Arvostelu: Tár

Maailma on saanut odottaa Todd Fieldin uutta elokuvaa, Tár, hyvin pitkään. Hänen edellinen, upea draama Little Children (pääosissa Kate Winslet ja Patrick Wilson) sai ensi-iltansa jo vuonna 2006. Sittemmin Field on yrittänyt käynnistellä erinäisiä projekteja, mutta edes hänen tasoisensa ohjaajan ei ole helppoa lutvia läpi Hollywoodin tuotantoviidakoiden saadakseen projekteilleen vihreää valoa.

Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tuloksena on huippuhieno elokuva, joka tulkitsee aikaamme hätkähdyttävällä kliinisyydellää. Kuin Fieldillä olisi ollut enemmän aikaa kuin meillä muilla tulkita sellaisia ilmiöitä kuin "cancel culture" tai "#MeToo-liike". 

Elokuva kertoo klassisen musiikin säveltäjästä Lydia Tárista (Cate Blanchett), joka on viimein päässyt unelmien työhönsä Berliinin filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Hän asuu kaupungissa vaimonsa Sharonin (Nina Hoss) ja nuoren tyttärensä kanssa. Elokuva alkaa hänen puhujakiertueeltaan New Yorkista, jossa hän valottaa ideologiaansa musiikkiin (hän ihailee eritoten Bernsteinia) ja katsojalle valotetaan, kuinka hän on juuri työstämässä uransa magnum opusta, Mahlerin viidettä sinfoniaa äänitettäväksi Berliinin filharmonisen kanssa. Menneisyyden virheet saapuvat kuitenkin kummittelemaan Lydiaa ja hänen valta-asemansa saattaa olla - uudella ajalla - uhattuna, kun vanhat keinot eivät pyhitäkään tarkoitusta.

Field on aina rakentanut draamansa mitä nerokkaimmalla tavalla. Hän fokusoi kerrontansa hyvin lähelle seuraamiaan ihmisiä. Elokuvan pintatasolla seuraamme vain kuuluisan säveltäjän elämää ja työtä sekä tämän läheisiä. Käsikirjoitukseen on uskallettu myös tuoda monta hienoa keskustelua taiteesta, musiikista, filosofiasta ja jopa vallasta itsestään. 

Mutta tietysti Field käyttää tätä kaikkea vain paljastaakseen syvempiä tasoja ihmisen käyttäytymisen takana. Pureutuakseen kiinni vaikeisiin teemoihin, kuten hegemonia, kuuluisuus, taide ja tietysti valta ja vallankäyttö. 

Eikä Fieldin analyysi typisty mihinkään kulttuurisodan kuluneisiin näkökulmiin, vaikka monet tietysti elokuvaa haluavatkin lukea juuri omaa puoltaan vahvistavana tai vasta puolta kumoavana teesinä. Sen sijaan Field syventää elokuvansa tematiikan yleisinhimilliseksi allegoriaksi siitä, kuinka ikiaikaista keskustelu taiteesta ja sen rajoista on. Kuinka ihmiset kautta aikojen ovat kysyneet itseltään, missä määrin taiteilija ja taide voidaan erottaa toisistaan - Fieldin vastaus tuntuu olevan, että taiteilija on taidetta; tai mikä on taiteen perimmäinen tehtävä - eniten pidin ehkä The Atlanticin Spencer Kornhaberin tulkinnasta, että kyse olisi vallankäytön, elitismin, pintakoreuden purkamisesta taiteen ympäriltä ja sen tietynlaisen puhtauden, viattomuuden palauttamisesta. Mutta tietysti, kuten aina, Tárin kaltaisista taideteoksista voi olla yhtä monta tulkintaa kuin on katsojaakin. 

Tárin rytmi on hyvin mielenkiintoinen. Se ei tikitä, kuten useimmat Hollywood -elokuvat nykyään. Sen sijaan Tár jatkuvasti yllättää kohtausten rytmityksellä. Välillä unohdumme hyvin pitkiksi ajoiksi seuraamaan pienen lapsen silmin auton takapenkiltä pakkomielteisiinsä uppoavaa elokuvan päähenkilöä ja samassa sekunnissa kohtaus katkeaakin ja hyppäämme suoraan keskelle seuraavaa tapahtumaa. Kuin Field säveltäisi musiikkia ohjauksellisella otteellaan.

Samalla lailla kohtausten estetiikka pureutuu syvälle katsojan alitajuntaan. Kamera löytää itsensä konserttisalin takarivistä seuraamassa hahmojen takaraivoja heidän käydessä keskustelua. Valaistus on aavistuksen liian himmeää. Ja yhtäkkiä syöksymme Lydian juoksulenkillä sykyiseen alikulkutunneliin. Kuin Field haluaisi purkaa visuaalisen maailman konseptiot. Sen, millaisia ajatuksia liitämme mihinkin kuvaan, miljööseen, persoonaan. 

Field haastaa katsojaa tarkastelemaan valtaa myös itsessään. Miten itse tulkitsemme taidetta ja millaista valtaa käytämme, kun liitämme tiettyjä odotuksia tiettyihin ihmisiin ja ympäristöihin. 

Ehkä parhaiten kuitenkin elokuvan monitahoista tematiikkaa valottaa se, mihin elokuva loppupeleissä kulminoituu, minkä takia se selittää olemassa olonsa. Se syy, joka sai Fieldin tekemään elokuvansa niin pitkän ajan jälkeen ja jota varten hän roolin kirjoitti. Cate Blanchettin astronomisen vakuuttava roolisuoritus.

Blanchett on aina ollut yksi mestarillisimmista näyttelijöistä. Hän on pystynyt katoamaan hyvinkin toisistaan erilaisiin rooleihin suorastaan kameleonttimaisella tarkkuudella. Oli kyse sitten keski-aikaisesta kuningattaresta tai varhaisen Hollywoodin elokuvatähdestä tai 60-luvun folk-muusikosta tai 50-luvun kotirouvasta, hän katoaa rooleihinsa.

Mutta tässä hän tekee jotain vielä enemmän. Ei pelkästään näyttele elokuvan nimiroolia uskottavasti, kokeneen ammattilaisen varmuudella. Ei pelkästään tulkitse äärimmäisen kompleksisia tunteita ja teemoja Ei pelkästään sovita yhteen hyvin ristiriitaisiakin puolia tästä monimutkaisesta persoonasta. Hahmoa on oikeastaan aika vaikea lokeroida vain protagonistin tai antagonistin rooliin. Sen sijaan Blanchett määrittää uudelleen sen, miten ymmärrämme elokuvan pohjimmaisen viestin; vallan.

Hän astuu sille maaperälle, jolla vain hyvin harva näyttelijä on kävellyt. Mieleen tulee Brando, Streep, Pacino. Luo roolisuorituksen, joka laajentaa ymmärrystä, mitä näyttelijän on mahdollista tehdä. Blanchett näyttelee roolissaan naista, jonka valta ei perustu siihen, millaiseksi sen yleensä ymmärrämme. Huutamiseksi, dominoimiseksi, hyväksikäytöksi, kunnianhimoksi. Ei edes auktoriteetiksi, pehmeistä arvoista puhumattakaan (empatia, eläytymiskyky, ihmisten lukutaito). 

Blanchettin käsissä tulkinta vallasta muuttuu pakkomielteisen taiteen tekemisen paloksi. Blanchettin esittämä kapellimestari on niin punoutunut omaan taiteelliseen intohimoonsa kiinni, ettei näe maailmaa ympärillään - tai pikemminkin; kuule sitä. Hän kuuroutuu ihmisille ympärillään. Hän alkaa käyttää heitä kuin taidemaalari maaliaan, roiskimaan vailla tunteen häivää. Hän kuuroutuu ympäristölleen. Fiksoituu epäoleellisuuksiin, jalkaansa naputtavaan oppilaaseen, naapurista kantautuvaan meteliin tai jääkaapin hurinaan. 

Hän menettää hallinnan todellisuudesta, koska valta on syövyttänyt hänet. Mutta kuten todettu, ei dominoiva valta, ei hyväksi käyttävä valta, vaan taiteellinen valta. Siitä Tár loppupeleistä kertoo; taiteesta ja vallasta ja niiden kahden suhteesta. Ja Blanchett on ymmärtänyt elokuvan keskeisen sanoman ja käyttää jokaista työkaluaan ilmentääkseen tätä viestiä, mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Blanchettin hahmo ei periaatteessa - väistämätöntä kliimaksia lukuunottamatta - koskaan näytä valtaansa. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän aivan selvästi nauttii siitä. Hän lipuu pitkin konserttitalon käytäviä kuin omistaisi koko rakennuksen. Mutta hän ei huuda alaisilleen, hän ei ainakaan ilmiselvästi käytä asemaansa hyväksi. Blanchett ei näyttele hahmoaan suureellisena, diivamaisena egomaanikkona, jollaisena hahmo olisi helppo nähdä. Sen sijaan Blanchett tulkitsee hahmon hyvin hillittynä, intellektuaalina, taiteeseen syvästi suhtautuvana naisena, jonka huomio tuntuu olevan parhaan mahdollisen taideteoksen synnyttäminen.

Ja juuri siinä piilee Blanchettin roolisuorituksen nerokkuus. Hän määrittää uudelleen vallan manifestoitumisen väylät. Hän saa katsojan ymmärtämään, kuinka syvälle juurtuva valta ja sen korrupotiva vaikutus on ja kuinka paljon se määrittää ihmisiä ja ympäristöä ympärillämme, tunnistimme sitä tai emme. Ja yleensä emme. Kuten ei tunnista toiset hahmotkaan elokuvassa, jotka alkavat syyttää päähenkilöä juuri sellaisesta vallankäytöstä, jota hän ei itse itsessään tunnista, koska hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaan taiteelliset.

Näin tajuntaa laajentavaa tulkintaa tulee vastaan harvoin. Enkä usko, että yksikään analyysi voi täysin tyhjentävästi edes purkaa osiin kaikkea sitä, mitä elokuvaan ja Blanchettinkin roolisuoritukseen on neulottu sisään. Analysoida voisi tämän kompleksisen hahmon vanhemmuutta, kumppanuutta vaimolleen, julkista ja yksityistä minää, seksuaalista käyttäytymistä - ja miten hahmon näkemiä unia ja harhoja tulisi tulkita?

Haluaisin myös analysoida ylipäänsä hahmon psyykettä, hahmon asemaa kulttuuripoliittisella kentällä, tämän identiteettiä. Kaikki nämä ovat hyvin hienovaraisesti elokuvaan koottuja aspekteja tästä hahmosta ja roolisuoritus ei ole voinut olla siksikään helppo, että Blanchett joutuu kasaamaan tämän naisen hyvin erilaisista näkökulmista yhtenäiseksi hahmoksi. Millainen olisi oikean elämän Lydia Tár? Nainen, joka olisi kivunnut klassisen musiikin maailman huipulle, joka olisi joutunut murtamaan lasikattoja ja kulkemaan uusia polkuja seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvana. Joka olisi kasvattanut nuorta tytärtään, samalla kuitenkin keskittyen hyvin kunnianhimoiseen uraansa. Onko tällainen hahmo samaistuttava vai sen vastakohta? Kaiken tämän Blanchett kuitenkin onnistuu näyttelemään uskottavan tasapainoisesti, hyvin nopeasti katsoja jopa unohtaa katsovansa näyttelijää. Edessämme on vain Lydia Tár, ihminen, joka ei ole hyvä tai paha - vaan pikemminkin näyttelee itseään myös itselleen.

Bravo.

Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tunteena, seikkalunhalu taitaa olla aika yleismaailmallinen. Tunnistamme kaikki rinnassa palavan sykkeen, joka ajaa meitä lähtemään. Kävelemään eteenpäin, katsomatta taaksemme. Kulkemaan niin kauan, että emme tunne jalkojamme. Kurkistamaan aina seuraavan kukkulan yli ja sitä seuraavan. Juoksemaan metsän laitaan, kömpimään uuteen onkaloon. Haluamme löytää tuoksuja, jotka täyttävät nenämme reseptorit uudella ja ihmeellisellä. Toivomme voivamme hengittää syvään, ilmaa, joka tuntuu keuhkoissa erilaiselta kuin se, johon olemme tottuneet. Haluamme katsoa maailman laitaa silmästä silmään.

Tunteen tunnistaa myös muuan Frodo Reppuli (Elijah Wood), joka päättää jättää rauhallisen ja tyynin elämänsä kotiperukoillaan tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä, tehdäkseen hurjan matkan kohti tuntematonta ja pahuutta, joka edustaa hänelle kaikkea, minkä voi tulkita kodinsa vastakohdaksi. Samalla hän tulee täyttäneeksi hänelle ja vain ja ainoastaan hänelle suodun vastuun tai velvollisuuden. Frodo, kaikessa hyvyydessään ja turmelemattomuudessaan, on ainoa, joka pystyy kantamaan mystisen magiasormuksen tuhottavaksi. Sormuksen tuhottavaksi, jotta hyvyyden voittokulku säilyisi. Ja samalla, kun Frodo kulkee kohti määränpäätään, tulee hän huomanneeksi, että se, mitä hän etsi maailmalta - seikkailuista, vieraista muukalaisista, vastuusta ja vapaudesta, tuntemattomista poluista ja auringonlaskuista - olikin hänen sydämessään kaiken aikaa. Apunaan Frodolla on matkassa niin kutsuttu Sormuksen veljeskunta ja näistä ystävistään - Legolas (Orlando Bloom), Sam (Sean Astin), Aragorn (Viggo Mortensen) ja esimerkiksi Gandalf (Ian McKellen) - hän löytääkin arvoista tärkeimmät - ne, minkä vuoksi kannattaakin uhrata henkensä ja oma elämänsä, suojellakseen.

Sinänsä ajatus uljaasta matkasta kohti tuntematonta on hyvin romantisoitu. Se kiinnostaa ajatuksena, koska harvallapa siihen on mahdollisuutta. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä maatuu aloilleen. Juurtuu paikalleen. Jää tahmaisena kiinni rutiineihinsa, arkeen ja velvollisuuksiin. Ja jossain mielen perukoilla aina kärventää ajatus menetetystä seikkailusta - jostain, mikä olisi voinut olla. Olla totta. Tulla osaksi sinua ja sitä, mikä tekee sinusta sinut. Olisit eräs, joka olisi kokenut jotain. Jolla olisi jotain jaettavaa. Sen sijaan, että olet kuin kuka tahansa muu.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän tajuat, että pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sitä, ettet jaksa sytyttää tulta, kääntää katkaisijaa tai luoda toivoa itsellesi. Yöstä tulee ystäväsi. Kietoudut sen samettiseen lumoon. Mutta samalla kadotat käsityksen itsestäsi. Et enää erota omaa heijastustasi. Ja ilman valoa, et näe omia mustelmiasi, jotka pimeys on sinulle mukiloinut.

Vuosien paino on hirvittävä taakka kantaa. On luonnollista, että haluat sille vähän helpotusta. Edes, että voisit unohtaa. Ja sen pimeys mahdollistaa. Kun kadotat itsesi, voit unohtaa kalavelkasi elämälle. Voit teeskennellä, että olet vapaa. Mutta samalla pimeys kavaltaa sinut. Kuormaa kontollesi vastuun, josta ei voi ottaa kiinni paljain käsin. Joten vierität sen ainoaan suuntaan, johon pystyt: alaspäin.

Sanotaan, että vanhat miehet puhuvat nuoret miehet sotaan. Joten kierre säilyy. Oikeudesta tulee suhteellista. Totuudesta valeita. Aaveista eläviä ja elävistä kuolleita. Tallomme toisemme yhä alemmas. Turvaudumme kylmän maan varaan. Haukomme henkeä viimeisillä voimillamme.

Ja vain, koska unohdit, että tässä on hyvä. Että kodin voit tehdä sinne, mihin lasket jalkasi. Kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla. Millaista ääntä lapsuutesi kaikui. Miten seikkailu tarkoittaa elämistä ilman haarniskaa. Hetkessä olemisen kauhu ja lumo. Nöyryys. Kunnia. Hengitä syvään. Olet olemassa. Halaa elämääsi. Tutki itseäsi. Näyttydy siten, kuten haluat. Tee omat päätöksesi. Lähde tai jää. Anna muiden katsoa sinua. Ja katso takaisin.

Sinänsä Sormuksen ritareiden tulkinta hyvästä, pahasta ja elämästä on hyvin inhorealistinen. Pahuus ei ole ruumillistettu. Se on käsite, joka yksilöityy abstraktiin. Liekkiin, tai silmään. Mustaan aukkoon tai pohjattomaan kaivoon. Pahuus voi löytyä jokaisesta meistä. Rakkaasta sukulaissedästäsi, vanhasta, viisaasta tietäjästä, kauneudesta tai viattomuudesta. Suojelunhalusta tai ujoudesta. Kavalinta pahuutta on pahuus, jonka itse valitsemme itsellemme.

Tematiikka ei silti pelasta trilogian avausosaa mitäänsanomattomien itsestäänselvyyksien suosta. Syvällisyydestä puhaltavia raikkaita tuulia varten olisi täytynyt pystyttää heijastavia rakenteita, peilipintoja, jotka vahvistaisivat elokuvan viestiä. Nyt se hukkuu geneerisyyden jättömaahan. Unohdetulle aavikolle, jossa elokuvan kerronnalliset ratkaisut heijastavat epätoivosta, kompromissista sen kanssa, mitä kuviteltiin ja mihin jouduttiin tyytymään, koska vain se oli mahdollista. Mielikuvituksellisten piirteiden hautausmaa pitää elokuvaa vankinaan. Rakenteesta tulee mieleen helppous, kuin mutakylpy virtahevolle.

Mikään elokuvaa seuratessa, ei erotu edukseen. Loppuratkaisun voisi vaihtaa elokuvan aluksi, ja kukaan ei huomaisi taikatempusta mitään. Hahmot muistuttavat kohtaus kohtaukselta yhä enemmän toinen toistaan. Tehokeinot pyörivät pientä, puista ympyrää, joka viimein hajoaa lastin painon alla. Aikaa käytetään runsaasti kauhomaan vettä valtamerestä pieneen lampeen. Metsä katoaa rymistelyn tieltä ja rymistelyn tempo tuudittaa katsojan uneen. Uneen, josta en herännyt. Toivottavasti seuraaville osilla on lääke. Lääke, joka herättää minut, elokuvakatsojana taas eloon.

 ...=)

Arvostelu: Ocean's 8

Odotin tätä leffaa kuin kuuta nousevaa. Luulisi, että siinä ajassa olisin ehtinyt keksiä vähän vähemmänkin kuluneen vertauskuvan, mutta satun tykkäämään tuosta nimenomaisesta, kuten varmaan sitä jo miljoonassa tekstissä olenkin pyörittänyt. Oikeastaan siitä asti, kun kuulin, että Ocean's 8 on tekeillä, tähtinään kahdeksan Hollywoodin kärkikastin naisnäyttelijää. Pelkäsin, että kun Ghostbusters floppasi, että vastaavaa linjastoa ei varmaan vähään aikaan nähdäkään, mutta onneksi toinen otos tuntuu onnistuneemmalta ja onpas leffa mennytkin ja tempaissut itselleen mojovan tilipussin lippuluukulta. Uskaltaisiko siis jo toivoa, että kuuluisat Hollywoodin studiopomot pystyisivät vähintään pitkällä tikulla tökkimään naisnäyttelijöitäkin välillä samoihin leffoihin?

Leffateatterikokemuksena tämä oli itselle ensimmäinen pitkään aikaan ja luultavasti viimeinen pitkään aikaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni paljon hypetettyyn Scape-saliin ja voi höpönassukat, ei ollut korotetun hinnan arvoinen. Sali oli kylmä. Mikä johtaakin minut siihen, miksi leffateatterissa en tätä nykyä aikaa ole tykännytkään viettää. Seitsemäntoista euroa - oikeasti - maksat siitä, että saat nähdä miljoonannen Marvel-ruljanssin tai taas Tom Cruisen jossain äksönpuurossa. Ja sen Scapen varjolla valmiiksi ostetun Finnkinon lahjalipun lisäksi pystytään sinulta nyhväämään vielä kolmen euron lisämaksu - oikeasti - onkohan se edes täysin laillista?

Mutta rahani annan ilomielin näin rohkeille linjavedoille, kuin Ocean's 8. Heti, kun studiopomot avaavat silmänsä 2010-luvulle, niin minäkin kannan pienen rahapussini Finnkinon kiskuripolitiikan juurelle ja ryhdyn palvomaan auringonjumala Scapea polvillani. Sandra Bullock ja Cate Blanchett - jotka saisivat minut leffateatteriin jo yksinään - samassa leffassa ja vieläpä jotkut Anne Hathawayt, Sarah Paulsonit ja Mindy Kalingit siihen päälle?

Ja hyvinhän tädit vetivät. Erityisesti Bullockin kylmäpäinen veto teki vaikutuksen - kuten tekee tietysti aina. Hän on ihan suosikkinäyttelijöitäni ja olen paljon miettinyt miksi. Mutta tässäkin tuli harvinaisen selväksi hänen ilmiömäinen kykynsä päästä täysin yhden tunnetilan keskiöön ja räväyttää sen katsojan naamalle. Hän on näyttelijänä mielestäni hyvin läsnä. Ehkä vieläkin suuremman vaikutuksen teki tietysti jumalani. Hänen hahmonsa oli näistä ehkä mielenkiintoisin ja pidin siitä, että hänestä ei paljastetukaan kaikkea. Cate oli tapansa mukaan niin tajuttoman aito, ettei henkeä saa.

Myös muut tekivät vaikutuksen. Rihanna ei nyt ole mikään seuraava Meryl Streep, mutta varsin kömpelössäkin roolissa onnistui pitämään päänsä veden pinnalla. Sarah Paulsonilla olisi varmasti ammennettavaa tämän roolin lisäksikin. Anne Hathaway tuntui nauttivan revittelystään, mikä on aina hienoa katsottavaa, kun näyttelijä osaa antautua roolilleen ja se on aina ollut mielestäni Hathawayn vahvuus. Jos nyt joku jäi hieman pettymykseksi niin Mindy Kaling. Hänhän on siis hauska, mutta jotenkin häntä ei osata käyttää tarpeeksi hyvin muiden toimesta. Onneksi hän ottaakin välillä ohjat omiin käsiinsä ja tuottaa omat materiaalinsa itse, jolloin hän tuntuu syttyvän paremmin eloon. Bonham Carterista en oikein tiennyt, mitä hän touhusi.

Jos puhutaan itse elokuvasta ja sen ansioista - ja mehän puhumme - niin se toimi. Mutta harmikseni vain juuri ja juuri. Se oli hyvinkin uskollinen Georgen ja Bradin Ocean's -vedoille. Tämä oli hyvin klassista ja puhdaslinjaista elokuvantekemistä. Huomio oli rikosjuonessa ja jopa soundtrack heijasteli sitä rikostrillerimäisyyttä - jotain, mistä en ehkä tykännyt. Se jatkuva soundtrackin plimpotteluhissimusiikki alkoi vähän raastamaan korvia jossain vaiheessa.

Olisin myös kaivannut enemmän. Ja tästä olisi saanut paremman hyvin helpostikin. Nimeän nyt vain muutaman keinon. Ensimmäiseksi leffa veti vähän liian turvallista menoa. Tietysti jossain vaiheessa vähän kipristi vatasanpohjasta, mutta aitoa vaaran tuntua ei ehtinyt syntymään, kun juoni jo liplatteli eteenpäin. Olisin siis kaivannut ehkä enemmän vastoinkäymisiä. Nyt tämä oli liian helppoa. Toiseksi olisi kaivannut enemmän aitoutta. Leffa on hyvin pintaliitoinen ja pintakorea (mitäköhän nämä sanat tarkoittavat?). Tämä heijastui ihan elokuvan efekteissä asti. Joku editoija oli kokenut hyväksi ratkaisuksi Windows Movie Maker-tyyliset siirtymät kohtausten välillä. Yök! Siinä hävisi uskottavuus saman tien. Aitoutta olisi saanut mukaan oikean elämän piirteillä. Aidoilla keskusteluilla, riidoilla, sanaharkoilla, pohdinnoilla - jollain, mistä katsoja olisi saanut otteen. Nyt hahmot vain puhuvat kuin yhdestä suusta ja kukaan ei sano mitään, mikä ei tuntuisi käsikirjoitetulta.

Mutta viihdyttävänä kesäleffana tämä toimi. Ja on hyvä, että jatko-osalla on varaa kääntää asteita vielä enemmän. Hyvin usein nykyään jo selvästi franchisejen aloitusosiin työnnetään kaikki paukut ja avataan kaikki ovet, jolloin jatko-osat tuntuvat vetisiltä. Jos on jatko-osia pakko tehdä, niin suon niitä tehtävän tällä tyylillä; enemmän hienoja naisnäytteljöitä tärkeissä rooleissa ja jätetään vielä jotain näyttämättäkin ensimmäisessä osassa, jotta katsojalla on jotain odottaakin. Ja minähän odotan. Kuka olisi hyvä lisä näyttelijäkaartiin? Winslet? Collette? Blunt? Kidman?

 ...=)

Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)

Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.

Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.

...=)

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.

Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.

...=)

Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)

Truth (Truth)

Oletteko koskaan olleet väittelyssä toisen ihmisen kanssa, tietäen, että te olette oikeassa? Mikä pahempaa, teistä tuntuu, että toinen, jota vastaan väität, tietää myös, että sinä olet oikeassa. Mutta silti tämä toinen ei pysty sitä myöntämään.

Siltä on varmasti täytynyt Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan 60 Minutes-ajankohtaisohjelman tuottajan, Mary Mapesin tuntua vuonna 2004. He tekivät juttua silloisen Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin armeijaurasta, vielä tarkemmin sen olemattomuudesta. Ensin Bush käytti suhteitaan hyväksi päästäkseen tälläiseen eräänlaiseen kunniakaartiin, mikä tarkoitti sitä, että hänen ei tarvinnut lähteä sotaan Vietnamiin. Mikä teki tästä vielä pahempaa, että samanaikaisesti, kun hänen olisi pitänyt palvella maataan edes tässä nimenomaisessa kunniakaartissa, hän oli poissa kokonaisen vuoden, muun muassa opiskellen Harvardissa. Yleisön huomio ei tämän nimenomaisen 60 Minutes-ohjelman jakson jälkeen kiinnity lainkaan itse presidenttiin vaan tarinan todisteiden aitouteen. Sekä Mapes, että 60 Minutes-ohjelman juontaja, kuuluisa uutisankkuri Dan Rather sekä koko tuotantotiimi joutuvat helvetilliseen piinaan, tutkintaan ja sitä seuraaviin oikeusjuttuihin ja erottamisiin.

Cate Blanchett on Mary Mapes ja Robert Redford on Dan Rather. Dennis Quaid, Topher Grace ja Elisabeth Moss esittävät ohjelman taustatiimin työntekijöitä. Redford on roolissaan luotsi - varma, vahva, uskottava. Kun katsomme häntä uutistenlukijana, ei ole epäilystäkään, että tämä mies osaa tehdä työnsä ja hyvin. En tiedä näyttääkö Redford hirveästi oikean elämän Dan Ratherilta, mutta hän saa loistavasti imitoitua tämän äänensävyn, painotukset ja tauot ja luotua uskottavan kuvan itsestään kansan rakastamana auktoriteettiäänenä. Siksi onkin erityisen vaikeaa nähdä hänen kohtalonsa, kuinka hänen uransa, jota hän on rakentanut pieteetillä monta kymmentä vuotta, murenee valheiden tieltä.

Tämä elokuva kuitenkin kuuluu sille nerokkuudelle, mikä on Cate Blanchettin parempaa kuin täydelliset näyttelijänlahjat. Hänen eleganssinsa ja luontainen helppous hänen asenteessa istuvat täydellisesti tämän naisen rooliin, jonka täytyy uskottavasti suunnata hektisesta uutisjutusta toiseen, joka kerta ammattimaisesti hoitaa työnsä ja samalla säilyttäen selviytymiskeinot, joilla tulla toimeen omien valintojen, menneisyyden, esimiehien, journalistisen omantunnon sekä oman perheen välillä. Ja sitten Blanchett elokuvan mehukkaimmissa kohtauksissa näyttään sen epätoivon, joka hahmonsa joutuu hyväksymään, kun hänen koko elämänsä kääntyykin ylösalaisin. Kaikki ne valinnat, joita hän on aikaisemmin tehnyt, jokainen hetki, jolloin hän on tuntenut itsensä ylpeäksi, ajat, jolloin hän on kokenut olevansa työnsä arvoinen toimittaja ja ne jutut, joita hän on tehnyt, on hän kokenut totuudeksi ja kun hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, se tuho, mikä näkyy Blanchettin silmissä, on käsinkosketeltavaa.

"Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä."

Topher Grace ja Dennis Quaid ja Elisabeth Moss kaikki komppaavat loistavasti. En ole itse asiassa nähnyt Quaidia aikaisemmin yhtä hyvässä kuosissa. Rakastuin myös elokuvan kerrontaan, sen soljuvuuuteen, dynamiikkaan ja käsikirjoituksen purevaan dialogiin, aitoihin ihmishahmoihin. Tässä ei tarvitse erikseen todeta jonkun hahmon olevan viisas, se välittyy katsojalle ihan tämän hahmon puheesta. Miksi myös pidin käsikirjoituksen henkilöistä, oli, että heidän ei tarvitse olla vain se yksi henkilö, kuten elokuvissa usein hahmot typistetään olemaan. Jonkun ei tarvitse olla se yksinomaan ilkeä ihminen tai yksinomaan tyhmä ihminen tai yksinomaan uhri tai yksinomaan sankari. Tämä kulminoituu tässä elokuvassa siihen, että tuloksena on moniulotteisempi kerronta.

Pidin erityisesti elokuvan musiikista, joka upeasti painottaa tämän modernin historiateoksen kohtauksia, jotka parhaiten muistetaan näistä tositapahtumista. Se, kun Dan Rather viimeisen kerran juontaa CBS-kanavan uutislähetyksen on varmasti monen mielessä, kuka sen silloin näki ja kun elokuva tulkitsee tämän kohtauksen, nostaa se sen uudelle tasolle, kun viulut tunnelmallisesti säestävät tätä katkeransuloisen kohtauksen sävyä.

Elokuva pohjautuu Mary Mapesin itse kirjoittamaan kirjaan tapahtumista. Kirjan nimi on Truth and Duty: The Press, the President, and the Privilege of Power. Totuuden ja vallan välillä tosiaan on hiuksenhieno raja. Vaikka tietäisit totuuden, mutta sinulla ei ole valtaa, saattaa tiesi käydä mutkaiseksi. Jos taas sinulla on valtaa ja vain vaikka osa totuudesta tai edes uskottava valhe, on se jo vaarallinen yhdistelmä. Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä. Se, kuka on oikeassa ei välttämättä tarkoita mitään, vaan se kuka huutaa koviten olevansa oikeassa.

Truth on yksi hienoimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kuinka se on ikään kuin vanhanaikainen sankarimyytti, tästä Mary Mapes-hahmosta, mutta samalla se on myös kuvaelma uhrista, joka joutuu hyväksymään häviönsä suuremman vihollisen edessä. Tämä on tasapaino, jota hyvin harvoin elokuvassa saavutetaan. Lopputuloksena on hyvin kerrottu tarina totuudesta.

#elokuvahaaste2016

...=)

Blue Jasmine (Blue Jasmine)

Sadas arvostelu!
Sadannen arvosteltavan elokuvan kunniaksi kirjoitan arvostelun nyt yhdestä kaikkien aikojen parhaimmasta elokuvasta; Woody Allenin Blue Jasminesta. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti luonnollisesti Woody Allen. Pääosassa on Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Canavale, Louis C.K., Alden Ehrenreich, Peter Sarsgaard ja Andrew Dice Clay.
     Blue Jasmine kertoo Jasmine Francisista, joka oli naimisissa varakkaan New Yorkilaisen pörssikeinottelijan Hal Francisin kanssa. Hal paljastuu kuitenkin huijariksi ja kaikki heidän rahansa otetaan heiltä pois. Hal joutuu vankilaan, jossa hirttää itsensä. Varattomana ja henkisesti sairaana Jasmine matkustaa sisarensa luokse San Fransiscoon saamaan elämänsä taas kuntoon.
      Woody Allen. En keksi parempaa nimeä, jolle omistaa sadannes arvosteluni. Blue Jasmine on ehdottomasti hänen uransa parhaimmistoa. Käsikirjoitus on puhtaasti nerokas. Se toimii joka saralla ja raottaa upeasti Jasminen psyykettä. Juoni rakentuu takaumien varaan jotka ovat toteutettu tyylipuhtaasti. Woody Allenin luoma tunnelma elokuvaan on jotain sanoin kuvaamatonta. Vain nero pystyy siihen. Blue Jasmine on elokuva parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat niin hyvin, että katsoja voi vain nauttia pienistä hiotuista koristeista ja keskittyä olennaiseen. Blue Jasmine sisältää Allenille ominaista ironista huumoria sekä laadullisesti täydellistä draamaa. Yksityiskohtaisuus, visuaalisuus ja luovuus ovat elokuvan paras juttu. San Fransisco ei ole koskaan näyttänyt paremmalta. Suuri syy miksi elokuva toimii niin hyvin kuin toimii on Cate Blanchett.
     Cate Blanchett on jumalan lahja näyttelemiselle. En ole koskaan törmännyt yhtä yhtenäiseen, tarkkaan ja hiottuun roolisuoritukseen. Blanchett on lahjakas. Hän ylittää jo ne rajat, joissa hän olisi arvosteltavissa. Roolisuoritus edustaa täydellistä näyttelemistä. Se on voimakas, kuvaava, persoonallinen, puhdas, mielenkiintoinen. Adjektiivit eivät yksin riitä kuvaamaan tätä mestariutta. Blanchett on uransa parhaassa kunnossa. Allenin ohjauksessa hänestä tulee helmi. Hän on täysin sisällä hahmossaan ja luo näyttelemiseensä niin paljon taitoa sekä tekniikkaa, että katsoja melkein uupuu. Jasmine on hyvin kuvattu elokuvahahmo. Nimenomaan elokuvahahmo, koska pääsemme tarkkailemaan Blanchettin tulkitsemaa, täysin tarkasti kuvattua psyyken hajoamista, toteutettu sellaisella virheettömyydellä, mitä ei ole koskaan nähty. Roolisuoritusta ei voi ylistää tarpeeksi. Blanchett johtaa elokuvaa. Hän ottaa sen täysin omiin nimiinsä. Karisma ja taito yhdistyvät kaikki yhdessä näyttelijässä. Blanchett on täysin työnsä hallinnassa ja tietää varmasti mitä tekee. Vain todellinen lahjakkuus pystyisi tämän kaliiberin roolisuoritukseen.
      Alec Baldwin on varma ja hyvä vastanäyttelijä Blanchettille. Baldwin on virheetön. Hän ei yllä mitenkään erinomaisuuksiin, mutta tekee kiitettävää työtä. Baldwin huokuu luontaisuutta ja maanläheisyyttä. Hän yhdistää upeasti realistisuuden ja uskottavuuden. Sivurooli on kuin luotu hänelle ja Baldwinin ja Allenin yhteistyö toimii.

      Peter Sarsgaard on veitsen terävä. Hän omistautuu roolilleen, eikä pyytele anteeksi. Hän sävyttää hahmonsa uskottavasti ja luo valkokankaalle tasapainoa ja harmoniaa. Sarsgaard on erittäin hyvä näyttelijä ja luottaa selvästi käsikirjoitukseen. Hän pystyy upeasti täyttämään hahmonsa, niin että roolisuorituksesta tulee elävä ja mielenkiintoinen.

     Alden Ehrenreich, pienessä roolissa saa aikaan enemmän kuin monet muut näyttelijät huomattavasti suuremmissä rooleissa. Ennen kaikkea hän lataa hahmoon tunnetta. Hän on koko ajan läsnä ja loistavasti vuorovaikutuksessa käsikirjoituksen ja itse toteutuksen kanssa. Hän kuvaa aitoa tunnetta ja tekee roolihahmosta vahvan ja syvällisen. Syvyyttä, sitä hän saa rooliin ammennettua kuin vanha tekijä. Ehrenreich on lupaava näyttelijä, joka omaa upean kyvyn tulkita persoonaa ja tunnetta.
      Andrew Dice Clay on luonteva. Hän tuo rooliin persoonaa ja vaivattomuutta. Hän näyttelee varmuudella ja on erittäin vahva näyttelijä. Hän tulkitsee luontaisesti hahmon olemusta ja paistaa karismaa. Hän liikkuu erittäin vahvasti ja tekee roolista inhimillisen. Hän kuin imitoi täydellisesti normaaliutta ja lisää siihen päälle hiottua draamaa.
     Sally Hawkins on persoonallinen näyttelijä. Hän tekee roolisuorituksesta oman näköisensä ja nauttii selvästi hahmon luomisesta. Hän tulkitsee sitä näyttävyydellä ja uskottavuudella. Hawkins on hänkin läsnä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden kanssa ja erityisesti näyttelee loistavasti yhteen Blanchettin kanssa. Tällöin hahmo saa eloa itseensä ja syttyy upeasti valoon.
      Blue Jasmine on Woody Allenin taidolahjojen julistus maailmalle. Hän luo aina oman maailmansa, josta katsoja ei halua lähteä pois. Allen on nero ja luo elokuvaan tunnelmaa, draamaa, virheettömyyttä, näkemystä ja luovuutta. Cate Blanchett tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista elokuvassa. Heidän yhteistyö toimiin kuin keiden tahansa kahden mestarin. Cate Blanchett on Oscar-kultaa. Oscar-palkinto on arvostetuin palkinto maailmassa ja tarjonnut minulle laadun merkin jo sadalle elokuvalle. Siksi omistankin sadannen arvosteluni Woody Allenille ja Oscar-palkinnolle.

10+

...=)