokuvan otannasta aiheeseen tulee kuitenkin mieleen yksi jakso Frendit-sarjasta (kuvitella!). Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko täysin epäitsekkäistä tekoja olemassa. Joey on sitä mieltä, että ei ole. Phoebe haluaa todistaa Joeylle, että epäitsekkäitä tekoja voi tosiaan tehdä ja menee puistoon ja antaa mehiläisen pistää itseään. Ensinnäkin Joey osoittaa heti perään, että mehiläinen luultavasti kuoli heti pistoksen jälkeen ja toiseksi teko ei olisi epäitsekäs vaikka kuinka se olisi auttanut mehiläistä, nimittäin tällöin Phoebe olisi saanut siitä ensinnäkin sen mielihyvän, että auttoi mehiläistä kuin myös, että hän oli oikeassa, eikä Joey. Olisin toivonut vähän harkitumpaa aiheen käsittelyä elokuvalta.

...=)

Black or White (Black or White)

Kevin Costnerin ja Octavia Spencerin tähdittämä Black or White pyöri Oscar-keskusteluissa melko pitkälle asti viime vuonna. Nimenomaan Kevin Costnerin niin sanottu "comeback"-roolisuoritus sai huomiota ja häntä monet veikkasivat mahdolliseksi parhaan miespääosan Oscar-ehdokkaaksi. Hän osallistui jopa Varietyn Actors on Actors-keskusteluihin, jossa monet osallistuneet jatkoivat tietään Oscar-ehdokkaiksi: Laura Dern (Wild), Eddie Redmayne (Kaiken teoria), Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö), Mark Ruffalo (Foxcatcher), Benedict Cumberbatch (The Imitation Game), Keira Knightley, Ethan Hawke ja niin edelleen. Itse en kyllä näe, enkä oikein koskaan olekaan nähnyt mitään ihmeellistä miekkosessa. Siksi en yhtään ihmettelekään, miksi hän on myös voittanut varmaan miljoona huonoimman miesnäyttelijän Razzie-palkintoa. Hän on kovin puinen ja tuntuu aina esittävän vähän samanlaista juroa.

Octavia Spenceria sen sijaan jumaloin. Häntä on niin helppo katsella - hänen näyttelemisensä on koskettavaa ja aitoa. Hänessä on tiettyä lämpöä ja silti hän pystyy olemaan huumorillaan terävä ja osuva. Olen niin iloinen, että hänen lahjakkuutensa on huomioitu Oscarilla (elokuvasta Piiat). Elokuvana Black or White on melko kliseinen Hollywood-leffa pienen tytön huoltajuuskiistasta. Ja tämän aiheen parissa on viihtynyt elokuva jos toinenkin, joten sinällään elokuva ei tarjoa mitään uutta suuntaan tai toiseen. Ihan kiva, koskettava draama.

...=)

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent)

Outolintu-sarja: Kapinallinen valmistui vuonna 2015 ja on siis jatko-osa Divergent / Outolintu-elokuvalle, jossa Shailene Woodleyn esittämä Tris elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on jäljellä niin sanotusti vain yksi kaupunki, jonka ihmiset on jaettu osioihin/lohkoihin, heidän käyttäytymisen ja persoonallisuuden mukaan. Tris sopii luonteeltaan moneen osioon ja siksi hänet luokitellaan Divergentiksi eli Outolinnuksi. Viisaiden osion johtaja Jeanine Matthews (Kate Winslet) kuitenkin pitää Outotlintuja vaarana kaupungin lohkottuneelle yhteiskuntajärjestelmälle ja haluaa edelleenkin tuhota kaikki Outolinnut. Paitsi tässä osassa Jeanine saa käsiinsä esi-isien laatiman salaperäisen laatikon. Jeanine uskoo, että laatikossa on viesti ja ratkaisu Divergenttien tuhoamiseen, joka tapauksessa laatikon voi avata vain henkilö, joka on jokaisen lohkon ruumillistuma, eli hänessä on osa jokaista osiota (viisasta, vaatimatonta, rehellistä, rohkeaa ja sopuisaa). Lisäksi Tris ja hänen poikaystävänsä Four (Theo James) löytävät lohkottomien leirin, joka onkin paljon järjestäytynempi kuin mitä ykkösosassa meille katsojille osoitettiin. Lohkottomien johtajaa esittää Naomi Watts ja lisäksi uutena tuttavuutena on sopuisien "johtaja" Octavia Spencerin näyttelemänä.

Nautin taas paljon tästä elokuvasta ja elokuvasarjasta. Ykkösosasta pidin vielä enemmän. Mielestäni on täysin tyhjä havainto, että tämä ei ole itsenäinen elokuva, että tästä jotain tajutakseen tulisi olla katsottuna ensimmäinen osa. Tietenkin! Jos menet katsomaan elokuvasarjan toista osaa, eikö se ole itsestään selvä, että ensimmäisestä osasta pitäisi jotain tietää. Koska elokuvasarja on trilogia, tulee tälle myös jatkoa, joten kaikki ei tässä osassa vielä selviä. Silti tämä on aivan mainiota viihdettä ja minun puolestani näitä elokuvia kelpaisi katsoa enemmänkin.

Outolinnussa on jotain punk-meininkiä. Siinä on vähän anarkismia ja sääntöjen rikkomista ja vapauden etsimistä, se tekee siitä coolin. Tiettyjä aukkoja juonessa oli ja elokuva vähän haki otettaan ja paikkaansa trilogian niin sanottuna väliosana ja aina ei ollut täysin selvää, mihin suuntaan oltiin menossa, mutta silti elokuva toimi hyvin. Jos jotain tarvitsisi kritisoida on se, että upea Octavia Spencer ei mielestäni saanut tarpeeksi ruutuaikaa, Shailene Woodley näytti aivan liian langanlaihalta ollakseen uskottava toimintasankari ja Kate Winslet, joka oli herkullisen paha ykkösosassa oli tässä kuin laimennettu versio.

Mutta kuten sanottu, tarjoaa hyvää viihdettä, uskoisin, että ainakin sarjan ystäville ja saa myös epätoivoisesti haluamaan jatkoa, jota onneksi on kai tulossa. Ei ihan niin mullistavaa, mitä ykkösosa oli. Nimittäin tämän kakkososan rakenne ei ihan ole niin selkeä. Mitä tarkoitan on, että paljon elokuvasta kuluu aikaa vain Trisin ja Fourin kävelyyn osiosta/leiristä toiseen ja paeten vihollisia. Pieni punaisen langan vahvistus olisi tarpeen. Jotkin hahmot jätetään vähän yksiulotteisiksi, mutta se saattaa johtua siitä, että jatkoa on tulossa. Joissain kohdin elokuva myös sortuu aikamoisiin toimintaelokuvakliseisiin, mutta se on ennalta-määrättyä, sillä kyseessä on, yllätys, yllätys toimintaelokuva! Pidän silti tästä tulevaisuuden maailmasta, jossa on tämä osiojärjestelmä ja nämä yhteiskunnalliset kysymykset. Pidän siitä, että nuori nainen on toimintaelokuvan pääosassa ja hän kasvaa kypsemmäksi ja vahvemmaksi myös henkisesti.

Tietysti Nälkäpeli-vertaus on oleellinen, sillä kyllä nämä elokuvat niin paljon toisiaan muistuttavat. Siinä, missä itse pidin Outolinnun ykkösosaa Nälkäpeliä viihdyttävämpänä, ei tämä toinen osa kyllä enää pärjää, mutta se johtuu vain siitä, että Nälkäpeli on niin hyvä elokuvasarja. Outolintu on hyvä kakkonen, pidän edelleenkin Outolinnun perusajatuksesta ja lähtökohdista enemmän kuin Nälkäpelin, mutta jos ajatellaan elokuvallista taidokkuutta, Nälkäpeli rökittää Outolinnun. Onneksi se ei haittaa, koska kuka näitä elokuvia katsoo sen takia, että niiden leikkaus, ohjaus tai käsikirjoitus olisi jotenkin Oscarin arvoista. Tämäkin elokuva toteuttaa tarkoituksensa viihteenä ja oivallisena nuoren naisen kasvutarinana sekä tulevaisuuden yhteiskuntaa pohtivana teoksena.

...=)

Piiat (The Help)

Piiat on yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa on Emma Stone, Viola Davis ja Bryce Dallas Howard ja sivuosissa Octavia Spencer, Sissy Spacek, Mary Steenburgen, Jessica Chastain ja Mike Vogel. Elokuvan ohjasi Tate Taylor ja se pohjautui Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin.
   Piiat kertoo Eugenia "Skeeter" Pheelanista (Emma Stone) vastavalmistuneesta toimittajasta yhdysvaltojen eteläosissa 1960-luvulla, joka haluaa kirjoittaa kirjan piikojen näkökulmasta. Hän haastattelee Aibileen Clarkia, joka on Skeeter "ystävän" Elizabethin piika. Pian Aibileenin ystävä Minny Jackson lupautuu mukaan kirjaprojektiin. Minnyn työnantaja on myös Skeeterin "ystävä" Hilly. Hilly on tyrannimainen työnantaja Minnylle. Kaikki tietävät, että jos joku saisi selville mitä he tekevät, joutuisivat sekä Minny että Aibileen vaikeuksiin ja siksi tekevät haastattelut salassa. Minny saa potkut entiseltä työntekijältään Hillyltä ja pääsee töihin Hillyn entisen poikaystävän Johnny Footen (Mike Vogel) ja hänen uuden vaimonsa Celia Footen (Jessica Chastain) luokse töihin. He ovat kilttejä työnantajia. Hilly pakottaa ystävänsä ja Aibileenin työnantajan Elizabethin vaikeuttamaan Aibileenin oloja. Ja kirjan julkaisu vaikeuttaa oloja entisestään...

   Piiat on koskettava teos erilaisuuksien hyväksymisestä. Se tarttuu Amerikan historian kipeään aiheeseen. Vaikka orjuus oli poistettu vuosikymmeniä sitten, oli mustien olot yhä kurjat Amerikan etelässä 1960-luvulla, ellei edelleen. Piiat saattaa vaikuttaa hömppä elokuvalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Se on rohkea ja syvällinen draama. Se on puhdas draama, jota jokainen pystyy seuraamaan. Jota jokaisen tulisin katsoa.
   Piiat puolustaa heikkoja osapuolia ja onnistuu tämän kuvauksessa mainiosti. Elokuva on yksi parhaimmista 2000-luvun elokuvista. Se onnistuu luomaan katsojalle mielipiteen ja kuvaa kuinka "muutos on mahdollista". Se on tunteikas elokuva.
   Elokuvan helmi on Viola Davis. En ole tainnut koskaan nähdä yhtä tunteikasta roolisuoritusta. Davis on täysin kiinni roolissaan ja pystyy taivuttamaan sitä mihin suuntaan tahansa. Hän ei pelkästään tee virheetöntä suoritusta, hän asettaa riman mahdottoman korkealle, luoden uuden merkityksen sanalle virheetön. Suoritus on ensiluokkainen ja tasokas.
   Emma Stone on täysin hyvä valinta Skeeter rooliin. Hän ei loista roolissan, vaan tekee miellyttävän tyydyttävän esityksen. Bryce Dallas Howard on Stonen kanssa miltei samoilla linjoilla. Hän pysyy hyvin roolissaan, mutta siihen se sitten jääkin. Octavia Spencer puolestaan. Häntä on vaikea arvioida, koska rooli on luotu häntä varten. Stockett on kirjoittanut Minnyn hahmon Spencer mielessään ja jos katsoo hänen aikaisempia roolejaan, löytyy tiettyjä yhtäläisyyksiä Minnyyn. Kuitenkin Spencer esittää roolin paremmin kuin hyvin. Hän pystyy hyödyntämään selvästi omaa kokemustaan kuin roolin tuntemustaan. Chastain ja Davis saivat molemmat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet, Davis hävisi hieman vääryydellä Meryl Streepille ja Chastain hävisi Octavia Spencerille, joka voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta elokuvasta Piiat.
   Piiat on tunnepitoinen elokuva. Tätä hyödyntäen Viola Davis johtaa elokuvan sen hulppeuteen ja erinomaisuuteen. Piiat on malli esimerkki hyvälle elokuvalle, eikä toivottavasti koskaan tule unohdetuksi. Se pitäisi asettaa ABC-kirjan ja karttapallon vierelle, koska niin hyvän opetuksen se katsojalleen antaa.





9+

...=)